Ensimmäiset itsemurha-ajatukset tuli ala-asteikäisenä. Teininä aloin toimimaan, onnistumatta. Nuorena aikuisena aloin suunnittelemaan "täydellistä ja taiteellista" lähtöä. Suunnitelmat jäi puolitiehen, menin lääkäriin ja siitä lähti vuosikaudet lääkkeitä syömällä turtuneena.
Elämääni on mahtunut iloa ja paljon surua. Jotenkin olen aina vaan keskittynyt siihen suruun ja se on ajanut mut itsetuhoisuuteen.
Lopetin lääkkeet noin kuukausi sitten. En väitä että olo olisi mitenkään parantunut sen jälkeen, mutta ajatukset on kirkastunu. Joskus aikaisemmin musta löytyi se pieni kipinä joka huonoina hetkinä paiskas ylöspäin. Joku pikkuperkele joka ruoski mua jaksamaan. Se katosi vuosiksi mutta nyt se on tullut takaisin! En voi yhdistää sitä mihinkään muuhun kuin lääkkeiden lopettamiseen. Ja siihen että kun oloni on käyny tarpeeksi pohjalla en ole enää jaksanut hakea mun pikkupirua... sitä ei ole ollut lääkkeiden takia.
Miksi se oma kipinä katoaa? Ajaako omat ajatukset ja teot mielen vielä syvemmälle?
Pointtini on se että nyt kun olen lopettanut lääkkeet olen alkanut huomaamaan vahvuuden tunteita itsessäni. Peli ei ole vielä voitettu, mutta suunta on oikea. Olenko vaan antanut itseni mennä masennuksen voimalla aikaisemmin ja sillä menettänyt voimani vai kuvittelenko tämän?
Elämääni on mahtunut iloa ja paljon surua. Jotenkin olen aina vaan keskittynyt siihen suruun ja se on ajanut mut itsetuhoisuuteen.
Lopetin lääkkeet noin kuukausi sitten. En väitä että olo olisi mitenkään parantunut sen jälkeen, mutta ajatukset on kirkastunu. Joskus aikaisemmin musta löytyi se pieni kipinä joka huonoina hetkinä paiskas ylöspäin. Joku pikkuperkele joka ruoski mua jaksamaan. Se katosi vuosiksi mutta nyt se on tullut takaisin! En voi yhdistää sitä mihinkään muuhun kuin lääkkeiden lopettamiseen. Ja siihen että kun oloni on käyny tarpeeksi pohjalla en ole enää jaksanut hakea mun pikkupirua... sitä ei ole ollut lääkkeiden takia.
Miksi se oma kipinä katoaa? Ajaako omat ajatukset ja teot mielen vielä syvemmälle?
Pointtini on se että nyt kun olen lopettanut lääkkeet olen alkanut huomaamaan vahvuuden tunteita itsessäni. Peli ei ole vielä voitettu, mutta suunta on oikea. Olenko vaan antanut itseni mennä masennuksen voimalla aikaisemmin ja sillä menettänyt voimani vai kuvittelenko tämän?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Lääkityksestä on tullut uutta tietoa, että lievässä ja keskivaikeassa masennuksessa lääkkeillä ei ole juuri plaseboa suurempaa vaikutusta. Lääkitys voi jopa häiritä aivojen normaalia toimintaa ja väliaineita. Terapialla on todettu olevan suurempi merkitys masennuksen selättämisessä.
Olet siis löytänyt itsesi jälleen, onneksi olkoon! Niin kävi minullekin kun lääkkeet lopetin ja päätin minut sairastuttaneen ihmissuhteen. Lääkkeet saivat minut tunnottomaksi, millään ei ollut väliä eikä siis mikään tuntunut miltään.
voi kuin tosipaikan tullen todeta itselleen että tässä olen, enkä muuta voi. Oman mielensä vankina mutta onneksi on nuo muut, ettei sentään yksin ole olemassa.
Hei k1k1k1, kuinka ja mistä tiedät, että tuo ihmissuhde sairastutti sinut masennukseen?
