Olen parikymppinen nainen, kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja pahasta ujoudesta. Tämä on seurausta suurimmaksi osaksi varmaankin monista pettymyksistä joita olen joutunut kohtaamaan ollessani ihmisten kanssa tekemisissä. Koulukiusaamista, vapaa-aikana ollutta kiusaamista, ja se, ettei ole ollut nyt minkäänlaisia kavereita yli viiteen vuoteen. Paljon pettymyksiä on tullut vastaan. En osaa kertakaikkiaan lähestyä ihmisiä, en kertakaikkiaan tiedä mitä voisin heille sanoa. Joskus jos joku on lähestynytkin, niin hyvä tilaisuus on mennyt, kun en ole osannutkaan sanoa mitään ja olen vaan kohmeessa mennyt paniikkiin ja odottanut että tilanne menisikin nopeasti ohi.... sekoan herkästi sanoissani, jos on jotakin kerrottavaa jota pitää selittää enemmän kuin parilla sanalla, sekoan sen vuoksi että panikoin kun huomaan että joku kuuntelee... olen ihan lukossa.
Tuntuu elämä tosiaan valuvan hukkaan. Opiskelen amk:ssa, mutta en tiedä miksi juuri tätä alaa jossa pitäisi olla hyvä asiakaspalvelussa. En vain keksinyt muutakaan. Olisi ihanaa löytää työ, jossa ei tarvitsisi olla hirveästi ihmisten kanssa tekemisissä, sillä se on hyvin vaikeaa ja stressaavaa. En ole koskaan saanut töitä. Työharjoittelussa olen pari kertaa ollut opiskelujen puolesta, harjoittelupaikankin löytäminen oli hyvin tuskaista. Haastatteluja tuli, mutta heti kun menin haastatteluun niin aina se joku ihmeen paniikki ja ujostelu iski päälle ja annoin itsestäni hyvin epävarman osaamattoman kuvan :/ Heti haastattelujen jälkeen tuli monesti aina tyly viesti. Ja jos vaikka lupasivat ottaa yhteyttä vaikka seuraavana päivänä, yhteydenottoa ei ikinä kuulunut. Jos sinne sitten soitti, valittelivat etteivät voi ottaa. Töitäkin olen yrittänyt kysellä lähettämällä hakemuksia, mutta ei ikinä ole mistään kuulunut sitten mitään. Puhelimella kyselyt on ihan kamalia, ikinä ei mene oikealle henkilölle tai muuten on hyvin tympeän oloisia ihmisiä luurin toisessa päässä. En kyllä oikein uskalla hakea minnekään, kun en usko pärjääväni missään. Stressaan ihan pikku asioista järjettömän paljon, olen epäsosiaalinen arka löntyskä. En osaa mitään vaikka opiskelisin kuinka, en tunne olevani millään tavalla ammattilainen vaikka kuinka opiskelisin. Jos joskus töihin pääsisin niin panikoisin sieläkin kokoajan ja olisin kokoajan ahdistunut. Tekisin virheitä kun stressaisin ja jahkailisin ja menisin sitten sekaisin asioissa. Silti suren, kun haluaisin kuitenkin niitä töitä, sillä kyllähän sitä jotakin olisi tehtävä. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi, ja omat vanhempani vain lisäävät tätä tunnetta aina kyselemällä ja moittimalla kun en ole töissä. Laiska lapsi. Opiskelua on onneksi vielä hieman jäljellä ennen valmistumista, mutta sen jälkeen en tiedä enää yhtään mitä teen.
Kuinka moni parikymppinen tai vanhempi teistä ei ole koskaan ollut töissä...? Masentaa ajatella että olenko ainoa "epäonnistuja"...
Tuntuu elämä tosiaan valuvan hukkaan. Opiskelen amk:ssa, mutta en tiedä miksi juuri tätä alaa jossa pitäisi olla hyvä asiakaspalvelussa. En vain keksinyt muutakaan. Olisi ihanaa löytää työ, jossa ei tarvitsisi olla hirveästi ihmisten kanssa tekemisissä, sillä se on hyvin vaikeaa ja stressaavaa. En ole koskaan saanut töitä. Työharjoittelussa olen pari kertaa ollut opiskelujen puolesta, harjoittelupaikankin löytäminen oli hyvin tuskaista. Haastatteluja tuli, mutta heti kun menin haastatteluun niin aina se joku ihmeen paniikki ja ujostelu iski päälle ja annoin itsestäni hyvin epävarman osaamattoman kuvan :/ Heti haastattelujen jälkeen tuli monesti aina tyly viesti. Ja jos vaikka lupasivat ottaa yhteyttä vaikka seuraavana päivänä, yhteydenottoa ei ikinä kuulunut. Jos sinne sitten soitti, valittelivat etteivät voi ottaa. Töitäkin olen yrittänyt kysellä lähettämällä hakemuksia, mutta ei ikinä ole mistään kuulunut sitten mitään. Puhelimella kyselyt on ihan kamalia, ikinä ei mene oikealle henkilölle tai muuten on hyvin tympeän oloisia ihmisiä luurin toisessa päässä. En kyllä oikein uskalla hakea minnekään, kun en usko pärjääväni missään. Stressaan ihan pikku asioista järjettömän paljon, olen epäsosiaalinen arka löntyskä. En osaa mitään vaikka opiskelisin kuinka, en tunne olevani millään tavalla ammattilainen vaikka kuinka opiskelisin. Jos joskus töihin pääsisin niin panikoisin sieläkin kokoajan ja olisin kokoajan ahdistunut. Tekisin virheitä kun stressaisin ja jahkailisin ja menisin sitten sekaisin asioissa. Silti suren, kun haluaisin kuitenkin niitä töitä, sillä kyllähän sitä jotakin olisi tehtävä. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi, ja omat vanhempani vain lisäävät tätä tunnetta aina kyselemällä ja moittimalla kun en ole töissä. Laiska lapsi. Opiskelua on onneksi vielä hieman jäljellä ennen valmistumista, mutta sen jälkeen en tiedä enää yhtään mitä teen.
