MOi...
Onkohan kellään muilla tälläsiä tuntemuksia. Pakko nyt ainakin avautua.
Oon siis terve, sinkku ja ainakin aiemmin ollut sujut itseni kanssa. Mulla on miesystävä, työpaikka ja oma asunto, auto ja koira sekä korkea koulutus just sille alalle missä tahdonki olla työssä. Olen siis kaikin puolin onnellinen tai ainakin oon luullu olevani ja kyllä mä olenki.
Ongelma vaan on se, että oon jotenkin todella tylsistynyt ja mua ei enää kiinnosta mikään, ei yhtään mikään. Mikään asia ei tee mua iloiseksi, eikä surulliseksi. Mun elämä on tasapaksua.
Ennen osasin iloita ja tuntea muitakin tuntemuksia. Nyt en välitä mistään mitään. Ennen kuntoilin paljon ja kiinnitin terveysasioihin huomiota, harrastin yms. Mutta nyt ei huvita, siis vaikka koko elämäni olen ollu ns. urheiluhullu ja rakastanu liikkumista. Ennen rakastin luontoa ja siellä liikkumista ja sen seuraamista, mut nykyään jos meen esim. metsälenkille, saatan 5 min. päästä kääntyä pois, jotenki ei vaan huvita. Eikä se musta ole laiskuutta. Jos mulla on vapaata, saatan olla 2 päivää 4 seinän sisällä, tekemättä mitään. Siis jo suihkuun meneminen tuntuu hankalalta.
Töihin mennessä luon jonku ihme naamion ja oon kuin näyttelijä, että jaksan sen työpäivän. ulospäin varmaan olen todella innokas ja ahkera. Mutta työt teen kuin robotti, vaikka ennen rakastin työtäni.
En osaa innostua enää mistään, mikään ei kiinnosta tai tee onnelliseksi. En ole onnellinen asioista joista ennen olisin hyppinyt kattoon. En myöskään sure esim. läheisten kuolemia. Olen vaan. En edes suutu mistään.
Mulla on kohtalaisesti rahaa ja tulevaisuuskin vielä edessä, mutta en edes ajattele koko tulevaisuutta. En myöskään pelkää mitään, edes kuolemaa. Elämällä ei oo väliä enää mulle, koska ei oo elämänhalua. Ennen pelkäsin liikkua ulkona yksin öisin, varsinkin ulkomailla. nyt en, jos joku tahtoo mut tappaa tai raiskata niin aivan sama. Välillä toivonki että kuolisin, koska jokainen päivä on mulle niin vaikeita. Tai ei vaikeita, mut mua vaan ei kiinnosta. Ja kaikki päivät tuntuvat ihan samalta.
Mulla on ollu tällänen olo jo muutaman vuoden. Viime kesänä yks mies raiskasi mut eräässä puistossa. Silloinkaan en pelänny tai tuntenu mitään, vaikka mies löi mua yms. Mä oikeastaan nautin siitä raiskauksesta ja olin ihan mukana seksissä. Me jopa juteltiin sen raiskauksen jälkeen siellä puistossa sen miehen kanssa ja se mies kai luuli että olin nii kännissä, että siks en tajunnu et mut raiskattiin. Mut kyl mä tajusin, en vaan välittäny paskan vertaa. Tää siis tapahtu mun asuessa viime kesänä ulkomailla. En menny lääkäriin enkä poliisille. Ei syytä. Ja muutenki oon kaikissa ikävissä asioissa tosi neutraali, täysin tunteeton.
Ajattelen elämässä muutenki, että jos asiat menis kunnolla pieleen, vaikka menettäis omaisuuden tms. ni mitä sitte, ainahan voi tappaa ittensä ja pääsee pois.
Mut mä en tahdo olla tälläinen, tahtoisin taas osata itkeä, ja nauttia pienistäkin asioista. toivottavasti tää o vaa ohimenevä vaihe...
Onkohan kellään muilla tälläsiä tuntemuksia. Pakko nyt ainakin avautua.
Oon siis terve, sinkku ja ainakin aiemmin ollut sujut itseni kanssa. Mulla on miesystävä, työpaikka ja oma asunto, auto ja koira sekä korkea koulutus just sille alalle missä tahdonki olla työssä. Olen siis kaikin puolin onnellinen tai ainakin oon luullu olevani ja kyllä mä olenki.