Ehkä on väärin sanoa, että parisuhde masennutti, mutta onhan se totta että huono parisuhde ei ainakaan auta pois masennuksesta. Kuitenkin syvimmän masennuksen keskellä sain kuulla pakkopiristyslauseita ja selvästi painostusta siitä, että pitäisi olla normaali. Kun ei saa rauhassa omaa tahtia parantua niin paraneminen ei ole pysyvää vaan tulee relapseja. Kun jää tyhjäksi ja kun ei ymmärretä niin ei voi olla oma itsensä vikoinensa vaan kun pitäisi olla parempi niin eihän se psyykelle hyvää tee. Mies oli jotenkin negatiivinen ja tyrmäsi kaikki positiivistumisyritykseni kun sitten aikanaan niitä kykenin tekemään.
Masennusta saattoi olla ennen kuin suhde alkoi, mutta siitä ei ole varmuutta. Ennemminkin epäilen, että kun ryhtyy sellaiseen suhteeseen, joka ei oikein toimi parhaalla tavalla ja jossa on jotenkin huono olla, jos ei voi olla vapautunut tai ei synkkaa hyvällä tavalla, ei tule kuulluksi ja muuta sellaista, niin herkän ihmisen sielu sairastuu. Jos parisuhteeseen siis kuuluu enemmän negatiivisuutta kuin positiivisia asioita niin se sairastuttaa..Lisäksi olen lukenut, että masentunut haluaa mieluummin olla hyvinkin huonossa suhteessa kuin yksin! Masentuneelle kelpaa siis vaikka vaimonhakkaaja, kunhan vaan on joku. Tämä kannattaa pitää mielessä, samoin se että jos suhde ei ole hyvä niin ei voi parantua ennen kuin sen huonon suhteen lopettaa..
Olen seurustellut masentuneen kanssa pari vuotta ja huomannut muutamia asioita. Masentuneen puolisoni itsetunto on käytännössä nolla ja hän pelkää. Käytös on usein ylimielistä ja agressiivista ehkä jopa narsistista. Hän hakee hyvänolon tunnetta alkoholista ja on seksuaalisesti aktiivinen. häneltä saa vain harvoin positiivista palautetta koska hän miettii jatkuvasti että mitä minä olet tehnyt hänen hyväkseen tai mitä hän haluaisi minun tekevän. Eli todistavatko minun tekemiseni mielestään hänelle että rakastan häntä.
Ihmisen mieli on sinänsä pirullinen että tällaisessa tapauksessa masentunut henkilö tarkkailee ja analysoi jatkuvasti kaikkea sanottua ja tehtyä neuroottisella tavalla. Hän ei voi hallita sitä vaikka saattaa tiedostaakin asian. Pohjalla on hirvittävä negatiivisuus eikä hän näe itsessään mitään hyvää vaikka ulospäin voisi näyttää muulta. Lähes kaiken mitä sanot tai teet, hän voi kääntää itselleen kielteiseksi ja seurassaan on pakko olla hyvin varovainen. Ja tällainen jatkuva jännitystila pidemmän päälle saattaa johtaa siihen että myös kumppani masentuu. Tämä lienee sitä masennuksen "tarttumista" josta puhutaan. Kehumista hän voisi kuunnella loputtomiin mutta jostain syystä se ei kuitenkaan näytä kasvattavan hänen itsetuntoaan. Pienintäkään arvostelua tai arviointia hän ei voi sietää. Hän ei pääse vastoinkäymisten yli ja pienetkin asiat jäävät hänen mieleensä ja koska hän on myös temperamenttinen, ennemmin tai myöhemmin seuraa kunnon räjähdys.
Suhde ei etene eikä hän kykene rakentavaan keskusteluun koska nolla itsetunnon omaava ei pysty ottamaan vastaan mitään arvostelua. Tällöin kaikki vika on käytännössä vain ja ainostaan muissa.
Suurin ongelma suhteessamme ovat hänen hallitsemattomat raivokohtauksensa. Esim. kerran unohdin lukita talonsa oven kun lähdimme muutamaksi tunniksi ulos ja seuraus oli suoraa huutoa kaksi tuntia siitä kuinka en arvosta hänen omaisuuttaan. Mikään rauhoittelu tai anteeksi pyytäminen ei lopeta sitä.
Käy terapiassa ja ollut lievällä masennuslääkityksellä, mutta omasta mielestään siksi että niin moni puoliso vuosin varrella on kohdellut häntä huonosti. Voi olla että tässä tapauksessa on taustalla persoonallisuushäiriö mutta mikään asiantuntija en itse ole. Parisuhde ei hänen kohdallaan kuitenkaan voi toimia vaikka hän sellaiseen näyttää aina uudestaan ajautuvan.