Kuinka moni parikymppinen tai vanhempi teistä ei ole koskaan ollut töissä...? Masentaa ajatella että olenko ainoa "epäonnistuja"...
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Kuinka moni parikymppinen tai vanhempi teistä ei ole koskaan ollut töissä...? Masentaa ajatella että olenko ainoa "epäonnistuja"..."
Itse olin noin vuoden töissä jonka jälkeen sairastuin fyysisiin sairauksiin joihin ei koskaan löydetty syytä.
Kivut on kovia, mutta niitä ei hoideta mitenkään eikä enään edes tutkita ja sen jälkeen sairastuin vakavaan masennukseen, vakavaan yleistyneiseen ahdistuneisuushäiriöön, paniikkihäiriöön ja tuohon sosiaaliseen fobiaan.
Nyt tässä itse haen lähitulevaisuudessa jo kunoutustukea kun sairaslomapäivät tulevat täyteen.
Mitä tulee tuohon itse sosiaaliseen fobiaan niin itse olen ollut suunilleen yhtä kauan ilman ystäviä. Jos joku "ystävä" soittaa niin se on aina jonkin palveluksen tekemistä, rahan lainaamista jne. Näihin kun kyllästyin niin hankin uuden puhelinliittymän ja nyt olen täysin yksin ja odotan aina vain seuraavaa viikkoa millon on hoitajalle aika.
En oikein ole koskaan osannut puhua ihmisille enkä aloittaa minkäänlaista keskustelua. Muistan erittäin useita matkoja missä minä yksi henkilö ajanut autolla ja koko matka ollut pelkkää synkkää hiljaisuutta kun ei mitään ole pystynyt puhumaan. Vasta alkoholin vaikutuksen alaisena olen pystynyt puhumaan, mutta eipä se mitään auta kun ei normaalissa elämässä pysty puhumaan.
Omalle hoitajalle pystyn puhumaan ihan suorin sanoin ja jos jotain en pysty puhumaan niin kirjoitan sen paperille.
Ainoa "epäonnistuja" et todellakaan ole ja en sanoisi sitä epäonnistumiseksi vain itse koen sen sairautena joka pitää hoitaa pois. Suomessa on varmasti kymmeniä tuhansia ketkä potevat sosiaalista fobiaa ja siihenkin hoitokeinoja löytyy, mutta sen oikean löytäminen voi olla vaikee alussa.
Jos uskot että se haittaa elämää paljon niin kannattaa kysellä lääkäriltä neuvoa ja muistaa se, että heillä on täysi vaitiolovelvollisuus. (itselleni tämä helpottaa erittäin paljon).
laitappa viestiä ni puhutaan vaikka puuta heinää jos se vaikka helpottas :D
Hei!
Olet vielä nuori ja kun me syrjään sysätyt 40 luvulla syntyneet olemme pois jaloista töitä ja tekemistä on pilvin pimein. Olin sitkeä kaltaisesi nuori tein 43 vuotta töitä enkä ollut työtön koskaan palkkatyöstä olin pois 2 viikkoa ja opiskelun vuoksi 8 vuotta vähän harmittaa kun ikää on ei kelpaa mihinkään vaikka työtä olisi, etenkin sellaista johon ei nuoria saa.
Itsellä melkeimpä samanlainen tilanne päällä. Olen 21-vuotias koulukiusattu nainen, sosiaalisten tilanteiden pelkoa löytyy myös, ikinä en ole ollut päivääkään oikeissa töissä, kunnollisia kavereita viimeksi oli joskus muistaakseni yläasteella, tuntuu etten yksinkertaisesti osaa tehdä mitään oikein, en ole koskaan tarpeeksi hyvä ja näin edelleen. Tässäpä sitä ollaankin sitten oltu kotona yli kaksi vuotta tekemättä yhtään mitään, kun ei kaikessa yksinkertaisuudessaan tiedä minne pitäisi mennä, tai mitä tehdä seuraavaksi.
Onneksi aloittajan sosiaalinen pelko ei ollut niin paha että olisi jäänyt ilman parisuhdekumppania.
Mistä päättelit että hänellä on kumppani, vai enkö minä vain osaa lukea AP:n tekstiä..?
Profiilissa lukee "Siviilisääty: Varattu"