Ongelma vaan on se, että oon jotenkin todella tylsistynyt ja mua ei enää kiinnosta mikään, ei yhtään mikään. Mikään asia ei tee mua iloiseksi, eikä surulliseksi. Mun elämä on tasapaksua.
Ennen osasin iloita ja tuntea muitakin tuntemuksia. Nyt en välitä mistään mitään. Ennen kuntoilin paljon ja kiinnitin terveysasioihin huomiota, harrastin yms. Mutta nyt ei huvita, siis vaikka koko elämäni olen ollu ns. urheiluhullu ja rakastanu liikkumista. Ennen rakastin luontoa ja siellä liikkumista ja sen seuraamista, mut nykyään jos meen esim. metsälenkille, saatan 5 min. päästä kääntyä pois, jotenki ei vaan huvita. Eikä se musta ole laiskuutta. Jos mulla on vapaata, saatan olla 2 päivää 4 seinän sisällä, tekemättä mitään. Siis jo suihkuun meneminen tuntuu hankalalta.
Töihin mennessä luon jonku ihme naamion ja oon kuin näyttelijä, että jaksan sen työpäivän. ulospäin varmaan olen todella innokas ja ahkera. Mutta työt teen kuin robotti, vaikka ennen rakastin työtäni.
En osaa innostua enää mistään, mikään ei kiinnosta tai tee onnelliseksi. En ole onnellinen asioista joista ennen olisin hyppinyt kattoon. En myöskään sure esim. läheisten kuolemia. Olen vaan. En edes suutu mistään.
Mulla on kohtalaisesti rahaa ja tulevaisuuskin vielä edessä, mutta en edes ajattele koko tulevaisuutta. En myöskään pelkää mitään, edes kuolemaa. Elämällä ei oo väliä enää mulle, koska ei oo elämänhalua. Ennen pelkäsin liikkua ulkona yksin öisin, varsinkin ulkomailla. nyt en, jos joku tahtoo mut tappaa tai raiskata niin aivan sama. Välillä toivonki että kuolisin, koska jokainen päivä on mulle niin vaikeita. Tai ei vaikeita, mut mua vaan ei kiinnosta. Ja kaikki päivät tuntuvat ihan samalta.
Mulla on ollu tällänen olo jo muutaman vuoden. Viime kesänä yks mies raiskasi mut eräässä puistossa. Silloinkaan en pelänny tai tuntenu mitään, vaikka mies löi mua yms. Mä oikeastaan nautin siitä raiskauksesta ja olin ihan mukana seksissä. Me jopa juteltiin sen raiskauksen jälkeen siellä puistossa sen miehen kanssa ja se mies kai luuli että olin nii kännissä, että siks en tajunnu et mut raiskattiin. Mut kyl mä tajusin, en vaan välittäny paskan vertaa. Tää siis tapahtu mun asuessa viime kesänä ulkomailla. En menny lääkäriin enkä poliisille. Ei syytä. Ja muutenki oon kaikissa ikävissä asioissa tosi neutraali, täysin tunteeton.
Ajattelen elämässä muutenki, että jos asiat menis kunnolla pieleen, vaikka menettäis omaisuuden tms. ni mitä sitte, ainahan voi tappaa ittensä ja pääsee pois.
Mut mä en tahdo olla tälläinen, tahtoisin taas osata itkeä, ja nauttia pienistäkin asioista. toivottavasti tää o vaa ohimenevä vaihe...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olisin kokenut viestiäsi lukiessa suurta myötäelämisen tunnetta ja luhtua siitä etten ole yksin ellen olisi niin tylsistynyt (tai tunnekuollut. miten tätä nyt sitten kutsuisi). TÄÄLLÄ SIIS YKSI SAMANLAINEN! Olen lukion viimeisellä ja juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Olin koko lukion ajan matematiikassa ja fysiikassa 10.n oppilas ja intohimoinen näiden kahden aineen suhteen. Nyt alisuoriuduin ja kirjoitin M.t molemmista näistä aineista vaikka luin kirjoituksiin paljon. Lukemiseni vain oli täysin pakonomaista ilman minkään näköistä intohimoa tai raikkautta. Sain siis hikiset M.t.
