Olen keski-ikäinen nainen, lapseton. Olen kuitenkin kokenut hyvin voimakkaan tunteen, jonka voisi tulkita vauvakuumeeksi.
Makasin sohvalla, hereillä, eli kyse ei ollut mistään unesta vaan pikemminkin unen omaisesta tilasta. On kesä, kannan lasta sylissäni, vien sitä nukkumaan vaunuihin takapihalle. Se tunnetila joka tuohon liittyi, oli aivan mahtava. Koin jotain syvää onnea, rauhaa ja levollisuutta, jotain uskomattoman hienoa. Olin ihan ihmeissäni, että tämäkö on se kuuluisa vauvakuume.
Jos olisin jäänyt tuohon tunnetilaan, niin olisin ollut sitä mieltä, että lapsi on se jota kaipaan, joka tekee elämästäni täydellistä ja onnellista. Tulen kokemaan jotain näin suunnatonta onnea lapsen kautta. Olisin rynnännyt nettiin, etsinyt kaikki vauvakeskustelut, imenyt kaiken sen positiivisen asian mitä lapsiin liittyy. Olisin juossut kauppaan hipelöimään lastenvaatteita, ollut varmaan jonkinlaisessa joukkopsykoosissa muiden vauvakuumeilijoiden kanssa. Ehkä tilannut ajan keinohedelmöitykseen tai juossut baariin etsimään miestä.
Olen kuitenkin tällainen jalat maassa oleva, pohdiskeleva ihminen, enkä ihan heti ole jokaisen tunteen vietävissä. Illalla kun menin sänkyyn nukkumaan (sängyssä mietin aina syntyjä syviä, ja saan parhaiten kosketuksen omiin tunteisiini), sain kiinni siitä todellisesta tunteesta mikä tuon kaiken taustalla oli.
Olen itse syntynyt kesällä ja tuossa unenomaisessa (vaaleanpunaisessa) täydellisyyttä hipovassa tunnelmassa on myös kesä. Mutta siinä sängyssä maatessani huomaankin kokevani aivan mieletöntä ikävää, en mitään lasta vaan omaa äitiä kohtaan. Se tunne sattui ihan sydämeen asti. Tajuan, että tuossa haavekuvassa en olekaan minä kantamassa lasta, vaan olen itse oman äitini sylissä. Koen oman äidin sylissä jotain syvää turvallisuutta ja onnea. Vauvakuumeisen aivoilla kääntäisin asian siten, että tulen kokemaan saman tunteen oman lapseni kautta.
Jos tällaisen tuntee pohjalta lähtisi tekemään lasta, eli että lapsen kautta saavuttaa jonkun suorastaan huumaavan ihanan olotilan, niin metsään menee ja varmasti. Todellisuudessa lapsi vaatisi kaiken minulta, en saisikaan sitä tunnetta mitä oikeasti olin vailla. Olisin varmaan pettynyt ja masentunut, että tätäkö tämä nyt sitten on.
Olen sentään jo keski-ikäinen nainen, niin herää kysymys, että miten tämä vauvakuumevouhoutus vaikuttaa nuoreen, joka ei ehkä pysty näkemään kaikkia syitä vaan elää hyvin voimakkaasti tunteiden vietävänä?
Tämä yhteiskunta vielä toimii siten, että ihmisille syötetään unelmia onnesta. Koko vauvantarviketeollisuus taitaa olla tämän vauvahysterian taustalla. Jos ihmiset alkaisivat miettiä lapsen tekemistä järkisyillä, niin syntyvyys laskisi hurjasti. Vauvoista on tullut jotain ihmeolentoja jotka tuovat onnen tullessaan. Elämystehtailua suorastaan.
Kun vielä lukee lapsettomuuspalstaa, jossa lapsen saamisesta on tullut melkein elämän ja kuoleman kysymys, eli onni tulee vasta lapsen kautta, parisuhde pelastuu jne. , niin siinähän lapsen harteille asetetaan aivan mieletön taakka.
Miehet ovat tässä vauvakuumeasiassa tärkeässä roolissa. Se järki (ainakin tässä tapauksessa) taitaa asua siellä miehen päässä. En usko, että mies voisi kokea mitään samankaltaista vauvakuumetta, ja jos kokee, niin silloin hän menee mukaan naisen tunnemaailmaan. Mies kykenee näkemään lapseen liittyvät asiat realistisemmin ja myös sen, että kykeneekö hän, ja onko valmis itse siihen elämän mittaiseen isän rooliin.
Vauvakuume asiaa on tutkittu hieman, mutta selkeästi enemmän pitäisi. Tutkimuksessa todettiin ainakin se, että vauvakuumeessa ei ole kyse halusta hoivata. Aika yllättävää. Oman kokemukseni pohjalta tulin siihen tulokseen, että itse olin siinä elämäntilanteessa jonkinlaisen hoivan ja lohdun tarpeessa. En suinkaan olisi ollut valmis hoivaamaan lasta 24 tuntia vuorokaudessa. Näin meitä tunteet hämää. Vaarallista suorastaan.
