Yksinäisen odotetaan ottavan täysi vastuu yksinäisyydestään -- silloinkin kun yksinäisyyden syyt ovat ulkoisia. Jos vähänkin osoitat katkeruutta ulkomaailmaa kohtaan yksinäisyytesi takia, olet normaalien ihmisten silmissä automaattisesti epähaluttu kummajainen, josta kannattaa pysyä kaukana.
Sitä helposti olettaisi, että kun täälläkin etsitään kovia kokeneita ihmisiä jakamaan tuntojaan, niin pientä katkeruutta ja outoutta siedettäisiin. Näin asia ei kuitenkaan ole. Suuri osa keskusteluseuraa etsivistä on suht normaaleja ihmisiä, jotka etsivät seurakseen suht normaaleja ihmisiä; fantsuja tyyppejä, joiden kanssa on hauska olla; parantumattomia optimisteja, joilla ei ole koskaan mistään mitään pahaa sanottavaa.
Epänormaalien ihmisten kannalta ongelma on siinä, että optimismi ja hauskana seurana oleminen ovat yleellisyyksiä, joihin heillä ei ole varaa. Kun epänormaali ihminen esittäytyy normaaleille ihmisille omana normaalina, katkerana itsenään, saa hän osakseen hyljeksintää ja kummaksuntaa. Epänormaalin ihmisen odotetaan vääntävän pärstänsä hymyyn -- sulautuvan massaan.
Joku voisi väittää, että hylkivä reaktio katkeria ihmisiä kohtaan on täysin oikeutettu. Täällä usein kommentoidaan "en kyllä yhtään ihmettele miksi olet yksin" viitaten yksinäisen ihmisen katkeruuteen. Kyseinen kommentti on erittäin ilkeä ja epäempaattinen. Katkeruus on seuraus, ei syy. Ei ihminen synny maailmaan katkerana; maailma tekee ihmisestä katkeran. On ilkeää ja epäempaattista syyttää ihmistä reaktiosta, joka on täysin luonnollinen seuraus ihmisen kokemalle pahalle.
Tämä yleinen reaktio epäonnistujien valitukseen on osa nykysin muodissa olevaa yksilönpalvontaa, jossa ihminen kokee omistavansa rajattomat voimavarat ja mahdollisuudet toteuttaa unelmansa. Moni ei halua uskoa, että epäonnistumisten syyt ovat ulkopuolella, koska he eivät halua uskoa, että onnistumisten syyt on ulkopuolella.
Ihmiset eivät halua uskoa, että heidän unelmansa ovat sattuman varassa. Ihmiset haluavat kuvitella, että heidän unelmansa ovat heidän käsiensä ulottuvilla -- heidän omaa aikaansaannostaan. Siksi ihmiset eivät halua epäonnistujia ympärilleen. Siksi ihmiset kehottavat epäonnistujia lopettamaan valittamisen ja ottamaan tappiostaan täyden vastuun.
Epäonnistujien valitus on normaaleille ihmisille hirvittävä muistutus siitä, että maailmalla on ilkeä tapa kusta ihmisen unelmien päälle. Ihmiset eivät halua tiedostaa tätä tosiasiaa. He haluavat elää harhassa.
Moni varmasti ajattelee tästäkin kirjoituksesta, että minun olisi pitänyt pitää tämä sisälläni, ja olla yhtä Hangon keksiä.
Sitä helposti olettaisi, että kun täälläkin etsitään kovia kokeneita ihmisiä jakamaan tuntojaan, niin pientä katkeruutta ja outoutta siedettäisiin. Näin asia ei kuitenkaan ole. Suuri osa keskusteluseuraa etsivistä on suht normaaleja ihmisiä, jotka etsivät seurakseen suht normaaleja ihmisiä; fantsuja tyyppejä, joiden kanssa on hauska olla; parantumattomia optimisteja, joilla ei ole koskaan mistään mitään pahaa sanottavaa.
Epänormaalien ihmisten kannalta ongelma on siinä, että optimismi ja hauskana seurana oleminen ovat yleellisyyksiä, joihin heillä ei ole varaa. Kun epänormaali ihminen esittäytyy normaaleille ihmisille omana normaalina, katkerana itsenään, saa hän osakseen hyljeksintää ja kummaksuntaa. Epänormaalin ihmisen odotetaan vääntävän pärstänsä hymyyn -- sulautuvan massaan.
Joku voisi väittää, että hylkivä reaktio katkeria ihmisiä kohtaan on täysin oikeutettu. Täällä usein kommentoidaan "en kyllä yhtään ihmettele miksi olet yksin" viitaten yksinäisen ihmisen katkeruuteen. Kyseinen kommentti on erittäin ilkeä ja epäempaattinen. Katkeruus on seuraus, ei syy. Ei ihminen synny maailmaan katkerana; maailma tekee ihmisestä katkeran. On ilkeää ja epäempaattista syyttää ihmistä reaktiosta, joka on täysin luonnollinen seuraus ihmisen kokemalle pahalle.
