Tänään se varmaan tapahtuu, kun tapaan entisen kumppanini ja tämän hetkisen parhaan ja ainoankin ystäväni tässä kaupungissa (ystäviä minulla on toki kotikaupungissa).
Alustetaan tarinaa hieman. Tyttöystäväni päätti meidän suhteemme viime vuoden lopulla minulle aika yllättäin kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Olimme muuttaneet tähän meille outoon kaupunkiin ja olimme toistemme parhaita ystäviäkin.
Ehkä suhteessamme kävikin liiaksi niin, että olimme vain ystäviä ainakin puolisoni mielestä.
Olemme tämänkin jälkeen olleet paljon tekemisissä ja jopa aloittaneet yhteisen harrastuksen keskenämme. Olemme siis edelleen olleet hyvät ystävät.
Ongelma on tämä perinteinen, minulla tunteet eivät ole koskaan kadonneet häneen vaan ajattelen häntä joka ilta viimeisenä ja joka aamu ensimmäisenä. Tuntui kuin rakkaus olisi vain syventynyt häneen ja tuntuu pahalta, kun nään miten hyvin hänkin viihtyy ja nauraa seurassani.
Eilen oli hänen merkkipäivänsä ja ajattelin koittaa hänen reaktiotaan ja viedä hänen luo hänen poissaolleessaan kukkia, pienen lahjan ja kortin.
Aamulla sainkin viesti, että oli kiitollinen kauniista ajatuksesta, mutta pahoillaan puolestani etten ole hänestä päässyt selvästi vieläkään yli.
Niin ja kuten alussa totesin niin voipi olla, että ystävyytemmekin päättyy tänään ainakin tässä määrin, koska ajattelin hänelle myös sanoa kiertelemättä, että tunteeni häntä kohtaan ovat yhtä voimakkaat edelleen.
Ystävyytemme ei siis taida onnistua mikä on sääli, mutta kenties välttämätöntä, että voin itsekin ehkä taas joskus rakastua.
Onneksi en ole kovin mustasukkainen niin olen jotenkin pärjännyt tähän asti, ehkä lähes kolmenkympin ikä on sen verran jo tuonut järkeä molemmille.
Surettaa kovasti ja mieli maassa jopa pelottaa, mutta kai tämä on tehtävä ennemmin tai myöhemmin.. :(
Alustetaan tarinaa hieman. Tyttöystäväni päätti meidän suhteemme viime vuoden lopulla minulle aika yllättäin kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Olimme muuttaneet tähän meille outoon kaupunkiin ja olimme toistemme parhaita ystäviäkin.
Ehkä suhteessamme kävikin liiaksi niin, että olimme vain ystäviä ainakin puolisoni mielestä.
Olemme tämänkin jälkeen olleet paljon tekemisissä ja jopa aloittaneet yhteisen harrastuksen keskenämme. Olemme siis edelleen olleet hyvät ystävät.
Ongelma on tämä perinteinen, minulla tunteet eivät ole koskaan kadonneet häneen vaan ajattelen häntä joka ilta viimeisenä ja joka aamu ensimmäisenä. Tuntui kuin rakkaus olisi vain syventynyt häneen ja tuntuu pahalta, kun nään miten hyvin hänkin viihtyy ja nauraa seurassani.
Eilen oli hänen merkkipäivänsä ja ajattelin koittaa hänen reaktiotaan ja viedä hänen luo hänen poissaolleessaan kukkia, pienen lahjan ja kortin.
Aamulla sainkin viesti, että oli kiitollinen kauniista ajatuksesta, mutta pahoillaan puolestani etten ole hänestä päässyt selvästi vieläkään yli.
Niin ja kuten alussa totesin niin voipi olla, että ystävyytemmekin päättyy tänään ainakin tässä määrin, koska ajattelin hänelle myös sanoa kiertelemättä, että tunteeni häntä kohtaan ovat yhtä voimakkaat edelleen.
Ystävyytemme ei siis taida onnistua mikä on sääli, mutta kenties välttämätöntä, että voin itsekin ehkä taas joskus rakastua.
Onneksi en ole kovin mustasukkainen niin olen jotenkin pärjännyt tähän asti, ehkä lähes kolmenkympin ikä on sen verran jo tuonut järkeä molemmille.
Surettaa kovasti ja mieli maassa jopa pelottaa, mutta kai tämä on tehtävä ennemmin tai myöhemmin.. :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän tunteen..:(
Mutta yritetään selvitä...!!
T.Mies45
Olekko nää Turussa? Taidat olla.