”...vauvakuume on ihan oikea ilmiö. Se on ihan oma erillinen tunteensa, joka ei ole sama kuin esimerkiksi halu hoivata tai rakastumisen halu tai mitään sellaista. "
http://yle.fi/uutiset/teksti/kotimaa/2011/06/vauvakuume_ei_ole_vain_sosiaalisen_paineen_tulos_2624917.html
Makasin sohvalla, hereillä, eli kyse ei ollut mistään unesta vaan pikemminkin unen omaisesta tilasta. On kesä, kannan lasta sylissäni, vien sitä nukkumaan vaunuihin takapihalle. Se tunnetila joka tuohon liittyi, oli aivan mahtava. Koin jotain syvää onnea, rauhaa ja levollisuutta, jotain uskomattoman hienoa. Olin ihan ihmeissäni, että tämäkö on se kuuluisa vauvakuume.
Jos olisin jäänyt tuohon tunnetilaan, niin olisin ollut sitä mieltä, että lapsi on se jota kaipaan, joka tekee elämästäni täydellistä ja onnellista. Tulen kokemaan jotain näin suunnatonta onnea lapsen kautta. Olisin rynnännyt nettiin, etsinyt kaikki vauvakeskustelut, imenyt kaiken sen positiivisen asian mitä lapsiin liittyy. Olisin juossut kauppaan hipelöimään lastenvaatteita, ollut varmaan jonkinlaisessa joukkopsykoosissa muiden vauvakuumeilijoiden kanssa. Ehkä tilannut ajan keinohedelmöitykseen tai juossut baariin etsimään miestä.
Olen kuitenkin tällainen jalat maassa oleva, pohdiskeleva ihminen, enkä ihan heti ole jokaisen tunteen vietävissä. Illalla kun menin sänkyyn nukkumaan (sängyssä mietin aina syntyjä syviä, ja saan parhaiten kosketuksen omiin tunteisiini), sain kiinni siitä todellisesta tunteesta mikä tuon kaiken taustalla oli.
Olen itse syntynyt kesällä ja tuossa unenomaisessa (vaaleanpunaisessa) täydellisyyttä hipovassa tunnelmassa on myös kesä. Mutta siinä sängyssä maatessani huomaankin kokevani aivan mieletöntä ikävää, en mitään lasta vaan omaa äitiä kohtaan. Se tunne sattui ihan sydämeen asti. Tajuan, että tuossa haavekuvassa en olekaan minä kantamassa lasta, vaan olen itse oman äitini sylissä. Koen oman äidin sylissä jotain syvää turvallisuutta ja onnea. Vauvakuumeisen aivoilla kääntäisin asian siten, että tulen kokemaan saman tunteen oman lapseni kautta.
Jos tällaisen tuntee pohjalta lähtisi tekemään lasta, eli että lapsen kautta saavuttaa jonkun suorastaan huumaavan ihanan olotilan, niin metsään menee ja varmasti. Todellisuudessa lapsi vaatisi kaiken minulta, en saisikaan sitä tunnetta mitä oikeasti olin vailla. Olisin varmaan pettynyt ja masentunut, että tätäkö tämä nyt sitten on.
Olen sentään jo keski-ikäinen nainen, niin herää kysymys, että miten tämä vauvakuumevouhoutus vaikuttaa nuoreen, joka ei ehkä pysty näkemään kaikkia syitä vaan elää hyvin voimakkaasti tunteiden vietävänä?
Tämä yhteiskunta vielä toimii siten, että ihmisille syötetään unelmia onnesta. Koko vauvantarviketeollisuus taitaa olla tämän vauvahysterian taustalla. Jos ihmiset alkaisivat miettiä lapsen tekemistä järkisyillä, niin syntyvyys laskisi hurjasti. Vauvoista on tullut jotain ihmeolentoja jotka tuovat onnen tullessaan. Elämystehtailua suorastaan.
Kun vielä lukee lapsettomuuspalstaa, jossa lapsen saamisesta on tullut melkein elämän ja kuoleman kysymys, eli onni tulee vasta lapsen kautta, parisuhde pelastuu jne. , niin siinähän lapsen harteille asetetaan aivan mieletön taakka.
Miehet ovat tässä vauvakuumeasiassa tärkeässä roolissa. Se järki (ainakin tässä tapauksessa) taitaa asua siellä miehen päässä. En usko, että mies voisi kokea mitään samankaltaista vauvakuumetta, ja jos kokee, niin silloin hän menee mukaan naisen tunnemaailmaan. Mies kykenee näkemään lapseen liittyvät asiat realistisemmin ja myös sen, että kykeneekö hän, ja onko valmis itse siihen elämän mittaiseen isän rooliin.
