Tapahtuuko oikeassa

häntä koipien välissä karkuun.

Ei musta aina kannata suoraan heittäytyä tunteisiin ja mennä tuuliajolla. Jos on tunteita niin kannattaa ottaa rauhassa ja pitääkin osittain etäisyyttä,katsella vähän etäältäkin ja ympäri tilannetta.
Ei ne tunteet aina ole sen arvoista että hyppää sokeana eteenpäin. Jos vaikka näkee että toinen ei välttämättä ole yhtä kiinnostunut niin aikalisä on ihan hyvä vaihtoehto.

Miehellä ainakin on usein suht paljon paineita näissä asioissa. Täytyy olla täysin varma että se yrittäminen on sen arvoista kun on kyse tunneasioista.
Sen lisäksi että elämänsä voi parhaimmillaan hetkellisesti pilata väärillä valinnoilla, vaikkapa katkaisemalla suhteen vaan koska on ihastunut johonkun toiseen, mikä ei kuitenkaan lopulta johda mihinkään kun tämä ihastus on kiinnostunut sillä välin jostakin toisesta...

tunteet voi lopettaa monta toimivaa asiaa elämässä, syytä mennä itseensä ehkä sillon ja todeta ettei tunteet aina olekaan niin hieno juttu

Ihme meininkiä täällä. "joku..." kirjoitti tuossa yllä yhden selväpäisimmistä viesteistä jonka olen näiltä palstoilta lukenut.

Itse pyrin ottamaan alun aina kylmäpäisesti. Ihan vaan jo toisen vuoksi. Kivempi se nyt on tunnustella alkuun kunnolla, kuin erota joskus vuoden päästä kun ei malttanut aluksi miettiä.

Ihastumiset samaan sukupuoleen voivat olla yllättävän sulattelua vaativia. Ei ole helppoa tehdä mitään ennen kuin hetero-oletus on kyseenalaistettu.

Tottakai tapahtuu. Minulle tapahtui. Yhtäkkiä toisen tunteet tuli vastaan, koin että olin aivan selkä seinää vasten tilanteessa ota tai jätä. Täysin hämmennyksissä, pää täynnä puuroa. Asia tuli liian nopeasti, vaikka se olisi tullut miten hitaasti, en ollut valmis vastaanottamaan mitään. Toisaalta kun mitään varsinaista suhdekokemusta ei ollut, niin mä koin tilanteen ylidramaattisesti, kun itse en olisi uskaltanut varmaan sanoa edes, että edes tykkään.

Vaikka toinen ei olisi halunnutkaan mitään, tuli sellainen olo, että nyt pitäisi olla toiselle antaa jotain "the Rakkautta" ja alkaa elää "Suhteessa" ja omat tunteet oli epävarmuus, pelko, hämmennys, vähän ilokin, mutta lähinnä kai paniikki ja hätä sitten kun iski vanhojen huonojen kokemusten varjo päälle. Jossa minua oli vedätetty aika pitkälle ja sitten tylysti lähdetty, sitä asiaa ei koskaan puhuttu ja siitä jäi moneksi vuodeksi trauma ja totaalinen itsetunnon romahdus, niin ylisuurelta reagoinnilta kuin se asiaan suhteutettuna kuulostaakin, mutta niin se meni. Lisäksi siihen päälle vielä todella vaikea perhetilanne, joka vei voimat edes ajatella asiaa järkevästi ja siihen liittyvä oma näköalattomuus ja epätoivo elämästä juuri sillä hetkellä.

Kauhea paniikki ja pakoreaktio ja määrittelemätön ahdistus tuli sitten seuraavan ihmisen kanssa. Ja se takauma, että ei taas, vaikka sitä ei pysty järjellä käsittelemään. Se kokemus, että omat tunteet oli lytätty yhden kerran niin täydellisesti maan rakoon vaikutti pohjalla ja oma huono itsetunto. Menihän siitä vuosia, ennenkuin itsekään ymmärsi lopulta mitä tapahtui. Minun ainakin piti käsitellä aika paljon omia tunteita ja asioita pois alta.

Mikä pelottaa? Mulla jäi varmaan ihan tiedostamattakin päälle se huono kokemus. Nimenomaan kun tykkäsi toisesta, ja sitten kävi kuin kävi. Kai se oli liikaa siinä tilanteessa. Kai se oli se pelko, että toinen ei oikeasti välitä, että mä en ole sen arvoinen. Ja se, että en kyennyt keskustelemaankaan tilanteesta. Mulla oli silloin perhetilanteesta johtuen niin pahoja lukkiumia ja muutakin patoutunutta asiaa, mistä en pystynyt puhumaan, että tuo olisi ollut niistä ehkä helpoimmasta päästä.

Nuoruus ei ole kaikille helppoa. Onneksi aika on auttanut. Ehkä. :)

Tapahtuu. Jokainen selittää asian itselleen parhain päin. Joskus totuus on liian kipeä ja sitä karttelee viimeiseen asti. Kun tarpeeksi aikaa kuluu, psytyy siihen. Siinä vaiheessa minä nyt olen. Rohkeutta. Kerro joskus kuin kävi.

http://www.youtube.com/watch?v=EH4cAcsCjwo

Eipä tuollasta tapahtunut. Olen muuten vain miettinyt, kun aikaa on ollut, omaa elämää ja tajunnut jotain elämästäni. Sen ettei mulle sitten tullutkaan sitä rakkautta kohdalleni. Pelkkää pilkantekoa ja vinoiluja, johtuen rumasta ulkonäöstä. Kyllä mä aina tiesin etten mikään nätti ole, mutta en ollut tajunnut kuinka ruma olen muitten, varsinkin miesten, mielestä. Enempi hävettänyt ett on edes kuvitellut jonkun joskus voivan pitää tämän näkösestä naisesta. Jopa ne ykspuolisetkin ihastumiseni hävettävät, eihän näin rumalla ole oikeutta sellasiin tunteisiin. Onneksi tajusin, eipä mene elämä odotellessa sitä olematonta prinssiä tulevaksi kohdalle :)