En ole koskaan ollut mitenkään räiskyvä tai tunteista ylitsepursuava henkilö mutta intohimoja minulla kyllä on ollut. Olen rakastanut asioiden pohtimista ja syvällisten filosofisten ajatusten miettimistä, valokuvausta, musiikkia ja kauneutta. Luonto on ollut hyvin lähellä koko elämäni ja rakastin korkeita puita ja paikkoja joissa tuntui olevan jonkin suuremman läsnäolo (luonto/kaikkeus/korkeampivoima ihan miksi sitä itse haluaa kutsua)
Tulevaisuus näyttäytyy silmissäni myös samanlaisena kuin sinun. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä vaikka juuri nyt sillä pitäisi olla enemmän merkitystä kuin koskaan. Olen pyrkimässä Tkk.lle ja nyt tuntuu siltä että vain koska niin joskus aikaisemmin päätin.
Sosiaalisissa tilanteissa heittäydyn tuppisuuksi koska ajatteln ettei ääntäni tarvita sillä mikään ei kiinnosta enkä siten saa ilmaisuuni tunnetta mikä tekee minusta kylmän tuntuisen.Vaikka yrittäisin jotain sanoa koko muu maailma tuntuu olevan kolme kertaa ajatustani nopeampi enkä siksi saa mitään järkevää ulos suustani. Ajattelen alitajunnassani todennäköisesti että olen enemmän hyödyksi olemalla hiljaa. Koitan vain hymyillä paljon oikeissa kohdissa sillä hymyni on hyvin lämmin. Olen lisäksi jumittunut myötäilyyn ja muiden ajatusten lainaamiseen. Omien ajatusten muodostaminen tuntuu mahdottomalta koska millään ei enää tunnu olevan mitään väliä. Tämä on hyvin tuskallista sillä olen ajattelija persoona. Tuntuu kuin jotain olisi sammunut sisälläni.
Kaipaan vilpittömiä tunteita! Iloa! Surua! Riemua! ja mitä pienemmistä asioista sen parempi.
Ratikka ja juna välähtelee välillä munki silmissä sillä ajattelen ettei tälläistä tyhjää kuorta tarvitse kukaan. Eikä siksi että haluaisin erityisemmin päättää päiväni. Läheisteni vuoksi en sitä kuitenkaan koskaan voisi tehdä.
Hei! Tunteistatyhjentynyt sanoitkin asian hyvin, että jos kyky emotionaalisuuteen olisi tallella, niin olo voisi olla hyvin iloinen ja huojentunut siitä, että kohtalotovereita löytyy, mutta tässä välinpitämättömyyden tilassa tämäkään ei tuo muutosta tasapaksuuteen. Tunnistin itseni molempien kirjoituksista. Itsellä siis täsmälleen samanlainen tilanne meneillään: kyvyttömyys kokea tunteita, kuten surua, iloa, rakkautta, pelkoa, stressiä. Positiivisten tunteiden lisäksi siis negatiivisetkin tunteet ovat kaikonneet. Tämä siis EI ole masennusta! Mitään ei tee mieli, mistään ei saa mielihyvää (eikä myöskään mielipahaa), kaikki motivaatio on poissa, mistään ei enää innostu, kaikki on samantekevää, elämä on vain tyhjää ja merkityksetöntä…
Itse olen vastikään 18 vuotta täyttänyt poika. Minäkään en ole aina siitä aivan tunteellisemmasta päästä ollut, tosin olen ollut hyvä myös pitämään tunteita sisälläni. Pikkuhiljaa tunteiden (varsinkin voimakkaiden sellaisten) kokeminen on vähentynyt. Olen aina ollut intohimoinen urheilun harrastaja ja seuraaja. Tunteiden hiipumisen huomasin ensimmäiseksi siitä, että sillä ei ollut enää mitään väliä, voittaako vai häviääkö. Voitosta ei saanut mielihyvää, mutta tappiokaan ei tuottanut enää pettymystä ja mielipahaa. Elokuvatkaan eivät enää vaikuttaneet ja nostattaneet tunteita pintaan niin kuin ennen.
