Kaipaisin ihan käytännönohjeita, jos sellaisia jollakin on, miten itkuherkkä saisi sanottua asiansa itkemättä.
Ensinnäkin nuorena en ollut herkkä itkemään, ellen sitten kokenut fyysista kipua tai oikeasti kunnon surua. Lähinnä ihmettelin ihmisiä, jotka itkivät herkkiä asioita. Mutta vanhemmiten minusta on tullut samanlainen, ellei jopa pahempi. Tiedän, että minuakin herkempiä ihmisiä on. Itse itken lähinnä herkille asioille, joissa tunteet ovat mukana, enkä siis tirahtele milloin mistäkin syystä. Ongelmani on se, että tunteiden, sekä negatiivisten että positiivisten, purkaminen on hankalaa, kun pienimmästäkin asiasta tulee tippa linssiin ja tipasta yleensä seuraa padon purkautuminen. Vältän viimeiseen asti tilanteita, jotka osoittautuvat negatiivisiksi, jotta minun ei tarvitse ottaa niihin millään tavalla osaa. Sanoja minulla kyllä on vaikka kuinka paljon, mutta niiden ulostuonti jää huulille. Kärsin siis siitä, etten pura tuntojani ja tiedän, että se kasvattaa itkuherkkyyttä entisestään, kun paineet keräytyvät sisälle. Vaikka minua ei kyseisessä tilanteessa itkettäisi, kohoavat kyyneleet silti silmiin. En parisuhteessakaan pysty keskustelemaan asioista, koska vältän itkemistä viimeiseen asti. Sitten, kun olen itkuni itkenyt (ne purkautuvat pakosti välillä), pystyn sanomaan asiani. Sitä ennen en. Tiedän, että on hyväksi itkeä, mutta fyysisistä syistäkin jo en pidä itkemisestä, koska se ei ole mikään parin tipan kyynelehtiminen, vaan tulva, joka pistää silmät koko päiväksi punaisiksi ja päätä hakkaa, kuin vasaralla lyötäisiin. Välttääkseni itkua, puren hampaita yhteen ja olen vain hiljaa. Mikä hieno tapa keskustella asioista. Haluaisin siis pystyä juttelemaan ihan normaalisti ilman, että itken joka asiaa. Jostain syystä vain olen oppinut välttämään kaikkea aggressiivisuutta ja olemaan aina se itsensä hillitsevä osapuoli, jottei riitatilanteissakaan tilanne kärjistyisi, koska en ole verbaalisesti lahjakas, vaan saatan sitten sanoa asian täysin väärällä tavalla. Useimmiten sitten olenkin vain hiljaa, enkä jaksa alkaa selittää mitään. Ja niinhän ne asiat sitten kertyy hiljalleen. Onko siis jotain käytännön neuvoja, millä tuosta pääsisi eroon ja osaisin sanoa asiat silloin, kun sanomisen tarvetta on? Ja tosiaan, en käytä minkään sortin lääkkeitä, joten ylimääräiset hormonit eivät minua herkäksi tee.
