Ystäviä vai seurustelusuhdetta vailla?

No jos miettii, ettei joillain ole kavereita eikä seurustelukumppania, riittäisi varmaan siihenkin yksi hyvä kaveri. Jotkut haluaa enemmän. Riippuu varmaan suhteitten laadusta.
Kyllä mulla ainakin on kainalonkaipuu, vaikka ois sata kaveria.

kyllä molempia kaipaan. Suhde olis varmaan parempi kun sitten olis usein joku juttukaveri kotona ja pääsis jonkun kainaloon ja vois suunnitella kaikkee tekemistä toisen kanssa

miehillähän joku täälä palstalla "sinkut" sanoi sairaudeksi läheisyyden tarvetta ja ehdotti jopa lääkitystä siihen, mutta naisten tarve onkin eri asia.

Itse ainakin olen sitä seurustelu suhdetta vailla, ei ne kaverit poista sitä läheisyyden kaipuuta, jos niitä vaikka olisikin, ehkä jos on totaali yksinäinen, niin silloin voi kaivata ihan vaan ylenpäätänsä ihmis seuraa, mutta pohjimmiltaan kaikki varmaan haluavat jotain enemmänkin.

Mie oon nyt onnellinen, tasapainossa elämäni kanssa. Mutta joskus sillon ku en oo sitä ollu, ni kyllä on kaivannu molempia, sekä ystävii että miestä. Ystävii siinä mielessä, että ois ihana ku ois ihmisii, joitten kanssa puhuu ihan kaikesta, joitten kanssa jakaa elämän tapahtumat, tehä asioita. Vastakkaista sukupuolta just läheisyyven takii, siks että ois joku jonka kanssa jakaa elämä, kaikki ihanat pienet hetket. Nyt en oikeestaa kaipaa mitään, oon tyytyväinen siihen mitä on, niihin pariin oikeen ihanaan ystävään. Vaikka en kiellä sitäkään, että ois se ihan suhteellisen mukavaa tavata se mieskin jos niiksseen ois :)

Yksinäisyys on päänsisäistä. Kaverit ja perhe lievittää sitä, mutta itelle on käynyt niin että kaverit on ottaneet etäisyyttä elääkseen omaa elämäänsä (tietenkin), joten nähdään harvoin ja vain parin kanssa voin puhua melkein kaikesta. Joten en enää edes etsi kavereita joiden kanssa voisi olla erityisen hyvissä väleissä, koska sellaista suhdetta ei taida olla olemassakaan muualla kuin tv:ssä tai elokuvissa. Mutta kyllä oma yksinäisyys lähtee siitä että kaipaisin jotakuta vierelle jakamaan ilot ja surut ja rakastamaan ja olemaan rakastettu. Mut suurin pelastaja on ollut kyllä perhe. Ilman sitä olisin epätoivoisen yksinäinen. En uskalla edes ajatella millaista elämä olisi.
Ja tietenkin jokaisella pitäisi olla joku intohimo, jota tavoittelee koko elämänsä. Oli se sitten taiteet, musiikki, kirjallisuus tai joku urheilulaji, mutta kun siihen paneutuu, niin ei ole yksin.

Molempia sitä kaipaa.
Itse olen yksinäinen, yks ystävä on joka
kumminkin itse on perheellinen,
eli hyvin harvoin nähdään.

Olemme kuitenkin hirveän paljon erilaisia,
eikä hän ymmärrä ajattelutapaani, olen huomannut,
ja kerran kun istuimme iltaa, hän sanoikin jotain
erilaisista näkemyksistämme,
ja tunsin vielä suurempaa yksinäisyyttä.

Erosta jo 5v, uutta suhdetta en ole solminut,
mites, kun ei oo kukaan tullut ovikelloa soittelemaan.

Joskus tulee semmoinen tosihaikea ja huono olo,
kun ystäväni kehuu, miten kivaa heillä oli.
Se ei ole kateutta.
Surullisuutta vain.

Minä ainakin uskon, että olisin ihan tyytyväinen pelkästään jonkun mukavan naisen kanssa. Tietysti olisi parempi, jos olisi sekä kumppani että muutama ystävä, mutta pelkkä parisuhde todennäköisesti riittäisi minulle. Kaipaan eniten juuri läheisyyttä ja rakkauta enkä niinkään sosiaalista toimintaa.

Tekisi mieli sanoa, että seurustelua vailla, mutten viitsi, koska yleensä seurustelua kaipaava mies leimataan automaattisesti mielenvikaiseksi seksin vonkaajaksi. Joten enpä nykyään kaipaa enää mitään...

Kyllä mulle mielummin ne ystävät kelpaavat, jotka hyväksyvät mut sellaisena kuin olen.

Seurustelusuhteet päättyy nykyään aika nopeasti. Hyvät kaverit pysyy.