Itse heräsin vasta siinä vaiheessa, kun äitini sairastui syöpään. Hän kuolisi suurella todennäköisyydellä, mutta en pelännyt äitini puolesta, eikä asia vaivannut minua millään lailla. Äitini kuitenkin selvisi tästä koettelemuksesta hyvin ja jatkaa elämäänsä normaalisti. Vaikka äiti olisikin kuollut, niin tuskin olisin sitä edes surrut, vaikka pidän äitiäni tärkeimpänä henkilönä elämässäni.
Minun tunteettomuuteni sen sijaan vain paheni. Muutama oikein nätti ja mukavanoloinen tyttö on osoittanut kiinnostusta minua kohtaan, mutta olen joutunut tuottamaan heille pettymyksen, koska he eivät kiinnostaneet minua, kuten ei mikään muukaan tässä maailmassa tällä hetkellä. Vielä vuosi sitten tämä olisi saanut aikaan valtavia tunnekuohuja, ja olisin pomppinut kattoon siitä onnesta.
Olen itsekin lukiossa, ja varsinkin koeviikolla koin voimakasta stressiä, nyt en enää tunne sitä ollenkaan. Stressiä en tunne myöskään esim. silloin, kun olen myöhästymässä bussista. Stressin puutteella on ollut negatiivinen vaikutus myös minun kouluarvosanoihini.
Tein itselleni pari kuukautta sitten testin siitä, että tunnenko pelkoa enää lainkaan. Vastaus oli: en, en tunne lainkaan, en sitten yhtään! ”Testissäni” katsoin pelottavimman oloisen kauhuleffan, minkä löysin. En ole koskaan oikein katsonut kauhuelokuvia, varsinkaan K-18 sellaisia (ehkä siksi, että olen ennen pelännyt niin paljon, että en ole pystynyt katsomaan sellaisia), joten tämä kyvyttömyys tuntea pelkoa ei voi johtua siitäkään, että olisin jotenkin tottunut kauhua herättäviin filmeihin. Katsoin siis ensimmäisen K-18 –kauhuelokuvani silmääkään räpäyttämättä, tuntematta lainkaan pelkoa ja ahdistusta.
Psykologilla olen käynyt, johon osasyynä oli tunteettomuuteni lisäksi unihäiriöt, joista olen kärsinyt. Psykologi ei kuitenkaan osannut vaivoihin oikein mitään sanoa. Hän yritti väkisin vääntämällä etsiä syytä ongelmiini jostain ulkoisesta tekijästä, kuten äitini sairastumisesta. Tunteettomuutta on ollut kuitenkin jo ennen äidin sairastumista, ettei se siitä voi johtua. Tosiasia on se, että kaiken pitäisi olla nyt hyvin: minulla on kavereita, harrastuksia, tytöt ovat kiinnostuneita… silti en tunne onnea enkä iloa, olen vaan. Psykologi ohjasi minut sitten psykiatrille. Tämä kohteli minua niin kuin normaalia tämänikäistä poikaa, joka esim. sydänsurujen takia on masentunut ja päätynyt vastaanotolle. Mutta kun tämä ei ole mitään masennusta! Olisikin, niin tähän löytyisi varmasti hoitokeino. Univaikeuksiin psykiatri määräsi ”unihormoni” melatoniinia, joka on varsin turvallista, eikä sitä edes luokitella varsinaiseksi unilääkkeeksi. ”Eiköhän ne tunteet tässä kevään mittaan ala palailla”, oli ainoa asia, mitä hän osasi tunteettomuuteni sanoa. Jotenkin tuntui, että hän ei ottanut tilannetta ihan vakavasti. Mutta sen osaan näin eri syistä lääkäreissä rampanneena todeta, että ensimmäinen käynti on yleensä tuollaista voivottelua ja vasta parin käyntikerran jälkeen aletaan asiaan suhtautua vakavammin.
Haluaisin tietää, onko teillä ollut joitakin muita oireita viime aikoina. Itselläni siis ollut tuota nukahtamisvaikeutta iltaisin, johon psykiatrin määräämä melatoniini on auttanut vaihtelevasti. Olen miettinyt, että voisiko kyseessä olla viivästynyt unijakso, jossa tämän ”unihormoni” melatoniinin eritys alkaakin vasta aamullayöllä tai aamulla.