Ensinnäkin nuorena en ollut herkkä itkemään, ellen sitten kokenut fyysista kipua tai oikeasti kunnon surua. Lähinnä ihmettelin ihmisiä, jotka itkivät herkkiä asioita. Mutta vanhemmiten minusta on tullut samanlainen, ellei jopa pahempi. Tiedän, että minuakin herkempiä ihmisiä on. Itse itken lähinnä herkille asioille, joissa tunteet ovat mukana, enkä siis tirahtele milloin mistäkin syystä. Ongelmani on se, että tunteiden, sekä negatiivisten että positiivisten, purkaminen on hankalaa, kun pienimmästäkin asiasta tulee tippa linssiin ja tipasta yleensä seuraa padon purkautuminen. Vältän viimeiseen asti tilanteita, jotka osoittautuvat negatiivisiksi, jotta minun ei tarvitse ottaa niihin millään tavalla osaa. Sanoja minulla kyllä on vaikka kuinka paljon, mutta niiden ulostuonti jää huulille. Kärsin siis siitä, etten pura tuntojani ja tiedän, että se kasvattaa itkuherkkyyttä entisestään, kun paineet keräytyvät sisälle. Vaikka minua ei kyseisessä tilanteessa itkettäisi, kohoavat kyyneleet silti silmiin. En parisuhteessakaan pysty keskustelemaan asioista, koska vältän itkemistä viimeiseen asti. Sitten, kun olen itkuni itkenyt (ne purkautuvat pakosti välillä), pystyn sanomaan asiani. Sitä ennen en. Tiedän, että on hyväksi itkeä, mutta fyysisistä syistäkin jo en pidä itkemisestä, koska se ei ole mikään parin tipan kyynelehtiminen, vaan tulva, joka pistää silmät koko päiväksi punaisiksi ja päätä hakkaa, kuin vasaralla lyötäisiin. Välttääkseni itkua, puren hampaita yhteen ja olen vain hiljaa. Mikä hieno tapa keskustella asioista. Haluaisin siis pystyä juttelemaan ihan normaalisti ilman, että itken joka asiaa. Jostain syystä vain olen oppinut välttämään kaikkea aggressiivisuutta ja olemaan aina se itsensä hillitsevä osapuoli, jottei riitatilanteissakaan tilanne kärjistyisi, koska en ole verbaalisesti lahjakas, vaan saatan sitten sanoa asian täysin väärällä tavalla. Useimmiten sitten olenkin vain hiljaa, enkä jaksa alkaa selittää mitään. Ja niinhän ne asiat sitten kertyy hiljalleen. Onko siis jotain käytännön neuvoja, millä tuosta pääsisi eroon ja osaisin sanoa asiat silloin, kun sanomisen tarvetta on? Ja tosiaan, en käytä minkään sortin lääkkeitä, joten ylimääräiset hormonit eivät minua herkäksi tee.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En ole mikään asiantuntija, mutta tuli mieleen muutama asia.
Voisiko tunteenpurkausta auttaa, jos jollain tapaa yrittäisit säännöllisesti tai silloin kun siltä tuntuu niin purkaa tunteita johonkin luovaan toimintaan, kuten kirjoittamiseen, ihan vain itseäsi varten ettei ne tunteet pääse sitten kuohumaan yli niin valtoimenaan. Eli opettelisit ilmaisemaan tunteitasi jollain vaihtoehtoisella tavalla kuin perinteisesti puhumalla. Ainakin tässä viestissäsi ilmaiset itseäsi erittäin kuvaavasti ja selkeästi. Jos kirjottelisit tuntemuksiasi ja ajatuksiasi paperille ihan vain omaksi "iloksesi", niin voisikohan siitä olla apua tunteiden purkamisessa ja niiden jäsentelyssä?
Voisiko ongelmasi myös osittain johtua siitä, että yrität vältellä tiettyjä tilanteita, yrität hillitä ja kontrolloida itseäsi, mikä tavallaan vain lisää vettä myllyyn ja antaa tunteille enemmän voimaa? Jos sen sijaan koittaisit tietoisesti hyväksyä tunteenpurkaukset ja antaa niiden tulla reilusti tutussa ja turvallisessa ympäristössä, niin se voisi vähentää niiden ylitsepursuamista. Nimittäin vastustaminen vain lisää sitä mitä vastustat.
Voit varmaankin kertoa tästä vaikeudestasi myös kumppanillesi ja voisitte sopia, että hän antaa sinulle aikaa koota ajatuksesi ja ilmaista tunteesi ilman painostusta. Sitten ei olisi niin suuri kynnys vaikka tirautella jos siltä tuntuu.
Onko sinun mahdollista koittaa kehittää vertauskuvia tai kielikuvia, joilla voit helpommin ilmaista miltä juuri sillä hetkellä tuntuu?
Kun olet täysin tunnepurkauksen keskellä niin pysähdy hetkeksi ja hengitä syvään ja muista ettei se ole maailmanloppu ja anna tunteillesi tilaa olla olemassa. Voisiko jostain elämänhallinta- tai itsetunto-opaskirjoista löytyä vinkkejä?
Kyllä maailmaan tunteita mahtuu ja herkkyyttä tarvitaan, vaikkei se aina siltä näytäkään.
Itse asiassa juuri pari päivää sitten minulle tuli mieleen tuo sama ajatus tunteiden kirjoittamisesta. Kokeilinkin jo sitä kirjoittamalla ylös, mitä tietyissä tilanteissa olisin halunnut sanoa tietyille ihmisille, kun tähän asti olen lähinnä mielessäni miettinyt asioita. Ja se osoittautuikin varsin hyväksi keinoksi ja sain ainakin nuo asiat käsiteltyä sen ansiosta, enkä enää vatvo niitä mielessäni.
