synnytyspelko pilaa raskauteni

Puhu asiasta neuvolassa, näytä vaikka tämä kirjoituksesi. Kannaattaahan sinun sinne pelkopolille mennä jos noin kovin pelkäät. Tiedän että on turhaa sanoa että älä pelkää ja se pelko on oikeasti ihan turhaa. Kyllä sinä siitä selviät ja ei se oikeasti niin kauheaa ole. Ja kaikki puudutteet ja muut on nykyisin hyviä jos niitä haluaa. Koeta vaan olla rentona ja mennä mukana. Tuo paniikki on ainut mikä tässä nyt ensimmäisenä on vaikeuttamassa synnytystä. Opettele rentoutumista! Synnytyksen jälkeen ymmärrät miksi sanon näin!

Itse en ole mikään eritysen synnytyskammoinen ollut, mutta tietysti tuo synnytys oli varsinkin pari viimeistä kuukautta koko ajan mielessä. Mietin, että tietääkö sitten kun se alkaa että ymmärtääkö sitä että se on menoa sitten?

Kyllä sen tietää! Nainen on luotu synnyttämään! Kun se synnytys vihdoin alkaa, niin sitä tulee semmonen äärettömän rauhallinen ja keskittynyt olo. Koko oleminen kiteytyy siihen että keskittyy jokaiseen supistukseen ja aika kuluu niiden rytmissä eteenpäin.

Kipua älä pelkää! Suomessa on niin hieno terveydenhuolto, ja puudutteita saa kun pyytää jos ei tarjota. Kannattaa heti alussa kysyä, että mikä auttaa mihinkin vaiheeseen, esim. epiduraali auttaa supistuskipuun mutta ei ponnistuskipuun, siihen ponnistuskipuun auttaa todella hyvin pudendaalipuudutus. Kun kerrot heti kätilölle, että pelkäät ja et halua tuntea kovaa kipua, niin tilanne on sillon selvä teille kummallekin.

Se ponnistamisen tarve tulee jokaiselle riippumatta siitä haluaako/pystyykö/käsketäänkö ponnistamaan. Se on niin pakonomainen tunne, että sen mukana vaan toimii. Täytyy uskaltaa heittäytyä ja antaa mennä! Luottaa itsensä toisten ihmisten käsiin ja kuunnella ohjeita, joita he sulle antavat, koska ponnistaa, kuinka pitkään, koska olla ponnistamatta.

Se vauva tulee ulos joka tapauksessa, keinolla jos toisella.

Itsekin pelkäsin kun en ole koskaan ollut mikään urheilullinen ihminen, että kun olen niin huonokuntoinen ja synnyttämistä verrataan maratooniin yms. että eihän mulla riitä kunto synnyttämiseen?! Ei siinä sen ihmeempää kuntoo tarvita. Vahvoista lantionpohjalihaksista vaan ainakin mulla oli hyötyä ponnistamisessa.

Sitten kun olet synnyttänyt, niin se tunne on aivan mieletön! Meni se synnytys kuinka hienosti lopulta, niin joka tapauksessa tulet olemaan niin ylpeä itsestäsi kun selvisit siitä ja voitit pelkosi luonnon ohjaamana. Synnyttämisessä on jotain niin alkukantaista ja lähes pyhää, että sitä ei osaa etukäteen edes kuvitella.

Luota itseesi ja kerrothan sitten urakkasi jälkeen miten kaikki meni?

Tuohon edelliseen pitää kommentoida että minulla ei tullut synnytyksessä ponnistamisen tarvetta. En tiedä miksi,sitä olen itsekin ihmetellyt. En saanut epiduraalia, ainoastaan parakervikaalipuudutuspiikin joskus paljon ennen ponnistamista että tuskinpa se on asiaan vaikuttanut. Ilokaaasua hengitin koko urakan ajan, muuta en tarvinnut, olin silloin ensisynnyttäjä. Olen sitä mieltä että juuri se rentoutuminen auttoi minulla parhaiten ja siksi en paljon muuta tarvinnutkaan. Minulle vain sanottiin että nyt on paikat tarpeeksi auki voit alkaa ponnistamaan enkä siinä vaiheesa todellakaan älynnyt että ei tässä mitään ponnistamisen tunnetta ole tullut. Tulihan se vauva sieltä ulos lopulta ilman sitä tunnettakin. Supistuksia kyllä oli koko ajan lähes taukoamatta. No nyt odotellaan seuraavaa syntyväksi, saa nähdä tuleeko tuo ponnistamisen tarve tällä kertaa

