Moi. Onkohan paniikkihäiriössä \ sairaalloisessa jännittämisessä tiettyä ikää, jolloin oireet selvästi lievenevät? Miten teillä esim. yli 40- vuotiailla panikoijilla onko oireet helpottaneet iän myötä?
Paniikkihäiriö ja ikä
panikoijja
12216
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei pätkääkään. Ollut pikkukakarasta saakka, nyt alan olla kuusikymppinen.
Ei siinä iällä ole väliä.
Kyse on siinä mitä ongelmalle tekee, ei ole pakko kärsiä loputtomiin.
No mitä sinä teksit, jos takana on yli 35 vuotta terapioita ja lääkkeitä kokeiltu kymmeniä vuosikymmenten varrella? Lisäksi olen käsitellyt asioita itseni kanssa, mutta se ei vaikuta itse oireisiin.
Odotan todellakin ehdotuksia tuollaisen heiton jälkeen.
Itselläni pahimmat jaksot on olleet ikävaiheissa 23-27 ja toinen vaihe 37-39. Nyt vähän yli 40-vee. En usko niinkään iän vaikuttavan, itse ainakin huomaan, että juuri noihin ajanjaksoihin on liittynyt jotain isompaa, esim. naimisiin meno ja tiukka opiskelu ja sitten myöhemmin työuupuminen, avioliiton rakoilu ym. Nyt vähän yli nelikymppisenä lopettelen 3-vuotta kestänyttä toista terpapia kauttani, kohtaukset aina välillä jonkin verran vähenevät, mutta tuskin poistuvat koskaan. Niiden kanssa on vaan opittava elämään.
Olen samaa mieltä: on vain opittava elämään omien rajoitteiden ja pahan olon kanssa.
Minulla ei ikä ole vaikuttanut mitenkään: sama olo kuin esim. hiukan yli kymmenvuotiaana. Eikä ulkoiset tapahtumat vaikuta ahdistukseeni mitenkään.
Mutta onhan ihminen muutakin kuin se ahdistuneisuus.
Mulla alkoivat paniikit n.23-24 vuotiaana todenteolla kovan stressin seurauksena. Pahin vaihe kesti 4 vuotta(silloin ei ollut kunnon lääkkeitä). Voin kohtuu hyvin 46-47 vuotiaaksi jolloin tilanne paheni huomattavasti(luultavasti lähestyvöt vaihdevuodet olivat yksi syy). Käyn nyt kuudettakymmenettä ja voin kohtuullisen hyvin,mutta tiedän että ahdistustaimus tulee säilymään hamaan loppuun saakka itselläni.
Voin kyllä lohduttaa nuorempia että vaikka tämä sairaus on laittanut omat rajoituksensa elämälle niin olen kuitenkin pystynyt opiskelemaan, olemaan työssä jne. en aina ihan putkeen,mutta aika hyvin kuitenkin. Niin ja naimissakin olen.
Syökää lapset ja nuoret ne lääkkeet tähän tautiin ja käykää terapiassa!!!
...mutta älkää kuvitelko, että edes se välttämättä auttaa.
Monet ammattiauttajat alkavat juosta teitä pakoon, kun olette riittävän monta vuotta käyneet heidän luonaan tai yritätte varata aikoja. Jopa yksityiset joille homma on bisnestä saattavat heittää teidät ulos ja keskittyä helpompiin tapauksiin.
Hae apua -automaattia ei ole.
Äläs nyt liioittele elinikäinen häiriö,
minulla on ollut sama lääkäri yli 25 vuotta ja on edelleen vaikka on jo virallisesti eläkkeellä.
Ei esim. diabetestä sairastava parane,mutta kyllä lääkkeillä ja muulla hyvällä hoidolla oppii pärjäämäään sairautensa kanssa.
Äläpäs nyt liioittele elinikäinen häiriö!
Minulla on ollut sama lääkäri n. 25 vuotta!!!
Juu ei minusta tervettä tule,kuten ei epileptikosta tai diabetestä sairastavastakaan,mutta lääkkeiden ja hyvän hoitosuhteen kanssa pärjään.