Kirjoittamisessakin käytin harkintakykyä eli miten oikeasti ihmisille asiat sanoisin; mielestäni puheessa pitää voida erottaa asiasta sanominen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen. Toisten haukkuminen ei minua helpota, vaan se, että kerron, miltä itsestäni nuo asiat tuntuvat. Ehkä voisin kirjoittamista laajentaa myös yleisesti ottaen siihen, miltä minusta minäkin hetkenä tuntuu. Ehkä se saisi myös jossain vaiheessa vaivihkaa äänihuuletkin avautumaan.
Ehkä minun pitäisi harjoitella tuota tunteiden purkamista tutussa ympäristössä, kuten sanoit. Tiedän, että välttelen tilanteita ja hillitsen itseäni, koska en tiedä, millä raivolla sanat sitten tulevat, jos päästän ne irti. Ja osittain pelkään myös sitä, että jään tilanteessa alakynteen, jos en siinä hetkessä osaa mitään sanoa. Alakynnellä tarkoitan siis sitä, että tilanne "käsitellään loppuun", koska minulta ei löydy oikeita sanoja. Toisaalta haluan myös säilyttää oman olemukseni positiivisena ja ystävällisenä, enkä halua siihen säröjä, vaikka elämäähän se vain on, että vastaankin osaa sanoa ja itseään ja mielipiteitään puolustaa, jos on tarve. Hassua, kuinka se näin kirjoitettuna näyttää ihan päivänselvältä, mutta tositilanteessa on sitten niin vaikeaa.
Puolisoni kanssa tuo purkautumistilanne oikeastaan on vaikein. Hän tietää, että minun on vaikea puhua asioista, mutta unohtaa sen aina välillä. Hän kyllä myös kannustaa minua rauhassa sanomaan, ja siten saankin vähän jäsennellymmin asiat tuotua esiin. Tosin itkutilannetta sekään ei poista, ja se on se, mikä minua eniten haittaa. Olen ajatellut, että ehkä puolison kanssa tuo on hankalinta siksi,että hän on läheisin ihminen ja en halua, että hänen kanssaan tulee mitään riitaa. Tiedän kyllä, kuinka älytöntä se on, koska eihän asioista keskusteleminen mitään riitelemistä ole ja toisaalta, jos toinen ei kestä minua sen vuoksi, ei koko suhteessa ole mitään järkeä. Nyt kun tätä kirjoitan, alan tulla siihen tulokseen, että vika on siinä, että kun jossain vaiheessa olen alkanut blokkaamaan asioita sisälleni, en pääse siitä millään eroon ja patoumat = itkutulvat.
Millaisia vertaus- ja kielikuvia tarkoitit? Kokeilen kirjoittamista edelleen ja voisin tutkailla joitain kirjoja. Yritän myös lähteä liikkeelle pikkuasioista ja niiden ilmi tuomisesta. En kai voi loppuelämääni vain ottaa kaikkea vastaan hiljaa tai paeta, jos en uskalla/pysty jotain sanomaan. Enhän ole aina sellainen edes ollut.
Kiitos neuvoista!
en miekää ollu vuos sitte kova itkemää ainakaa koulussa ja noin pienest ! nyt itken joka asiasta suuripiirtee .. :Doon jo kasil mut ei auta tää itku pillitys, sit välil koton alan itkee iha huviksee :D oon outo juu-u , koska miun oma itku kanta on se et jos itkee koton yksin paljo nii ei muide seuras itketä . sit viel ku on tollane kaveri et jos alan itkee nii hää on et '' joo , et en oo enää siu kaveri koska itket koko aja! '' sit jos mie lähen pois ku minuu alkaa itkettää nii sit hää on et '' joo mitä vittuu ei vissii oo miu ongelma jos alat itkee mut älä silti lähe vaa tollei pois !! '' sit haukut päälle -.- ja lähtee pois .. tyylii et en mie vittu viiiti vaa siihe muide etee jäähä seisoo ja pillittää mut SIT on miul toine kaveri kuka tulee aina lohduttaa