Minä olen päättänyt selvitä...

Olen ollut kausimasentuja jo 10 vuotta, 15 vuotiaasta lähtien. Miettinyt itsemurhaa todella paljon ja usein oli pitempiä aikoja jolloin sunnittelin omaa kuolemaani joka päivä. On ollut ahdistusta, pelkotiloja, paniikkihäiriöitä, itsesyytöstä, suunnatonta raivoa ja turhautumista, halua paeta omasta elämästä jonnekin helpompaan paikkaan. Monesti olen viime hetkellä tajunnut, että yritän saada itseni pois päiviltä ja perääntynyt sekä pelkoni, että järkeni sanelemana.

Apua olen hakenut itselleni vasta pari vuotta sitten ammattkorkeakoulun koulupsykologilta, sitten nuorison terveyspalvelusta, lääkäriltä joka ohjasi minut psykologille, psykiatrille ja sitä kautta lääkärin tarkastuksen myötä psykiatriselle päiväosastolle ja psykologisiin testeihin. Olen syönnyt masennuslääkkeitä useamman merkkistä, eivätkä ne ole juurikaan auttaneet. Nykyisin toivon, että saisin koulun käytyä ja pääsisin psykoterapiaan ja takaisin töihin sekä normaaliin elämään.

Eläminen tuntuu välillä todellä toivottomalta, kun kaikki se apu jota olen ahkenut ei olekaan oikein auttanut minua eteenpäin. Välillä en saa itsestäni mitään irti päivä kausiksi ja haluaisin pois elämästäni.

Silti olen päättänyt selviytyä, sekä itseni, että läheisteni takia. Aion hakea niin pitkään apua, että jokin oikeasti autaa ja helpottaa oloani. Yritän selvittää kaiken mahdollisen tiedon masennuksesta, jotta ymmärtäisin itseäni paremmin, enkä syyllistäisi itseäni turhaan. Yritän vähilläkin voimillani tehdä asioita, jotka saisivat minut tuntemaan oloni helpommaksi, arvokkaammaksi ja onnellisemmaksi. Yritä syödä, nukkua ja liikkua, jotta kehoni jaksaisi taistella mieleni kanssa, vaikka se ei aina onnistuisikaan. Hoen itselleni, että paranen, oloni helpottuu ja ettei tämä kestä koko elämääni. Kerron kaikille läheisilleni mikä minun on ja haen vertaistukea, ettei tulisi niin syyllinen ja yksinäinen olo. Yritän olla itselleni armollisempi ja olen opetellut sanomaan EI!, silloin kun en jaksa tai halua. Enkä ole sellaisten ihmisten seurassa, jotka vievät minun energiaani tai uskoani itseeni.

Vaikka kukaan terapeutti ei aivan ymmärtäisi minua ja vaikka lääkkeistä ei olisi mitään iloa, olen päättänyt säilyä hengissä ja selvitä. Se päätös on ollut elämäni vaikein, mutta myös tärkein ja siinä pysyminen on yhtä vaikeaa. Olen kuitenkin huomannut, että se on tärkein päätös paranemisen kannalta ja vain siihen uskominen auttaa selviämään kaikesta paskasta mitä vielä tulee.

Sillä vaikka nyt olen kipeä niin uskon, että joku päivä oloni on niin hyvä, että olisi ollut suunnaton virhe jättää se päivä kokematta!