Minulla on aina ennen ollut suuri ruokahalu, mutta nyt sekin on vähentynyt selvästi. Paino on pudonnut huomattavasti; kävin äskettäin kutsuntatarkastuksissa, jossa vaaka näytti 63,5 kg. Vielä reilu puoli vuotta sitten painoni oli 70 kg, joten painossa on siis tapahtunut 6,5 kg pudotus. 63,5 kg on mielestäni aika vähän, kun pituutta on 181 cm. Olen kyllä yrittänyt syödä niin paljon kuin jaksan, mutta syöminen tuntuu jotenkin väkinäiseltä vähentyneen ruokahalun takia.
Minulla kuitenkin on välillä hieman parempiakin jaksoja. Silloin toimintakykyni on parempi ja pystyn nauramaankin kevyesti (ei todellakaan mitään kyynel-silmästä-naurua). Sitten välillä taas tulee sellaisia jaksoja, jolloin mikään ei kiinnosta, siis ei yhtään mikään. Silloin saattaa tuntitolkulla vain tuijottaa kattoa tekemättä yhtään mitään. Kuitenkaan tilanteeni ei siis ole välttämättä yhtä toivoton kuin teillä kahdella, koska minulla on näitä parempiakin jaksoja välissä. Silti mitään voimakkaita tunteita, kuten rakastumista tai pelkoa, en ole tuntenut aikoihin. Olen huomannut, että noiden huonompien jaksojen aikaan jalat ovat monesti kylmät, vaikka pitäisinkin tavallisten sukkien päällä villasukkia ja vielä jalkoja peiton alla.
Lisäksi keskittymiskykyni on laskenut selvästi. Tämä johtuu osin tietysti kiinnostuksen puutteesta, mutta vaikka yrittäisinkin keskittyä parhaani mukaan, ajatukset lähtevät harhailemaan aivan muualle. Esim. yrittäessäni lukea tai opiskella huomaan vähän ajan päästä ajattelevani aivan toisia asioita kuin pitäisi. Nämä ajatukset eivät ole mitään intohimoisia mietteitä, joita en saa mielestäni, vaan jotain sekalaista ei-tunnepitoista massaa. Olen tosin itsekin ollut ennen tunteistatyhjentyneen tapaan mietiskelijäluonne, mutta keskittymiskykyni on ollut keskimääräistä parempi. Tosin myös univajeesta aiheutuva väsymys haittaa varmasti ainakin vähän keskittymistä.
Välillä puhuminen tuntuu jotenkin väkinäiseltä. Lisäksi saatan seota aivan helpoissakin sanoissa; en tiedä, vaikuttaisiko tuo huono keskittymiskyky tähän. Tuolloin olen vain vähäpuheinen tai hiljaa. Olen kyllästynyt esittämään jotain tunnetta ollessani sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa, joten vaikka olenkin aina ollut vähän epäsosiaalinen, vetäydyn aina tämän huonon jakson tullessa yhä enemmän omiin oloihini.
Myös voimakasta huimausta esiintyy lähes aina noustessani makuuasennosta pystyyn. Tämä saattaa kylläkin johtua alhaisesta verenpaineesta, mutta toisaalta vielä vuosi sitten minua ei huimannut juuri koskaan.
Onko teillä ollut siis mitään vastaavaa? En tiedä liittyykö nämä unihäiriöt, ruokahaluttomuus, jalkojen kylmeneminen, keskittymiskyvyn lasku, sanojen takkuilu ja huimaus mitenkään tähän tunteettomaan tilaan, mutta uskoisin, että joillakin näistä saattaa olla jokin yhteys ”tunnekuolleisuuteeni”.
Olen googlaillut paljon aiheeseen liittyen, enkä ole saanut ongelmaan vielä minkäänlaista ratkaisua. Teidän kahden lisäksi olen törmännyt netissä vain yhteen tapaukseen, jolla on sama tyhjyyden kokemisen vaiva. Kyseessä on siis aikalailla harvinainen ongelma; olen kylläkin törmännyt paljon sellaisiin tapauksiin, joilla esim. pelon tuntemukset ovat niin voimakkaita, etteivät he pysty normaaliin elämään, mutta se näyttäisi olevan paljon harvinaisempaa, ettei kykene pelkäämään ollenkaan. Vaivaamme kutsutaan varmaankin apatiaksi, mutta sille en ole ainakaan suomenkielisiltä sivuilta löytänyt hoitokeinoa.
