Kova Suru :'(

Oww.. Otan osaa. =(
Kauhean surullisella tavalla kissasi lähti pois. ;(

Otan itsekin osaa suruun :/ tiedän kyllä kuinka elämä pysähtyy joksikin aikaa tyystin kun rakas kissa kuolee... voit vain lohduttautua ajattelemalla, että tapahtuma oli väistämätön ja tarjosit sentään kissalle onnellisen elämän niin pitkäksi aikaa kuin se oli mahdollista... kissalla olisi voinut olla huonommiksin, jonkun toisen huomassa se ei ehkä olisi saanut olla niin onnellinen. Tiedän ettei se ehkä heti lohduta, mutta kun aikaa kuluu, niin pikkuhiljaa menetyksen alkaa hyväksyä, itsellä meni yli vuosi ennenkuin hyväksyin täysin että oman kissan elämä oli menetetty...

Ehkä voit vielä jonakin päivänä ajatella kodin tarjoamista jollekin toiselle kissalle, joka tarvitsisi kipeästi omaa kotia ja hellyyttä. Ei toinen kissa koskaan pysty korvaamaan toista täysin, jokainen on erilainen yksilö, mutta kuitenkin. Ainakin oma koti tuntuisi aivan liian autiolta ilman kissaa.

Kissat jättävät tassunjälkensä sydämeesi.

Otan osaa.

Itse menetin elämäni valon eli 16-vuotiaan kissani juurikin samalla tapaa kuin sinä omasi.
Vielä hetki sitten kissa oli terve, pirteä ja söi hyvällä omatunnolla.. ja pian sen jälkeen sen takapää halvaantui ja pikkuhiljaa koko kissa. Tietysti soitin eläinlääkäriin, mutta sieltä sanottiin suoraan että sille ei ole muuta tehtävissä kuin antaa nukutuspiikki kun halvaus oli niin äkillinen ja totaalinen, eli kysymyksessä luultavasti sydänkohtaus, aivohalvaus tai jokin muu massiivinen kohtaus jolle ei hoitoa olisi. Jäätiin sitten armaani kanssa kotiin jossa valvoin vierellään hänen viimeisiä hetkiä.. sydän kokoon puristuen.
Rakkaani nukahti ikuiseen uneen, juurikin samoin kuin oma kissasi rääkäisyä myöten. Sydämeni särkyi.. ikuisiksi ajoiksi. Onneksi lohtuna on perheen muut kissat ja koira, mutta silti yhä kaipaan tuota kissaa niin paljon että kyyneleet tulevat aina silmiin kun sitä muistan, vaikka kuolemastaan on jo melkein kaksi vuotta. Minä niin rakastin sitä kissaa.. ja rakastan yhä.

Aika kuulemma surussa auttaa.. niin varmaan. Minua ei vielä ole auttanut, mutta ehkä jonain päivänä en enää ajattele kissaani kyyneleet silmissä ja pala kurkussa. Voimia sinulle kestää oma menetyksesi.

On tämä vain niin tuskaista tämä suru :'( tiedän, että kissa eli onnellisen elämän sen lyhyen ajan mitä sitä kesti, mutta ei tätä voi ymmärtää.. tassunjäljet todellakin jäävät sydämeen

Edelliselle: luulen että sama on minulla edessä ennen pitkää. Kissani on 17v., munuaisten vajaatoiminta todettu, ja heikko on vaikka kehrää ja puskee ja juttelee kuten ennen. Valmistaudun luopumaan vanhasta ystävästä, ja itkettää kovasti kun sitä ajattelen. Olen niin kiitollinen tästä eläinystävästä että en edes osaa kuvailla... yksinäisinä aikoina se on ollut toveri ja tuttu muistutus siitä kuinka aina voi selvitä eteenpäin. Kahdesta autokolaristakin on selvinnyt elossa. Mutta nyt luulen, että vuoden sisään joudun sen hautaamaan.
Mietin hölmöjä asioita, kuten että mihin voin panna kissan ruumiin talteen jos talvella maa on roudassa enkä voi kaivaa hautaa. Voi kuulostaa tyhmiltä nämä mietteet, mutta ovat osa surutyötä, valmistaudun väistämättömään. Tunnen suurta lämpöä joka kerta kun pidän kissaa olkapäälläni ja se vastaa minulle kehräämällä. Nämä hetket jäävät sydämeen talteen elämän kultahippuina.

Kamalaa oli lukea näitä! En voi vielä kuvitella, miltä teistä tuntuu, kun et itse ole läheistä lemmikkiä vielä menettänyt...

Koiramme tosin on jo 12 vuotta ja se alkaa olemaan jo selkeästi vanhenemaan päin... Ja kyllä sen huomaa kun se elämä alkaa jo aika aikaisin niistä lähtemään.. Itse olen tosiaan 20-vuotias, joten olen aikalailla kasvanut tuon koiran kanssa

Rakkaasta lemmikistä luopuminen on aina kova paikka. Itse jouduin hyvästelemään lähes 18-vuotiaan kissani vime talvena. Ystävä oli väsynyt jo joulun aikaan ja menetti sitten ruokahalunsa, laihtui ja kuihtui pois. Diagnoosi oli munuaisten vajaatoiminta, joka vei ystävän voimat hyvin lyhyessä ajassa. Sairas kaverini nukkui yöt tyynylläni, haki turvaa. Minä silitin silkkistä turkkia ja lupasin että kuljemme yhdessä loppuun saakka.

Olin onnekas, kun sain pitää kissapojan noin kauan. Uskomaton on se rakkaiden muistojen määrä, mikä vuosien mttaan kertyi. Aluksi niitä ei oikein voinut itkemättä edes muistella. Vähitellen surun selkä kuitenkin taittuu ja suurin suru lientyy...haikeaa on silti. Kyyneleet valuvat tätäkin kirjoittaessani.

Kissani käy silloin tällöin unissani. Hassua on, että samassa unessa on usein myös edesmennyt äitini. Enpä tiedä, minne täältä itsekukin aikanaan päätyy, mutta ehkäpä nämä kaverukset ovat jällen yhdessä...tiedä häntä.

Tällä hetkellä minulla on seuranani vielä hienoista hienoin vanha kissaherra, ikää hänelläkin yli 18 vuotta jo. Kilpirauhasvaivaan otamme lääkettä päivittäin, muuten vointi on ollut hyvä. Toivon, että saisimme vielä tovin yhteistä matkaa tassutella.

Lämmin ajatus kaikille meille, jotka olemme saaneet kokea sen kaiken ilon, rakkauden ja luottamuksen, jota kissaystävät osaavat osoittaa.

Jouduimme eilen viemään rakkaan kissamme eläinlääkäriin hänellä oli silmässä syöpä,nukutuspiikin sai,hän nukkui sylissäni pois,ikävä nyt kova,itkettää.kissamme oli 11v