Todennäköisesti persoonallisuushäiriö ja monet erilaiset sellaiset, jotka kuuluvat narsistisen persoonallisuushäiriön alle. Sinun kannattaa pelastaa itsesi vielä kun voit. Jos taas haluat väkisin olla hänen kanssaan niin silloin sinun tulisi tehdä yhteistyötä terapeutin kanssa. Jos naisen mielestä kaikki syy on toisissa niin hän ei parane kunnes ottaa vastuuta omista teoistaan.
Nainen tulisi ohjata psykiatrille. Kyseessä voisi olla toki vain masennukseen kuuluvat häiriöt, joihin kaikki tuo mitä kuvaat sopii oikein hyvin. Lääkityksen ollessa kunnossa ei ylilyöntejä pitäisi tulla. Lääkityksen tulisi tasata mielialoja.
Suosittelen oikeasti, että joko lähdet vielä kun voit - tässä ei välttämättä tosiaan ole kyse pelkästään masennuksesta - ja ennen pitkää sairastut itse pahemmin. Jos haluat joskus perheen niin etsi toinen kenen kanssa voit toteuttaa nuo haaveesi. Tai koita sopia naisen kanssa, että menet sinne terapeutille mukaan kertomaan oman kantasi asioihin. Jos ei auta niin pidä nauhuria mukana ja nauhoita noita kohtauksia koska muuten kukaan ei välttämättä usko..anna nauhat sitten sille terapeutille tai kuuntelututa naisella.
Joku jaksaa rakkaudesta odottaa paranemista vuosikausia, toiset ei. En tiedä kumpaanko sinä kuulut? Viisainta olisi näiden kohtausten aikana vain tyynenviileästi häipyä paikalta. Älä lähde ollenkaan mukaan anteeksipyytelyihin tai selittelyihin. Ainoa mikä tepsii on lähteä pois tilanteesta, sanoa ettei sinun tuollaista tarvitse kuunnella. Älä vastaa viesteihin jos hän niitä sitten lähettelee. Jos ei anteeksipyyntöä huutamisesta tule niin mitä sinä enää itseäsi kiusaat..? Kuuluuko taudinkuvaan sairaalloinen mustasukkaisuus?
Nuo lääkkeet ja alkoholihan ovat todella ikävä yhdistelmä. Lisäksi ajoittainen runsas juominen tietysti heikentää unen laatua ja määrää. Hän tarvitsee paljon unta ja näkee myös hyvin usein unia menneestä elämästään.
Terapeuttiin en tietysti saa yhteyttä koska se ei kuulemma kuulu minulle ja hoito on vain hänelle. Ja kuten edellä mainitsin, hän käy siellä omasta mielestään vain siksi että on itse tullut kaltoin kohdelluksi elämässään. Hänellä on siis oma lääkäri ja kuulemma minun täytyisi hankkia oma. Sitä olenkin harkinnut voidakseni puhua tilanteesta ammatti-ihmisen kanssa. Nyt olen varannut ajan parisuhdeterapiaan ja siihen hän onkin myöntynyt. On myös erittäin mustasukkainen.
Toisinaan on kyllä hullunkurista kuunnella hänen syyttelyään. Hän syyttää minua usein juuri niistä asioista joita itse tekee. Kun sitten näytän hänelle kirjoittamiaan viestejä tai pyydän kysymään paikalla olleilta, hän kiemurtelee irti asiasta tai sanoo suoraan että häntä ei kiinnosta.
On usein todella hullunkurista kuunnella hänen juttujaan. Hän syyttää minua usein juuri niistä asioista joita itse tekee. Olen monesti todella yllättynyt kuunnellessani mitä hän sanoo. Asiat tuntuvat heittävän täydellisesti härän pyllyä hänen mielessään! Vaikuttaa myös että häneltä puuttuu kokonaan kyky käsitellä negatiivisia asioita. Sellaisetkin pienet asiat jotka yleensä sivuutetaan olan kohautuksella, kertyvät johonkin mielen syövereihin ja kun näitä asioita on tietty vakio, on hänen purettava ne jollain tavalla. Hän ei kykene hallitsemaan ja normaalisti kanavoimaan niitä vaan ne purkautuvat hallitsemattomina raivokohtauksina. Kun hän muuttuu hiljaiseksi, repii kynsinauhojaan ja välttelemään katsettani, tiedän mitä on tulossa. Kokemuksen mukaan tässä kohtaa ei näytä enää olevan mitään keinoa välttää tulevaa.