Mutta mene tunteistatyhjentynyt sinne terveyskeskukseen. Tähän saadaan vielä apua! Enkä yritä tässä kohentaa mielialaasi, koska tiedän, että se on mahdotonta, mutta jotta unohtaisit nuo ratikat ja junat kokonaan. Minullakin tunteet ovat välillä sitä mieltä, että on aivan yksi lysti, olisinko elossa vai kuollut, mutta järki sanoo, että kuolema ei ole vaihtoehto. Toisaalta itsetuhoisten ajatusten mainitseminen ammattiauttajalle on monesti sellainen asia, että yhtäkkiä tilanteeseen suhtaudutaankin vakavasti. Mutta vaikka ensimmäinen käyntikerta ei tuottaisikaan tulosta, niin älä luovuta!
Olen kuitenkin siis perehtynyt netin välityksellä tunteiden syntymekanismiin, josta en tässä nyt vielä jaksa kirjoitella. Lisäksi olen hankkinut informaatioita siitä, mihin tutkimuksiin tässä kannattaisi hakeutua. Please, vastatkaa minulle, niin kerron, mitä olen tähän mennessä saanut selville.
Täällä myös eräs samoja vaivoja kokeva! Minun tylsistyminen on hiukan vaihtelevampaa, on hyviä tunteellisia päiviä ja huonoja päiviä, jolloin millään ei ole väliä. Kaikilla teillä oli samanlaisia oireita kuin minullakin. Varsinkin tuo huimaus, sanojen takelteleminen, hiljaisuus sekä yleinen hitauden tunne ovat niin tuttuja!
Voisi siis sanoa että en ole aivan tunteenton ainakaan vielä, tulee päiviä jolloin olen lähes normaali ja iloinen.. En kuitenkaan onnellinen. Olen huomannut vetäväni jonkinlaista roolia mennessäni ulos ihmisten ilmoille. Siellä yritän vaikuttaa normaalilta varsinkin ystävieni ja perheeni edessä. Ajatusteni syvyydessä olen huomannut muutoksen. Ennen ajattelin usein maailman menoa ja osasin ajatella loogisesti ja moniulotteisesti asioita, enää en. Ajatuksia ei vain tule päähäni ja ne lyövät tyhjänä. Olo tuntuu turhalta kun ei voi edes ajatella mitään fiksua, jolla voisi löytää ratkaisun tähän ongelmaani.
Olen todella huono selittämään omia tuntemuksiani, varmaankin siksi etten paljoa puhu niistä kenellekään, joten ne vain vellovat päässäni sekaisena sotkuna enkä saa niitä järjesteltyä lauseiksi. On kuitenkin mukava tietää etten ole ainoa tällainen omituinen. Toisaalta se ei ole kuitenkaan hyvä juttu sillä en toivoisi kenellekään samanlaista oloa kuin minulla on.
Terveisin nainen, joka on koko päivän lojunut sohvalla yövaatteet päällä tekemättä mitään järkevää, vain koska ei ole viitsinyt.
Täällä vähän samallainen,vaikka välillä pystyn itkemään mutta siihen se jääkin.Aiemmin stressasin paljon,osasin jännittää vaikka suomen pelejä lätkässä.Nykyään on melkein sama kuinka pelitkin menee koska en tunne juuri mitään kävi miten kävi.Töissä keskittyminen on vaikeeta ja hankala jutella työkaverin tai asiakkaiden kanssa koska ei ole juuri mitään tunnetta olemassa.Tyhjä olo niinku olis vaan tyhjäkuori niinkuin täällä muutkin on tuntenut.En ole liijoin itsetuhoinen mutta jotain on menny vikaan..sen kun vielä tietäs mitä tää oikeen on? Tämä alkoi viime keväänä pitkän stressaavan jakson jälkeen aivan kuin tyhjästä tää aluksi outo olo alkoi..
