En oikein tiedä jaksanko enää, olen n. 20 vuotias.
Olen harkinnut jo vuosia itsemurhaa ongelmieni tähden. Nyt viimeisimpinä pahin mikä minulle on tullut on pienet pakkoliikkeet joita jatkunut reilun vuoden.
Siis sellaiset niskan ihme nytkähdykset, ja pakkoliikkeet. Tuntuu että olen yksi harvoja maailmassa jolla näitä on ja tämä eristää minut kaikesta ja pilaa koko sosiaalisen elämäni. En pysty kommunikoimaan enää ihmisten kanssa koska häpeän tätä niin paljon, luulen että jotkut pitävät minua vammaisena ja outona näiden tähden. Ennenkuin nämä ilmaantuivat olin kuten kaikki muutkin.. vaan en nykyään. Tähän ei ole mitään apua lääkkeistä, ainoa apu tähän on se että oloa voi turruttaa rauhottavilla ettei olisi niin tuskainen olo näiden oireiden kanssa, mutta ei se mitään ratkaise ja sekin auttaa vain vähän ja hetkellisesti. Minusta tuntuu etten enää kelpaa yhteiskuntaan, enkä toisaalta jaksa enää olla yksinäinen. Ei kukaan nainen minua varmaan huolisi, eikä kukaan kaveri kelpuuttaisi tämmöistä "vammaista."
Kärsin myös paniikkihäiriöstä mutta ennen minulla sentään oli ystäviä ja tyttöystävä, se oli aikaa ennenkuin tämä "vammaisuus" tuli elämääni.
Olen ajatellut että hyppään jostain korkealta koska asetta minulla ei ole, muuten ampuisin itseni. Tuntuu että olen vain "riesa" kaikille tämmöisenä vammaisena. Tuntuu että en kelpaa enää mihinkään töihinkään, en varsinkaan töihin jossa olisin ihmisten kantta tekemisissä. Kaikki vain kummastelisivat pakkoliikkeitäni. Minusta tuntuu että itsemurha on ainoa vaihtoehto...
Onko minulla muka jotain toivoa vielä? Kuolemaa en pelkää, olen vain jahkaillut tässä vielä hetken josko asiat paranisivat mutta ei, tilanne on ennallaan.
Olen harkinnut jo vuosia itsemurhaa ongelmieni tähden. Nyt viimeisimpinä pahin mikä minulle on tullut on pienet pakkoliikkeet joita jatkunut reilun vuoden.
Siis sellaiset niskan ihme nytkähdykset, ja pakkoliikkeet. Tuntuu että olen yksi harvoja maailmassa jolla näitä on ja tämä eristää minut kaikesta ja pilaa koko sosiaalisen elämäni. En pysty kommunikoimaan enää ihmisten kanssa koska häpeän tätä niin paljon, luulen että jotkut pitävät minua vammaisena ja outona näiden tähden. Ennenkuin nämä ilmaantuivat olin kuten kaikki muutkin.. vaan en nykyään. Tähän ei ole mitään apua lääkkeistä, ainoa apu tähän on se että oloa voi turruttaa rauhottavilla ettei olisi niin tuskainen olo näiden oireiden kanssa, mutta ei se mitään ratkaise ja sekin auttaa vain vähän ja hetkellisesti. Minusta tuntuu etten enää kelpaa yhteiskuntaan, enkä toisaalta jaksa enää olla yksinäinen. Ei kukaan nainen minua varmaan huolisi, eikä kukaan kaveri kelpuuttaisi tämmöistä "vammaista."
Kärsin myös paniikkihäiriöstä mutta ennen minulla sentään oli ystäviä ja tyttöystävä, se oli aikaa ennenkuin tämä "vammaisuus" tuli elämääni.
Olen ajatellut että hyppään jostain korkealta koska asetta minulla ei ole, muuten ampuisin itseni. Tuntuu että olen vain "riesa" kaikille tämmöisenä vammaisena. Tuntuu että en kelpaa enää mihinkään töihinkään, en varsinkaan töihin jossa olisin ihmisten kantta tekemisissä. Kaikki vain kummastelisivat pakkoliikkeitäni. Minusta tuntuu että itsemurha on ainoa vaihtoehto...
