Levotonta elämää?

Kyllä kuuluu. Kaikki on mennyt päin persettä.

Kyllä vaan. Mulla just vast todettu... mut tosiaan missään ei oo hyvä ja paikallaan oleminen ahistaa.. olen vaihdellu kouluja minkä kerkeen mitään en oo suorittanu loppuun ja asuinkuntaa ois kokoajan pakko päästä vaihtaan tai ylipäätänsä asuntoa. ja vasta jonkun aika sitten olen oppinut jotenkin olemaan ihmissuhteessa aloillaan tosin eipä nekään tunnu toimivan....

kylä kuulu

Minulla elämä on ollut suht vakaata, 30-vuotta aviossa, itse rakennuttu talo, missä asuttu koko elämä ja viimeisessä työpaikassani olin yli 20 vuotta. Jos sairastaa 2 suuntaista, on vakaa elämä ja terveet elämäntavat tärkeitä. Omalla kohdallani työnantajan epäreilu kohtelu oli liikaa, ja diagnoosini perusteella pääsin sairaslomalle ja lopuksi eläkkeelle. Kun minulla meni honosti töissä, hain tilalle positiivista vastapainoa, mikä tavoite osoittautuikin ennenpitkää maniaksi.
On totta, että bipojen on vaikea asettua aloilleen. Siksi tärkeää on viihtyä omassa ammatissaan, ja puolison on oltava luotettava. On otettava vastuu omista valinnoistaan. Usein bipoilla on ylisuuria haavekuvia elämästä, mitä tavoitella. Onnekseni olen itse niitä kyennyt toteuttamaan määrätietoisella asenteellani, missä tunteet eivä ole etusijalla.

Puolen vuoden työsuhteen jälkeen alkaa ahdistaa. Homma on siihen mennessä opittu ja muuttuu rutiiniksi.

Olen viimeiset 10 v. tehnyt pätkätöitä. Muutaman kerran olisi ollut mahdollisuus jatkaa. Jotenkin en vain ole nähnyt omaa tulevaisuuttani samassa paikassa eläkkeelle asti... Pelkkä ajatus ahdistaa, vaikka haluaisinkin vakituisen työpaikan.

Mulla on myös käyny joka kerta niin ku aloitan työt ni olen tosi innoissani ja sitten jonkin ajan kuluttua tuleeseinä vastaan enkä vaa kertakaikkiaan jaksa ja ahdistun.. Koulua vaihdoin varmaan 10 kertaa. sain diagnoosin nyt kesäkuussa että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi2. Nyt syksyllä pitäis alottaa työt ja pelottaa jo et käykö niinku aina. :/

Mitäs jos ottaisit itseäsi ns. niskasta kiinni, ja vähät välittäisit siitä kyllästyttääkö vai ei. Ehkä te bipot olette vain niin herkkähipiäisiä, että ette yhtään kestä tavallista normielämää. Kyllästäyttää meitä ei bipojakin ja meidänkin elämä on tylsää ja välillä masentaa. Me ei vain heti luovuteta ja tehdään asioita, vaikka ne eivät olisi niin kivoja ja mielenkiintoisia.

Bibo vai työkykyni kerta heitolla. Mielialan vaihteluita on ollut suurestikin mutta en ole vaihtanut asuinpikkaa tai työpaikkaa.

Taas yksi näitä kaiken medikalisoivia roskakoridiagnooseja, kun ei ole ihan samanlainen kuin naapuri niin se johtuu siitä, että lapsena on ollut liian kireä bipo.

ite olen jo nuorena lähteny opiskelemaan ihan muualle paikkakunnalle 800km päähän .lopettanu koulut alottanu koulut,ollu töissä ja vaihdellu työpaikkaa. Vuokra-asuntoja on ollu ja mennyt useita kymmeniä. Vaikka ikää on vasta 35 v. pari firmaa ollu ja parit konkurssit, rahat polttelee kun sitä on ne pitää käyttää pois ku mania iskee rahasta. Silloin on rauhallisempaa ku ei oo latin latia. Kaikki laskut jäi hoitamatta ei kiinnostanu koko laskut anto olla vaan. Kauhee tekemisen tarve että rupee ahistamaan tai sit vaiheita että ei kiinnosta mikään masentuu täysin sängyn pohjalle ei jaksa normaali koti askareita tehdä. Aina kun tulee joku harrastus tai innostus ni täysillä meen mukaan ja hankin kaiken tiedon asioista ja sit ku on yleensä aivot täynnä tätä tietoa jostakin asiasta ni siirryn toisiin asioihin tätä on jatkunu koko elämän. Parit sairaala jaksot nyt takana ja vihdoinkin on jonkunlainen lääkitys ja oikea ehkä diagnoosi, kun minua on hoidettu masennuksesta vain aina ja lääkkeet aiheuttanut vaan päinvastaisen efektin.. Nukkuminen on mitä on välillä menee et päivät nukkuu ja yöt valvoo taisit illalla menee liian aikasin nukkuu ja herää kukonlaulun aikaa. Onneks on koira minulla kaverina siitä saa jotain positiivista aina ja pakko ulkoilla sen kanssa.....