Oon kans netistä ettiny mitä tää vois olla.dissosiaatio? Ei varmaankaan Deperlisaatio? En oikeen siihenkään usko Masennus? Ehkä.. Uupumus? saattaa olla.. Tää on jotenki raskasta kun ei enää tunne samalla lailla kuin ennen.
Toivottavasti tähän löytyis joku keino millä sais tän tyhjyyden tunteen tilalle jotain tunne tilaa oli se sitten mitä vaan kunhan tuntis jotain!
Oon vissiin saman ikäinen mies henkilö. Mulla on koko elämä päin helvettiä, sattuneista syistä. Ainoat asiat mitkä saa jatkamaan on päihteet lyhyellä aikavälillä ja toive koulustavalmistumisesta ja mahdollisesta työstä.
Tiedotus, ihan aikuisten oikeasti.
Älkää perkle sentään ottako niitä lääkkeitä ensisijaisena hoitomuotona, ja jos käytätte lääkitystä, käyttäkää sitä aina terapian kanssa samaan aikaan..
Se on erittäin häilyvä raja, siis aivan veteen piirretty viiva, että lääkkeet ainoastaan pahentavat todella pahasti asioita, jos terapia ei ole samaan aikaan käytössä.
Pyytäkää ottamaan kilpirauhaskoe. Alkakaa joka tapauksessa gluteenittomalle kuurille. Kokeilkaa edes. Mulla auttoi. Lisäksi syön triptyl -lääkettä. Lisää minusta mielihyvän kokemuksia, unta ja toimintatarmoa.
"Mä oikeastaan nautin siitä raiskauksesta ja olin ihan mukana seksissä. Me jopa juteltiin sen raiskauksen jälkeen siellä puistossa sen miehen kanssa ja se mies kai luuli että olin nii kännissä, että siks en tajunnu et mut raiskattiin."
Nykyään 2015 vuodesta lähtien Euroopan naiset ovat saaneet kokea lisääntyvässä määrin tätä ihanuutta. Eikä tarvii muutta ulkomaille kun ulkomaat tulee tänne.
"Toisaalta itsetuhoisten ajatusten mainitseminen ammattiauttajalle on monesti sellainen asia, että yhtäkkiä tilanteeseen suhtaudutaankin vakavasti. "
Mulla on kokemusta, että itsetuhoisista ajatuksista tai teoista kertominen tai itsemurhayritys, niin ei ne suhtaudu vakavasti. Ne aattelee, että vaan haen huomiota, koska eihän nyt kellään voi olla koko ajan niin helvetin paha olo.
Nykyään en jaksa näistä ees avautua hoitohenkilökunnalle, koska ei ne välitä, niillä on liian kiire.
Mulla on kausia, että on vaan tylsää, ja tyhjä olo, kuin sielu olisi poissa. On levoton olo. Pakko olisi keksiä jotain tekemistä, ettei tarvitsisi tuntea sitä paniikkia, mitä se tyhjyydentunne aiheuttaa.
Minäkin olen huono selittämään tuntemuksiani.
"Olo tuntuu turhalta kun ei voi edes ajatella mitään fiksua, jolla voisi löytää ratkaisun tähän ongelmaani." -Samaistun
Viime aikoina olen nähnyt paljon painajaisia. Ei mitään paniikkipainajaisia, joihin herää sydän pamppaillen. Mutta silti. Kun ne jatkuu yöstä toiseen, niin kyllähän se ahdistaa.
-terv. levoton
Olen niin kyllästynyt, kun sanotaan, että: "Hakekaa apua. Apua on saatavilla." Kun ei se hoito auta kaikkia. Kaikki ei saa siitä hoidosta apua. Jos sitä nyt voi edes hoidoksi sanoa...
Joittenkin mielenterveysongelmiin ei ole hoitoa tai resursseja. Vaan täytyy vaan elää sen paskan kanssa.
(Tarkoitan siis omia ongelmiani. Tämä ei tarkoita, ettei apua kannattaisi hakea, koska monia se auttaa.)
Mulla tyhjyyttä elämässä ja tuntuu että kaikki on mennyttä kun on niin tyhjää ja kuollutta.