Tuttu tunne. En voi ymmärtää niitä Lähinnä munkin kavereita jotka yrittävät aina tyrkyttää tapojansa. Mä aion synnyttää lapseni leikkauksella. Ja piste:) päätän itse miten synnytän. Sanot vaan neuvolassa niin ymmärtävät kyllä. Kukaan ei pakoteta alatiensynnytykseen jos ei halua. Äläkä kuuntele jos joku tulee aukoo päätä asiasta! Olet tuleva äiti neuvolassa sua autetaan, he ovat sua varten!!!!

Tuttu tunne. En voi ymmärtää niitä Lähinnä munkin kavereita jotka yrittävät aina tyrkyttää tapojansa. Mä aion synnyttää lapseni leikkauksella. Ja piste:) päätän itse miten synnytän. Sanot vaan neuvolassa niin ymmärtävät kyllä. Kukaan ei pakoteta alatiensynnytykseen jos ei halua. Äläkä kuuntele jos joku tulee aukoo päätä asiasta! Olet tuleva äiti neuvolassa sua autetaan, he ovat sua varten!!!!

Ja Jokainen ihminen pelkää jotakin. Turhaa on selittää että älä pelkää ja kertoa miten itellä on mennyt " hienosti" jos et itse pelkää niin et ymmärrä!! Etkä tainut lukea ihan loppuun? Ihan oikeasti jos ei tapahdu omalle kohdalle niin ei ymmärrä!

Ei sen pelon kannata antaa pilata raskausaikaa, pyydä sitten leikkaus. Itse synnytin viimeksi alakautta ja nytkin on tarkoitus, mutta itse olen melko hyvä kestämään kipua, jonka tiedän loppuvan jossain ajassa. Sellaista kipua en kestä, josta ei ole takeita koska loppuu - jos koskaan. Minulle suurin huolenaihe synnytyksessä oli sen asia tajuaminen että se on itse sireltä punnerrettava, ja MINUN on se tehtävä. Muistan kuinka järkytyin kun tajusin sen synnytyksessä. (näsäviisaille tiedoksi että tiesin kyllä jo sitäkin ennen kuinka vauvat syntyvät, mutta se realiteetti iski kasvoiklleni vasta synnytyksessä).

Suurin osa pelkääjistä pääsee pelosta yli pelkopolilla ja kummikätilötoiminnalla, ja nykyään ainakin joissain päin maata voi hankkia koulutetun doulan avustamaan isän lisäksi.

Mutta kuten sanottu, kokeile sitä pelkopolia ja jollei tilanne helpota niin keskustele rohkeasti leikkauksen mahdollisuudesta!

Suosittelin pelkopolille menemistä... Itellä esikoisen synnytyksestä jäi melko huonot fiilikset. Nyt odotan toista ja olen ensi viikolla menossa pelkopolille käymään... Uskon ja toivon siitä olevan apua. Ainakin monet on kyseistä paikkaa kehuneet :)
Sektiota en halua, se kammottaa vielä enemmän. Riskejäkin enemmän ja vauvan kanssa olo vaikeeta ku ei oikein voi nostella kunnolla...
Toisekseen ei ne kovin helposti ala edes leikkaamaan vain äidin toivomuksesta jos alatie synnytykselle ei ole estettä...