En tiedä kauanko jaksan mutta hän todella on mielensä vanki. Odotan vain että hän joku päivä tiedostaisi asiat ja voisin jollain tavalla tukea häntä. Tai että hän voisi sitten saada sellaisen parisuhteen jota tarvitsee. Rakkautta ja kunnioitusta. Hirveän paljon luottamustahan se häneltä vaatisi mutta näin edeten se ei onnistu, koska hän itse torpedoi tehokkaasti sen mahdollisuuden.
Jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, narsismi tms. niin pitkä on yhteinen taipaleenne tervehtymisen kanssa..Kuulostaa aika tutulta tuo oireilu, sopii siis kaikki taudinkuvaan.
Mitä pahaa hänelle on menneisyydessä sitten tapahtunut?
Kunnon diagnoosia varten terapeuttinsa tulisi ohjata hänet kyllä psykiatrille. Eihän kukaan muu voi diagnoosia tehdä. Terapeutinkin tulisi olla oikean terapiasuunnan taitaja, kuka tahansa ei pysty vaativaa persoonallisuushäiriötä tai mikä nyt sitten se diagnoosi onkaan, käsittelemään. Tiedätkö millainen terapeutti hänellä on? Voisitko saada enemmän selville hänestä?
Voin kyllä jo arvata miten pariterapia tulee menemään. Siellä keskustellaan siitä miten sinä voisit muuttua jotta parisuhde toimisi. Se on todennäköisesti turhaa teille käydä siinä pariterapiassa, mutta sinulle siitä voi olla todella hyötyä yksinkin, jotta voit purkaa nuo suhteen huonot asiat. Nainen lakkaa käymästä siellä, jos hän ei saa tahtoaan läpi tai terapeutti kyseenalaistaa hänen toimensa ja käytöksensä.
Yleisesti sanotaan, että tällaisissa tapauksissa parasta on lähteä kävelemään vielä kun voi. Sitten sanotaan, että tiukka ei ja säännöt olisi parasta terapiaa jos suhteeseen haluaa jäädä. Itse sanoisin, että taatusti tuloksia tulee sillä, jos ottaa kaiken tuon raivon vastaan, jaksaa aina vain rakastaa, raivokohtauksen keskelläkin ottaa toisen tiukkaan halaukseen ihan kuten raivokkaat pikkulapset otettaisiin..Monesti ei tarvitse puhua mitään, ei kommentoida, ei puolustella. Selityksethän eivät auta, sen olet jo nähnyt. Joko siis vain kävelet ulos tilanteesta tai sitten kohtelet häntä kuten pikkulasta..todella, sinulla on vastassa pikkulapsen tasolle jäänyt aikuinen. Turvaton lapsi tarvitsee aina rauhallisena pysyvän turvallisen aikuisen kriisitilanteissa. Jos alat huutaa takaisin niin hän kokee itsensä vielä turvattomammaksi.
Hän projisoi sinuun kaikki ne piirteet ja asiat, joista ei pidä itsessään. Oikeastihan tuo kaikki kertoo hänestä enemmän kuin sinusta. Älä ota mitään henkilökohtaisesti.
Alkoholi ei ole hyvä yhdistelmä lääkkeiden kanssa. Oireilu ja raivokohtaukset eivät johdu kyllä siitä, vaan ne kuuluvat persoonallisuushäiriöön..näin uskoisin.
Menneisyyden parisuhdeongelmat kuulostivat aluksi vain todella huonoilta tai uskomattoman epäonnisilta valinnoilta mutta nyt on helppo arvata miten kuvio varmaankin useimmiten on mennyt. Mitään isompia traumakokemuksia hänellä ei niissä kuulemani mukaan ole ollut.
