Äiti saa ahdistumaan

Asun äitini kanssa kahdestaan. Äitini miesystävä tulee käymään viikonloppuisin meillä ja he rupevat meillä kahdestaan juomaan, parin tunnin päästä hirveässä humalassa. Lukittaudun huoneeseeni, olen koneella, olen kuulokkeet päässä ja musiikki täysillä, en kestä kuunnella sitä soperrusta. Isää ei ole siis, sekin piti sanoa. Tai on, mutta siis joo kyllä isä periaatteessa on, ei vaan olla väleissä. Ikää multa löytyy 14 vuotta. Niin, siis aina ahdistun, kun poistun huoneessani ja he tuossa kännäilevät. Yritän pidätellä kiukkua sisälläni, mutta useimmiten äitini rupee minulle jotain sopertamaan, sanon hänelle kiukkuisesti jotain. Siitä seuraa äidin kamala itkukohtaus (todella herkkä humalassa). Tulen takaisin nopeasti huoneeseeni ja harmittelen, miksi en ollut vain hiljaa. Kyllä olen hiljaakin joskus ollut, mutta sitten äitini aloittaa korottamaan ääntään "Miksi tuollainen ilme? Mitä olen taas tehnyt?" tai jotain. Mun pitäisi sanoa, kun äitini on selvinpäin, hänelle siitä, että ei ole mukavaa että hän on humalassa joka viikonloppu, mun aikana. Kyllä mä ymmärtäisin sellaisen, että vähän ottaa jotain alkoholipitoista, mutta tarviiko sitä niin paljon ottaa että jalatkin menee pian alta. Ja voihan sitä sitten vähän enemmän ottaa, kun en ole kotona. Tuntuu näin kamalalta sanoa, mikä olisi oikein. Jos sanon jostain tällaisesta äidilleni, hän on "Sä et mun tekemisiäni määrää".

Toinen juttu, että äitini huomauttelee jatkuvasti syömisestäni. Kävin kouluaikana terveydenhoitajalla ja sanoi, että olen normaalipainoinen jne. Silti äitini kotona sanoo, kuinka olen lihonut, syön liikaa, syön koko ajan jotain plääplääplää. Yritän vain olla välittämättä, mutta kyllä se tuntuu kurjalta, että äitini näkee minut ylisyöppönä ja lihavana. Jos en siitä, mitä hän on sanonut, sano jälkeenpäin mitään, niin asian vaan annetaan olla. Jos sanon siitä, että tuntui pahalta se, mitä hän sanoi, hän pyytää anteeksi ja asia on taas siinä. Mutta pian hän taas sanoo, kuinka paljon syön. Nykyään kun käyn keittiössäkin, näen itseni lihavana ja häpeän. Häpeän sitä, että käyn siellä keittiössä. Yksinkin ollessa niin on, mutta varsinkin silloin kun äitini, miesystävänsä tai joku muu on meillä. Jos meillä on jotain nopeasti käymässä kylässä ja mun pitäisi syödä, niin sanon vain "Ei ole nälkä" vaikka olisi, koska häpeän sitä syömistä niiden muiden ihmisten edessä.

Mä en oikein tiedä, mitä tekisin. Pitäisikö vain kerran kerätä kaikki rohkeus, kun äitini on selvinpäin ja marssia hänen luokseen ja puhua kaikki. Mutta en tiedä, pystynkö siihen. Pelkään, että asia on taas se anteeksipyyntö ja että "se on siinä" _mukamas_.

Mulla oli tämän vuoden alussa melkein puhkeamassa masennus (tai masennus aluillaan, sanokoot kukin miten haluaa) ja hain kyllä apua siihen, että se meni sitten ohi. Huomaan pikkuhiljaa niitä samoja oireita, enkä halua taas käydä puhumassa jollekin ihmiselle ja selitellä kaikkea. Oikeasti en vain jaksa. Mutta en kestä enää sitäkään, että ajatukset on sekavia, haluan vain pois, tunnen syyllisyyttä kaikesta, itken niin paljon kunnes sitä itkua ei enää tule.

Pointtini on se, mitä teen? Mietin, että tässä ihan lähellä asuvat kummini, joten voisin heille mennä vähän kuin "asumaan". Paitsi tietenkin pitäisi jotain sanottavaa keksiä äidilleni. En siellä kauaa olisi, mutta saisin vähän muuta ajateltavaa, ei tarvitsisi katsoa aina 2-3 pv viikossa äidin kännäilyä ja ahdistua siitä.