Onko minulla muka jotain toivoa vielä? Kuolemaa en pelkää, olen vain jahkaillut tässä vielä hetken josko asiat paranisivat mutta ei, tilanne on ennallaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Haluaisin vielä lisätä että olen ollut reilun vuoden yksin ilman ketään, neljän seinän sisällä. En tahdo liikkua missään, sillä joudun häpeämään näitä pakkoliikkeittäni. Vihaan itseäni ja tunnen itseni niin vammaiseksi että mieleni tekisi vain kuolla.. En voi edes kouluttautua koska luokkahuoneessa tämä "vammailu" käy mahdottomaksi ja minua alkaa ahdistaa ja niskaa nykii sitä enemmän ja koko luokan huomio keskittyy minuun. Tämä siis kirjaimellisesti pilaa koko elämäni eikä tähän ilmeisesti ole mitään parannuskeinoa lääkkeistä
Voi kyllä tahtoisin elää ja tahtoisin olla normaali, käydä töissä ja tutustua uusiin ihmisiin mutta en voi. Tuntuu että minulla ei ole enää toivoa.
Ehkä olen vain toivoton tapaus ja minun kuuluu mennä jo rajan taakse..
sinulle epätoivoinen
älä edes harkitse itsemurhaa,ihmisen Jumala loi kuolemattomaksi sieluksi,eli ei ole takeita siitä että sinun vaivat helpoittaisi itsemurha. Jumalasi on ilmoittanu itsensä raamatun sanassa. hanki sellainen itsellesi ja lue. sieltä jokainen elämän halunsa kadottanu saa elämälle uuden tarkoituksen. kokeile. minä tiedän mistä puhun. Kristus Jeesus tahtoo jokaisen pelastaa joka turvautuu häneen, eikä taatusti aja pois. hän antaa sen minkä lupaa. syntien anteeksiantamisen ja rauhan sielulle.
Mene kello 3:30 peilin eteen ja lausu tämä loitsu "Iä! Iä! Cthulhu Fhtagn!" 15 kertaa ensin etuperin ja sitten takaperin, niin vapaudut kirouksestasi. Muista käyttää riittävän voimakasta ääntä, jotta loitsu varmasti toimii. Toista tarvittaessa.
Ei tähän auta mikään loitsu.
kuulostaa, että sulla on ahdistuneisuushäiriö tai joku vastaava. Ainakin paniikki-häiriö niinku itekki mainitsit. Ei sen takia kannata tappaa itseään.
Ahdistus on elämälle välttämätöntä, se ei ole vaarallista, eikä tapa, SE ON TAVALLISTA ja menee aina ohi. Sen käsittelyyn voi saada apua! Siis tarkotan muuta kuin rauhottavia... Et todellakaan ole menetetty tapaus! Itellä oli sun ikäsenä samankaltasia jännitysoireita mitä sä mainitsit. Nyt oon päässy eroon niistä. Koulunkäynti tuntu samoin, ettei onnistu, mut lähti sit menee vaikka oli vaikeeta ku jännitin ja ahisti jne.
Pääsin sellaseen ryhmään, jossa opeteltiin ahdistuksen hallintaa yms. Siellä oppi tosi hyviä keinoja. Osallistujasta ei todellakaan ollu vammasia, enkä usko että sinäkään oot.
Että näin. Vastasin, vaikken tiiä onko alotus provo vai ei...
"Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.
- Pyri hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet -riittävän
hyvänä.
- Ole armollinen ja salliva suhteessa itseen ja muihin.
- Suuntaa huomiosi onnistumisiin. Myönteisten kokemusten
karttuminen auttaa suhtautumaan itseensä realistisesti.
-Omassa ujoudessa tai arkuudessa ei ole mitään hävettävää.
Olemme erilaisia ja tarvitsemme erilaisen ajan asioihin
sopeutumiseen.
Sosiaaliset taidot eivät parane tilanteita välttelemällä.
- Jännittävien tilanteiden vältteleminen kasvattaa kielteisten
kokemusten varastoa ja johtaa helposti kokemattomuuskierteeseen.
- Kannattaa järjestää itselle mahdollisuus harjoitteluun.
-Itseluottamus paranee uskaltautumalla."
(yths.fi /Jännittäminen osana elämää-opas löytyy netistä)
Pakkoliikkeitä? Eikö lääkärit ole osanneet tehdä mitään diagnoosia niistä?