Myös lapsuudesta hänellä on positiivinen kuva. Tosin olen saanut viitteitä että hänen äitinsä on ollut hyvin "voimakas persoona" ja isä järkähtämätön peruskallio joka kuunteli rauhassa kun äitinsä purki kiukkuaan. Sellainen minunkin kuulema pitäisi olla. Sitä hän on usein vaatinut. En saisi poistua kesken riidan.Ymmärrän tuon ajatuksen oikein hyvin. Pelostakin hän on kertonut. Tiukkaa halausta on tosiaan itsekin ehdottanut kun on mietitty ratkaisua kiukkukohtausten lopettamiseksi mutta se yksinään ei auta. Hänen on pakko saada keskustella asiasta joka painaa mutta silloin tilanne kärjistyy nopeasti mikäli en suostu myötäilemään hänen mielipiteitään. Hänellä on pakottava tarve saada todistettua kantansa oikeaksi. Toisinaan tulee vaikutelma että hän pyrkii alistamaan.
Terapeutistaan hän on haluton kertomaan mutta saattaisihan tuon löytää. En tiedä olisiko järkeä ottaa yhteyttä ja kertoa tilanteesta. Eiväthän he tietenkään keskustele asiakkaistaan mutta jospa voisin vinkkinä kertoa mitä "erään" hänen asiakkaansa kanssa olen kokenut.
Odotukset pariterapian suhteen eivät olekaan suuret ja olen ajatellut juuri noin kuten kirjoitit.
Klotriptyl, voimakas humalatila ja nukahtamislääkkeet yhdessä aiheuttivat erittäin agressiivista jopa väkivaltaista käytöstä sekä muistin menetyksen tai sen vääristymiä.
Tiedän kyllä että toivoa paremmasta ei juuri ole. Eipä taida olla psykiatria vielä sillä tasolla että tällaisen vaivan korjaamiseksi mitään kovin ihmeellistä olisi tarjolla : (
Onnea vaan valitsemallasi tiellä. Onkohan tuo kaikki oireilu nyt kuitenkaan sitten mikään "oikea" häiriö vai vaan kiusantekoa ja lapsellisuutta? Mallin tunteiden käsittelyyn hän on saanut äidiltään ja on ehkä kuin äitinsä. Syvät traumat, huono lapsuus, kodin kylmä kasvuympäristö altistavat persoonallisuushäiriölle, mutta kukapa sitä todella tietää mistä näissä hänen ongelmissaan on kyse.
Muista kuitenkin, että tämä on sinun elämäsi ja sinulla on oikeus elää se haluamallasi tavalla. Jos päätät pariterapian jälkeen, että se oli nyt sitten tässä niin lopeta ihmissuhde. Toivon, että pariterapia selvittää teille vähän enemmän häiriöiden todellisesta tilasta, mutta pariterapia valitettavasti useimmiten keskittyy parin välisten kommunikaatio-ongelmien ratkaisuun ja that's it.
Hei... Luin nopeasti keskustelua läpi ja pitää nyt kommentoida sen verran, että eihän psykiatrisia persoonallisuushäiriöitä voi kukaan ulkopuolinen määritellä. Se on ylipäätään asiantuntijoiden työtä; hyvään ihmissuhteissa elämiseen eivät toisen osapuolen "diagnosoimiset" kuulu. Parempi on keskittyä ja luottaa kohtaamiseen ja omiin tunteisiin ja järkeen kuin lähteä tekemään jotain diagnooseja toisesta ja kohdata tämä niiden perusteella "lapsena" tai mitä ikinä...
Parisuhdeterapia on hyvä tapa lähteä yhdessä käsittelemään ongelmia, sen sijaan kenenkään yksilöterapiaan ei läheiselläkään ole asiaa mennä puuttumaan. Se terapia on juuri kunkin omaa terapiaa, ja tämä on erittäin tärkeää. Yhteistä apua voi sitten hakea erikseen, juuri niin kuin ymmärtääkseni olette tehneetkin. Omalla kohdalla taas lienee parasta vain pyrkiä tukeutumaan omaan järkeen ja tunteisiin ja toimia niiden mukaan, niin kuin yleensäkin. Toki muilta ihmisiltä voi keskustelemalla saada aina apuja, mutta lääketieteelliset diagnoosit tekee aina lääkäri, eivät puolisot, tuttavat tai tuntemattomat...
Ok, nämä vain halusin sanoa.
Näinhän olen täällä koko ajan sanonut eli että diagnooseja tekevät asiantuntijat ja että täällä voi vain arvailla.
Joo, ihan ok se. Lukaistessa näytti paikoin menevän arvaukset ja ehdotukset ehkä vähän pitkälle; siksi kommentoin.