Vauvakuume asiaa on tutkittu hieman, mutta selkeästi enemmän pitäisi. Tutkimuksessa todettiin ainakin se, että vauvakuumeessa ei ole kyse halusta hoivata. Aika yllättävää. Oman kokemukseni pohjalta tulin siihen tulokseen, että itse olin siinä elämäntilanteessa jonkinlaisen hoivan ja lohdun tarpeessa. En suinkaan olisi ollut valmis hoivaamaan lasta 24 tuntia vuorokaudessa. Näin meitä tunteet hämää. Vaarallista suorastaan.
”...vauvakuume on ihan oikea ilmiö. Se on ihan oma erillinen tunteensa, joka ei ole sama kuin esimerkiksi halu hoivata tai rakastumisen halu tai mitään sellaista. "
http://yle.fi/uutiset/teksti/kotimaa/2011/06/vauvakuume_ei_ole_vain_sosiaalisen_paineen_tulos_2624917.html
Vastaukset 3
Vanhimmat
vauvakuumehan on hormonien aiheuttama naisen mielisairaus, ihan niin kuin joku koirien valeraskaus. Nyt kun ei eletä kivikautta, niin ensimmäiset kymmenen vauvakuumetta kannattaa ohittaa vaikka ilmoittautumalla psygiatriseen hoitoon.
Sitten tilanten mukaan toimia.
Aika jännä juttu. Lukiessani tuota kuvausta vauvakuumeesta olin aivan ihmeissäni, että "eihän minulla ole mitään tuollaisia ajatuksia ollut?!".
Itse olen mieltänyt oman tilanteeni vauvakuumeeksi, mutta tuollaista se ei kyllä ole. Minulle "vauvakuume" tarkoittaa sitä tunnetta, jossa vihdoin koen olevani valmis ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä ja jossa vain jostain kumman syystä haluan PERHEEN. Se tunne tulee siitä varmuudesta, jonka olen saanut luotua itselleni saattamalla opinnot päätökseen, löytämällä työpaikan ja seurustelemalla useita vuosia saman miehen kanssa. Tuosta miehestä vain jostain kumman syystä toivon itselleni aviomiestä ja jostain kumman syystä on ilman muuta selvää, että hänen kanssaan toivon saavani myös lapsia. Tähän siis ei liity pakkomielle VAUVASTA vaan toive omasta perheestä. Ja puhun toiveista siksi, ettei mikään elämässä ole varmaa.
Naimisiin aiomme mennä ensi kesänä ja yllättävän raskauden (sillä tavalla yllättävän, että emme mitenkään yrittämällä yrittäneet raskautta ja hormonaalinen ehkäisykin oli vasta hiljattain lopetettu) myötä esikoinen syntyy maaliskuussa. Tulin vauvakuumepalstalle lueskelemaan silloin, kun ensimmäiset raskausoireet nostivat päätään ja etsin tietoa oireista netistä. Ns. vauvakuumeeni oli oikeastaan pahimmillaan silloin, kun odottelin sitä hetkeä, jolloin testi kannattaa tehdä. Se on ollut ainut hetki elämässäni, jolloin olen nähnyt unia äitiydestä ja raskaudesta, kaiketi siksi, että asiaa miettiessä ja jännittäessä siitä tuli jotenkin todellisempaa.
Hyvin sanottu. Samat tunteet täällä, vaikkakana en ole raskaana eikä lapsen hankkimisesta ole vielä keskusteltu. Vauvakuume silti on päällä. En vain ole kertonut miehelle vielä koska yritän ensin ottaa tuplaselvää vauvakuumeestani ja kuinka pysyvää se on.
En ole koskaan ajatellut vauvakuumetta tuollaisena tunteena kuin alkuperäinen sen kuvaili. Minulle lapsen hankkiminen tarkoittaisi sitä että meistä tulisi perhe, sitä että arvoni elämässä muuttuisivat pelkästä töissä käymisestä johonkin pysyvämpään ja arvokkaampaan: omaan perheeseen. Vauvakuume ei ole minulle mikään hetkittäinen oivallus: se on tila joka on ollut päällä nyt jo kohta vuoden, pieni kutkutus mahan pohjassa. Lämmin tunne sydämessä kun näen raskaana olevia naisia kadulla tai ystävien pieniä lapsia.
Toisaalta olen kyllä miettinyt sitä (mietin asiaa paljon, enhän halua hoppuilla) että onko vauvakuume hormonien aiheuttamaa vai onko se myös ns elämän ja ympäristön aiheuttamaa: olen yrittänyt tunnustella tunteitani ja miettä haluanko lasta siksi koska suhteemme on päässyt siihen vaiheeseen, vai siksi että hormonini lasta haluavat.