On mahdoton pitää samaa lääkäriä 25 vuotta, jos ei asu samalla tai kutakuinkin samalla paikalla ja se on tänä päivänä harvinaista. Olen muuttanut työn perässä jatkuvasti, toki muutaman kerran muistakin syistä. Myös se on harvinaista, että sama lääkäri ottaa 25 vuotta vastaan samalla paikkakunnalla.
Minulla on ollut porttikielto julkiselle puolelle jo 10 vuotta sitten, eivät kuulemma ehdi minua hoitaa kun en tule tästä miksikään. Kyllä minulle on ihan suoraan sanottu, että keskittyvät niihin, joilla vielä on toivoa. Tällä paikkakunnalla kun olen asunut yli kymmenen vuotta. Oli kai niin rankka hoitohistoria takana, etteivät kestäneet kuin pari kolme vuotta.
Kelan myöntämistä terapeuteista eka pisti terapiasuhteen poikki.
Itse maksamanikin ovat useat jossain vaiheessa lopettaneet. Enää en käy kuin joskus työterveyshuollossa, ei mitään varattuja aikoja. On hankala kun saa kroonikon maineen (tottahan se on) mutta silti.
Jos rupean laskemaan kaikki ryhmä- ja yksilöterapiat, mitä minulla on ollut näiden vuosikymmenten aikana, niin siihen eivät sormet ja varpaat riitä. Rahat menny semmoiseen mikä ei ole auttanut, sekin vielä.
Hei! Olen 31v nainen ja minulla on ollut Paroxetin 20mg lääkitys päällä kymmenisen vuotta paniikkihäiriöön. Huolestunut persoona olen aina ollut. Se ei ole estänyt olemasta sosiaalinen ja viihtymästä ihmisten seurassa, myös työssäni. Nyt lääkkeiden purkua ollut vuoden. 1/2tbl jäljellä. Aloitin tilanteiden hallintaharjoittelulla ja lisäämällä tunteita. Ihanaa kun voin tuntea enemmän, en ole turta. Mies on ollut mahtava ja tukenut minua oireiden kanssa. Hän on rakastanut minua omana itsenäni vaikka olen muuttunutkin, mutta en dramaattisesti. Terapiassa en ole käynyt. Minä aion hallita ne pahimmatkin ajatukset ja kohtaamiset. Aion oppia elämään huolineni jotka ovat yleensä pieniä, liioittelen ne suuriksi. Oireet ovat lieventyneet rauhoittumalla. Ikävimpinä lääkkeiden vähennyksessä mainitsen itselläni näön hämärtymisen, unien lyhentymisen, ajoittaisen unettomuuden, jännitykset kokeiden alla sekä virtsaamistarpeen lisääntymisen niissä tilanteissa. Nyt on aikaa elää ja kiire lääketokkurassa ainaisena jaksajana on loppunut! TSEMPPIÄ KAIKILLE SAIRASTAVILLE!ÄLKÄÄ LUOVUTTAKO KOSKAAN.
Ketjun aloittajalle vastaan että itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä n. 25 vuotta.
Oireeni alkoi kun olin n.15v. ja vielä koulussa.
Poikkeuksena em. kommentteihin totean että minun kohdalla oireet ovat helpottuneet iän tuoman elämänkokemuksen myötä. (nyt 40v)
Tunnistan kyllä edelleen tilanteet jossa alan käydä "ylikierroksilla" mutta minun on helpompi selviytyä tilanteista ja tuntemuksista koska olen kokenut saman "miljoona" kertaa.
Mainittakoon että en ole ikinä syönyt pilleriäkään helpottaakseni oireitani jotka ovat joskus olleet todella voimakkaita.
Mielestäni iän tuoma kokemus elämästä auttaa jonkin verran paniikkihäiriön hallitsemisessa, ainakin minulla, joskaan sekään ei poista tätä voimakasta aivokemiaan perustuvaa sairautta kokonaan.
Puhumme isosta asiasta jonka tuntevat hyvin vain itse paniikkihäiriön kokeneet.
Pelko, joka vie ajatukset ja kehon tilaan jota on mahdoton hallita ja iskee monesti varoittamatta täysin arkisissa tilanteissa joissa ei "oikeasti" ole mitään pelättävää, on vaikeasti ymmärrettävissä.
Voimia siskoille ja veljille.