Tämä yleinen reaktio epäonnistujien valitukseen on osa nykysin muodissa olevaa yksilönpalvontaa, jossa ihminen kokee omistavansa rajattomat voimavarat ja mahdollisuudet toteuttaa unelmansa. Moni ei halua uskoa, että epäonnistumisten syyt ovat ulkopuolella, koska he eivät halua uskoa, että onnistumisten syyt on ulkopuolella.
Ihmiset eivät halua uskoa, että heidän unelmansa ovat sattuman varassa. Ihmiset haluavat kuvitella, että heidän unelmansa ovat heidän käsiensä ulottuvilla -- heidän omaa aikaansaannostaan. Siksi ihmiset eivät halua epäonnistujia ympärilleen. Siksi ihmiset kehottavat epäonnistujia lopettamaan valittamisen ja ottamaan tappiostaan täyden vastuun.
Epäonnistujien valitus on normaaleille ihmisille hirvittävä muistutus siitä, että maailmalla on ilkeä tapa kusta ihmisen unelmien päälle. Ihmiset eivät halua tiedostaa tätä tosiasiaa. He haluavat elää harhassa.
Moni varmasti ajattelee tästäkin kirjoituksesta, että minun olisi pitänyt pitää tämä sisälläni, ja olla yhtä Hangon keksiä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tässä onpi paljonkin asiaa. Hyvin monille on ylivoimaisen ahdistavaa tunnustaa sattuman valtaa. Tämä epäkohta kyllä on taipuvainen poistumaan (tai ainakin lievenemään merkittävästi), jahka ikää tulee - ja tarpeeksi turpiin; väittäisin, että ilman ei elämästä pääse läpi monikaan. Königsbergin Allenilla taisi olla lausahdus, että Jumalaa naurattaa aivan erityisesti silloin, kun se kuulee ihmisen vakavissaan selittävän jollekin tulevaisuudensuunnitelmiaan.
Muistelen tunnetun psykologin S. Saaren sanoneen jotenkin niin, että masentuneet ovat useinkin realisteja, ei-masentumattomat utopisteja.
>>>
"Ihmiset eivät halua uskoa, että heidän unelmansa ovat sattuman varassa. Ihmiset haluavat kuvitella, että heidän unelmansa ovat heidän käsiensä ulottuvilla -- heidän omaa aikaansaannostaan. Siksi ihmiset eivät halua epäonnistujia ympärilleen. Siksi ihmiset kehottavat epäonnistujia lopettamaan valittamisen ja ottamaan tappiostaan täyden vastuun."
Jos ns. onnistuja myöntäisi, että hänen onnistuminen ja epäonnistujan epäonnistuminen olivat molemmat sattumasta ja muuttuvista ulkoisista olosuhteista kiinni, silloinhan hänkin voi kohdata epäonnistumisia... varmaan pelottavaa.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että "kaiken" menettäminen on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut. Se on ollut muistutus siitä, että kaikki (alkaen ajasta ja rakkaista ihmisistä) on vaan lainaa ja kaiken voi menettää hetkessä, mikään ei ole itsestäänselvää.
Omassa surkeudessaan voi kyllä rypeä, mutta helpottaako se jotenkin? Onhan rypemisellekin oma aikansa, mutta... Ehkä ihminen haluaa tuntea menevänsä jotenkin eteenpäin ja toisen ihmisen näköalattomuus ja katkeruus ahdistavat ja ikäänkuin tarttuvat. Olisko masennusta saatava tartuttaa ympäriinsä?
No, EI vastaamme me tyrmistyneenä ynnä "karpon karvahattu" päässä, (jossa on hälytysajoneuvon vilkku).
Tuo oli hyvin kirjoitettu, ja olit onnistunut sanomaan tuon rauhallisesti. Itse olisin varmaan ärjynyt tylyyn sävyyn ja vielä siihen tapaan, että lukijat olis ymmärtäneet sanomani väärin tai eivät ollenkaan.
Olen tällä hetkellä niin katkera, että haluaisin tappaa, en nyt sentään oikeasti. Ne ihmiset, jotka kantavat ruumistaan ylpeänä kuin omaa ansiotaan, puhuvat siitä, kuinka kaikki lähtee itsestä ja kuinka minä vaan valitan ja valitan. Aivan kuin olisin jotenkin itse päättänyt, että elämäni on tällaista. Aivan kuin he kuvittelisivat, että jos olisin sisältä samanlainen kuin he, minunkin elämäni olisi samanlaista kuin heidän. Miksi olen niin vihainen heille? Huono onnenihan on vain sattumaa, ei kenenkään syy. Ehkä heidän syyllistävä asenteensakin olisi ymmärrettävissä, jos en vain olisi näin kauhean katkera ja kostonhaluinen, koska olen kateellinen muille ihmisille.
Jopas oli hyvin kirjoitettu.
vittu mitä paskaa