Itselläni ainoa seesteisempi kausi oli 7 vuoden pätkä(olen 45), jolloin minulla oli kumppani, joka tuki minua kaikessa.Silloin sairauttani ei vielä oltu diagnosoitu, vaan sairastin vain yhden masennuskauden, tosi pahan, tuona aikana.Olin koko ajan myös samassa työpaikassa.Mutta eron jälkeen kaikki meni kertaheitolla uusiksi.

Muuten elämä on heitellyt minua kaupungista toiseen, puhumattakaan työpaikkojen ja suhteiden määrästä....olen opiskellut paljon, ja ihme kyllä valmistunutkin, ja pysynyt melko hyvin töissä, välillä on ollut vuoden sairaslomajakso, jolat palasin töihin. Sain lääkityksen vihdoin, joka tuntuu toimivan.

Ihanaa tietää, etten ole ainoa levoton sielu!!!

Edelinen viesti oli kuin suoraan omasta elämästäni:) Olen myös vaihtanut kaupungista toiseen ja asunnosta toiseen, puoli vuotta samassa asunnossa ja alkaa jo haeskella uutta asuntoa, vaikka tietää miten stressaavaa muutto on.

Tällä hetkellä olen töissä uudessa työpaikassa ja masis meinaa vaan taas nostaa päätään, vaikka lääkityskin on melko lailla kohdallaan. En tiedä mitä tässä taas pitäisi tehdä...

oho... voikohan tästä koskaan parantua?? terapia, lääkkeet? auttaako mikään? tällä hetkellä itsellä menossa ns. hyvä jakso jo useamman vuoden kestäny, mutta vaikeuttaa elämää kuitenkin. olen naimisissa, 2 lasta ja haaveilen taas opiskelusta ym. ahdistun jos en saa jotain uutta, pääse jonnekin tai jotain. kauankohan mies jaksaa katsella tällasta touhotusta... :(

Kyllä tutulta kuulostaa tuo levoton elämä. Opiskelupaikkoja on itsellä ollut vuosien varrella melkoinen määrä ja pari koulua olen onnistunut käymään loppuun kun oikein on hammasta yhteen purrut.

Töissä olen alalla jossa hommat usein pätkätöitä ja tämä kyllä sopii toisaalta omalle luonteelle, mutta toisaalta huono juttu kun ei ole sellaista säännöllistä elämän rytmiä. Masennuskausi iskee helposti päälle kun jää välillä työttömäksi pitemmäksikin aikaa...

Asuinpaikan vaihtokin olisi taas edessä tässä muutaman kuukauden sisällä...

Mulla ei ole ollut mitään tollasta. Asunu samalla paikkakunnalla kaikki 32 vuotta. Samassa asunnossa olen asunut kymmenen vuotta. Koulut kävin loppuun. Mutta kaipa se johtuu siitä, että sairauteni ei ole niin pahaa laatua.

Bipohan on sekopää. Työnantajien tulee se jo tajuta. Vaikka työtä hakeva bipo on siistinnäköinen(joskus) ja hyvinkin asiallinen, niin luonne on pirullinen, lapsmainen,määräilevä, narsistinen, ohjaileva, kaikkitietävä(vaikka ei tajuakaan mitään), ym. Eläke bipoille kuuluu heti kun on diagnoosi saatu. Heille voisi rakentaa kaupungin laidoille biposairaaloita, joissa kokeiltaisiin kaikkia mahdollisia lääkkeitä ja annettaisiin ne bipoille imaseks. Lääketehtaan kokeita, jolloin tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi. Nyt ne hakee lääkerahat sossusta, asunnot kaupungilta ym. ja valittavat kaiken aikaa kuinka huonosti on asiat ja sossu ei anna kaikkea mitä he tahtovat.

Nyt olen puolisen vuotta asustellut uudella paikkakunnalla, bipo todettiin vastikään. Aika täällä on kulunut lähes täysin eristyksissä, vaipuneena jonkinlaiseen horrokseen, kun mikään ei kiinnosta ja kodin ulkopuolella liikkuminen on tuntunut sairaalloisen pelottavalta. Minäkin voin olla onnellinen koirastani, joka laittaa pakosti liikkumaan. Mies minulla on maailman kiltein ja ymmärtäväisin, ei ikinä ole ollut näin (liian) tasaista parisuhdetta.
Nyt on alkanu puskea levottomuus pintaan. Mieliala on korkeella, tunnen itseni kykeneväksi mihin vaan, neljää seinää ympärillä ahdistaa, tahdon ulos, maailmaan! Haaveilen jo salaa uudesta kaupungista, järisyttävästä ihastumisen tunteesta, opiskeluista, töistä, reissaamisesta, siitä että kaikki hyvä vaan sataa päälleni. "Kunhan vaan pääsisin pois niin alkaa uus elämä uutenä ihmisenä!"
Njoo, tota ajatusta oon sitten elämäni aikana totellut liikaakin (kaikki keskenjääneet koulut, loparit töistä, muutot paikasta toiseen...).
Ja miten ihana tunne tämä levottomuus onkaan! Niin ihana että voisin purskahtaa itkuun!