Mulla oli synnytyspelko ennen esikoisraskautta... ja raskauden alussakin se viel pelotti hirveesti. Puhuin siitä neuvolassa mutta sovittii et palataan asiaan myöhemmin, et pelottaako sitten vielä ja jos pelottaa nii sit voin mennä pelkopolille. Mut ei sille tullu sitte tarvetta.
Jotenki vaan ku synnytys lähesty ja tiesi raskauden edetessä, että se on edessä kuitenkin, niin se pelko mulla hävis. Loppuvaiheessa jo toivoikin et pääsis jo synnyttään, vaikka en edes tiennyt siitä kokemuksena mitään, olihan kyseessä esikoisen syntymä. Synnytyksestä selvisin ilokaasulla ja kohdunkaulapuudutuksella. Epiduraalista sanoin että haluan jos kivut yhtään kovenee.. mutta ei ne siitä sitte isommiks muuttunut joten epiduraali jäi ottamatta.
Mua pelotti enemmän se sitten kun jossain vaiheessa neuvolassa epäili että olis vauva perätilassa, et joutuisin sektioon... Mutta olikin sitten oikein päin kun ultrattiin sen tarjonnan tarkastamisen takia. Olin onnessani siitä et ei tarvi ainakaan sen takia sektiota sitten.

Nyt on toinen tulossa, laskettuun aikaan vielä vähän reilu kuukausi... Ei synnytys oo pelottanut yhtään koko tän raskauden aikana, tietty kun ekasta jäi itselle niin hyvä mieli, tai siis kun kaikki meni hyvin.

Mutta kannattaa neuvolassa tuosta pelosta puhua... Vaikkakin voi olla että se raskauden edetessä meneekin ohi, mutta silti.
Tsemppiä. :)

Enpä muuten osaa lohduttaa, mutta itse koin synnytyksen jälkeen että se oli ihan helppo nakki. Joten voihan olla että sinullakin menee ihan helposti se homma. Ihmettelin mitä jotkut on puhuneet vaikeista synnytyksistä ja siitä kuinka se on elämän suurin kipu.

Todella tunsin ylpeyttä kun olin saanut vauvan ulos alakautta perätilassa ensisynnyttäjänä. Torkuin melkein koko synnytyksen. Koin synnytyksen enemmän henkisenä tilana. Ehkä johtui raskausmyrkytyksestäni että kipukynnys taisi olla aikalailla noussut, kun synnytys vihdoin alkoi käynnistettynä. Mulla tuli supistukset melkein heti minuutin välein ja kesti useemman minuutin. Tai olihan niitä jotain suppareita tullut jo viikon mut eipä niillä synnyttämään oltais vielä menty.

Siinä kohtaa kun kärrättin sängyllä synnytyssaliin alkoi mulla kauhee tärinä. Tulkitsin sen itse niin että olin niin helpottunut siitä että vihdoinkin jotain actionia siihen hommaan eikä tarvinnu enää mittailla pissaa kannuun ja pidätellä ulostetta siinä kun ripulikin oli. Ehti siinä monet kerrat vessan seinät tulla tutuiksi.

Mitään kipulääkkeitä en ottanut, enkä siis olisi tarvinnutkaan, ennen synnytyssaliin menoa. Epiksenkin jättäisin näin jälkeenpäin ottamatta, sillä mulla ne supparit kans ei tosiaan tuntunut lähes miltään epiksen oton jälkeen eikä siis ponnistuksetkaan ainakaan kipeiltä tuntunut. Kyllähän ne siis joltain tuntui mutten sitä ihan kivuksi sanoisi kuitenkaan.

Näin jälkeenpäin se synnytys oli hauska tapahtuma. Olihan siinä riskialttiita tilanteita, mutta kaikki meni lopulta hyvin. Keskeisimmät osat synnytyksestäni meni torkkuiluun, lihastärinäni rauhoitusyrityksiin, miehelle tiuskimiseen ja loppuponnistuksiin.

Mua muuten odotusaikana helpotti se tieto että supparit tulee ja menee eli ei se ole sellaista jatkuvaa kipua. Tosin mulla ne supparit sit oli kuitenkin varmaan käynnistyksen takia melkein jatkuvia. Sitä ihmettelinkin ja pelkäsin että vauva ei voi hyvin mahassa sen takia. Kipu oli vastaava ku kovissa menkkakivuissa eli pisti hiukan kiemurtelemaan sängyn äärelle. Enpä kyllä ehtinyt kokea ollenkaan sellaista kipua jota oletin että sillä saisi vauvan ulos ponnistettua. Kyllä sen sain ihan henkisellä keskittymisellä ja lihasvoimalla ponnistaa ulos.