Oon sairastanut tässä syömishäiriötä ja masennusta viime joulukuusta lähtien. (Masennusta luulin ensin kaamosmasennukseksi mutta se jatkukin edelleen, ja syömishäiriö on ednos jossa mm. oksentelua, syömättömyyttä yms sellaista). Kerroin siitä itse lopulta helmikuussa ja kesäkuuhun asti kävin psykiatrilla, ravitsemusterapeutilla ym. Niissä kaikissa kuitenkin valehtelin aina että minulla meni hienosti, koska en halunnut että kukaan olisi musta huolissaan ja olin niin väsynyt etten edes jaksanut puhua aiheesta.
Tässä kesän aikana oon lopulta tullut niin epätoivoiseksi että en vaan yksinkertasesti jaksa enää. En enää erityisesti oksentele, mutta syön korkeintaan 300-500kcal päivässä, liikun sen verran kuin jaksan, punnitsen itseäni jatkuvasti, nytkin olen dieetillä, ruoka hallitsee mieltäni yms eli selvästi syömishäiriö on yhä paikalla. Lisäksi masennus on ihan samanlaisena kuin keväälläkin, olen väsynyt, ahdistunut ja alakuloinen ja lisäksi koulun alku ahdistaa ihan mielettömästi, koska en usko, että mulla on minkäänlaisia voimia lähteä sinne, tai mennä näkemään ihmisiä. Koska ihmisten lähellä olemisesta mulle tosiaan tulee sitä suurinta ahdistusta ja niin.
Oon menossa elokuun puolvälin jälkeen psykiatrille taas ja ajattelin että sillon kertoisin vihdoin totuuden tästä kaikesta, että kusin niitä koko kevään silmään. Lisäksi mietin että onko tämmösessä kunnossa mahollista päästä johonkin lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle - tiiän kyllä ettei se mitään taivasta ole mutta tällä hetkellä mulla on sellainen olo vain etten pysty olemaan kotona (vaikkei perheenjäsenten kanssa mitään erityistä ongelmaa silleen olekaan) enkä todellakaan usko että jaksaisin mennä kouluun, uskon enemmänkin että masennus vain syvenisi eikä psykiatrista varmasti olisi paljon apua jos kumminkin joutuisin kestämään ihmisiä normaaliin tapaan.
Niin että voisinko tällaisessa kunnossa päästä sinne - ja miten kauan kestäisi että sinne pääsee. Ja kannattaako edes pyytää sinne pääsyä?
Tässä kesän aikana oon lopulta tullut niin epätoivoiseksi että en vaan yksinkertasesti jaksa enää. En enää erityisesti oksentele, mutta syön korkeintaan 300-500kcal päivässä, liikun sen verran kuin jaksan, punnitsen itseäni jatkuvasti, nytkin olen dieetillä, ruoka hallitsee mieltäni yms eli selvästi syömishäiriö on yhä paikalla. Lisäksi masennus on ihan samanlaisena kuin keväälläkin, olen väsynyt, ahdistunut ja alakuloinen ja lisäksi koulun alku ahdistaa ihan mielettömästi, koska en usko, että mulla on minkäänlaisia voimia lähteä sinne, tai mennä näkemään ihmisiä. Koska ihmisten lähellä olemisesta mulle tosiaan tulee sitä suurinta ahdistusta ja niin.
Oon menossa elokuun puolvälin jälkeen psykiatrille taas ja ajattelin että sillon kertoisin vihdoin totuuden tästä kaikesta, että kusin niitä koko kevään silmään. Lisäksi mietin että onko tämmösessä kunnossa mahollista päästä johonkin lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle - tiiän kyllä ettei se mitään taivasta ole mutta tällä hetkellä mulla on sellainen olo vain etten pysty olemaan kotona (vaikkei perheenjäsenten kanssa mitään erityistä ongelmaa silleen olekaan) enkä todellakaan usko että jaksaisin mennä kouluun, uskon enemmänkin että masennus vain syvenisi eikä psykiatrista varmasti olisi paljon apua jos kumminkin joutuisin kestämään ihmisiä normaaliin tapaan.
Niin että voisinko tällaisessa kunnossa päästä sinne - ja miten kauan kestäisi että sinne pääsee. Ja kannattaako edes pyytää sinne pääsyä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Selvä.
Samantien jonnekin päivystykseen ja vaadi itelles hoitoa.Jos ei muu auta niin sanoa ettet uskalla mennä kotiin kun et tiedä mitä teet itelles.
Ei ne tuu kotoa hakee ja mitä pidemmälle asiaa jättää niin sen vaikeampi sitä apua on pyytää ja tunnustaa tarvivansa.
Tiedän mistä puhun....Kokemusta on.
Kannattaa ehdottomasti kertoa psykiatrille totuus, ja hyvin voi myös kertoa miksi ei ole pystynyt sitä aiemmin sanomaan. Psykiatrit ovat siihen tottuneet, että joskus ihmiset eivät pysty kertomaan totuutta. Siitä voi sitten yhdessä keskustella, että haluaisi osastolle, ja minkä takia haluaisi. Yleensä aina yritetään ensin avopuolen kautta, mutta jos se ei onnistu, niin kyllä niille osastoille pääsee. Osastohoito on kuitenkin aina sellainen tilapäinen ratkaisu, josta sitten pyritään voinnin noustua siirtyä avopuolelle terapiaan ym.
Riippuu osaston tilanteesta, kuinka nopeasti sinne pääsee - joskus voi olla vapaa paikka vaikka viikon päästä, joskus joutuu jonottamaan kuukausia. Odotellessa järjestetään tietysti käyntejä poliklinikalla. Jos tilanne on aivan kriisissä, osastolle pääsee vaikka suoraan päivystyksestä, mutta kuulostaa että sinun tilanteesi on ennemminkin ollut pitkää alamäkeä. Jos tulee sellainen olo ettei kertakaikkiaan enää pysty, että romahtaa yksin, niin mene päivystykseen. Ihan niin kuin murtuneen jalan kanssa mennään päivystykseen, myös mielenterveysasioissa saa ja pitää tarpeen tullen hakeutua heti hoitoon.
Hienoa että olet antanut itsellesi luvan nyt hakea apua ja kertoa tilanteestasi avoimesti. Jaksamista sinulle.
Et kuse kuinitse itseäsi silmään. Ne muut on ammattilaisia ja sairaita piisaa.
Itse olet loppu peleissä itsestäsi vastuussa ja ainoa joka sinua voi todella auttaa.
Muut voivat vain tukea.