Hyvänen aika, ihan oikeasti, nyt ensimmäiseksi hommaat itsesi lääkäriin ja jos ei diagnoosia heti löydy, ramppaat useammalla kunnes homman nimi selviää. Se tässä on ratkaisuna.
Käytännön ratkaisu siis Löytyy ongelmaan. Nyt nopeasti lääkäriin.
Sanoit että olet yksi harvoja maailmassa jolla pakkoliikkeitä on. Kaverillani on silmien tahatonta muljuamista samoinkuin olkapäiden "kramppeja". Entä sitten? Jos ihmisen tuomitsee noin heppoisin perustein, elää vaan pintapuolista elämää. Kuka tässä maailmassa on täydellinen? Itse ainakin ihailen ihmisiä jotka pystyvät olemaan sinut itsensä kanssa, ongelmista huolimatta, en sellaisia, jotka ovat luonnostaan kauniita ja saaneet kaiken "ilmaiseksi".
Kielitieteen professorillanikin on sellaisia "pakkoliikkeitä" kasvoissa ja vaikka ne liikkeet näkee ja huomaa HETI kun kyseisen herran tapaa ensimmäistä kertaa, niin hän ei ole millänsäkään eikä ketään muuta ne liikkeet vaivaa. Mies itse on sellainen tosi pirteä ja veikeä tyyppi ja selvästi nauttii työpaikastaan (ja on hyvä ope!) vaikka hänellä onkin joku "vammaisuus" (kauhea sana!) - tuskin ole mitään vammaisuutta vaan sellainen pieni osa, mihin kukaan ei kiinnitä juurikaan huomiota. Miehellä on vaimo ja kerta kaikkiaan tavallinen elämä.
Eli KYLLÄ, on sataprosenttisen mahdollista elää vaikka olisi jotain pieniä pakkoliikeitä! Älä nyt vaivu epätoivoon!
Mutta joka tapauksessa komppaan edellisiä vastaajia ja kannustan sinua käymään lääkärissä! Kyl ne varmasti jeesaa!
Minäkin tunnen monia joilla on pakkoliikkeitä, enkä ajattele heitä mitenkään vammaisiksi. Ne on ihmisiä muiden joukossa! :) Ja heillä on kavereita ja tyttöystäviä jne.
Älä suotta mene piiloon vaan tule rohkeasti esille omana itsenäsi! Kun olet sujut itsesi kanssa, muutkin sen huomaa, älä anna moisen häiritä omaa ainutlaatuista elämääsi vaan yritä tehdä siitä nautinnollinen kaikesta huolimatta!
Kun sinulle tulee ikää, opit ajattelemaan, että ei se maailmanloppu ole ja pystyt tekemään ihan samoja asioita kuin muutkin. Ajattele omia hyviä puoliasi, joita on kaikilla meistä ja opi hyödyntämään niitä. Pakoileminen ei itseäsi auta, joten
nyt ulos sieltä!! :)
AINAHAN SE ON MIELESSÄ.. ITSETYYDYTYS.
Millainen pakkoliike?
jos tapat itsesi tapat itsesi. entä sitten? päätä ite mikä on tärkeää
Minä olen 36v. Mietin päivittäin että jaksanko vielä tämän päivän. Minulla on ajoittaisia nykimisiä, enemmän silloin kun olen väsynyt. Muut tuntuvat häpeävän niitä enemmän kuin minä itse. Olen myös käyttänyt rauhoittavia mutta kun vähensin niiden käyttöä niin jonkun ajan päästä nykimisetkin vähenivät. Nyt käytän rauhoittavaa äärimmäisesä hädässä ja nykimisetkin tulevat vain kun olen todella uupunut. Ilmeisesti jännittäminen lisää pakko oireitasi joten rauhoittava on hyvä mutta sen vähentämistä voisi kokeilla, minulla se auttoi. Ottaa aikansa irtautua rauhoittavista mutta se kannattaa. Huomasin jopa että ne tehoaa paremiin kun niitä ei syä säännöllisesti, eikä pakko oireet satunnaisesta käyttämisestä lisäänny. Sinulla on siis vielä toivoa. Minulla on eri syyt elämäni tarkoituksen etsimiseen kuin sinulla mutta päivä kerralaaan....Ja taas aamulla huomaan olevani elossa, illalla mietin miksi....