Ensiksi täytyy sanoa, etten kyllä edes tiedä miksi tämän kirjoitan tänne, tai mitä hyötyä tästä luulen kenellekään olevan. Kuitenkin. Olen 20 vuotias mies, siis parhaassa iässä. Tai niinhän sitä moni varmaan luulisi.
Ongelma kuitenkin lähtee liikkeelle jo ala-aste ajoilta, kun minua koulukiusattiin päivittäin. Olin hieman isokokoisempi kuin muut, josta kyllä sain kuulla koko ala-asteen ajan lähes päivittäin. Tilannetta ei auttanut yhtään äitini samaan aikaan sairastama vakava syöpä, jonka hän onneksi selätti. Hoito kuitenkin vei äitini hiukset, josta sain tietysti kuulla muilta lapsilta vaikka mitä juttua. Yläasteella tilanne paheni vielä paljon enemmän, kaikki varmaan tietävät kuinka ilkeitä pahimmassa teini-iässä olevat nuoret ovat. Minua syrjittiin, ja yritinkin pysytellä poissa muiden seurasta, paitsi niiden parin hyvän ystävän, jotka olin jo saanut ala-asteelta ja joiden kanssa tulee jotenkuten pidettyä yhteyksiä nykypäivänäkin. Siitä huolimatta syrjäydyin, uppouduin tietokoneiden virtuaalimaailmaan kaikeksi vapaa-ajaksi, ja kouluun meno ja koulussa oleminen tuottivat lähes paniikinomaisen reaktion.
Lukioon mentäessä porukka muuttui kuitenkin jonkin verran fiksummaksi, mutta olin edelleen lähinnä porukan perässä roikkuva hiljainen ihminen. Kiitos lukion ja armeijan, olen laihduttanut yhteensä n. 25 kiloa, ja voinkin sanoa nykyisin olevani jo normaalikokoinen leveäharteinen mies. Mutta onko tämä muuttanut itsetuntoani? Ei. Pelkään edelleen luoda sosiaalisia kontakteja. Minulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita, tyttöystävistä tai naispuolisista kavereista nyt puhumattakaan. Kukapa haluaisi kaltaiseen ihmisraunioon edes tutustua. Niinkin arkipäiväinen asia kuin kaupassa käynti aiheuttaa jännitystä. Olen löytänyt tähän ongelmaan hieman kyseenalaisen avun; alkoholi. Kun juon, kaikki estot poistuu ja voin elää elämääni ns. normaalisti, mutta mitä jokapäiväinen juominen tuo mukanaan. Normaalisti olen hyvinkin huumorintajuinen ja hauska, mutta en vain uskalla tuoda itseäni esille. Ongelmani eivät näy ulospäin, kaikki luulevat että minulla menee hyvin. Ne harvat kerrat kun nään ainoita kavereitani, muistelevat he mitä kaikkea tyhmää sitä teininä tuli tehtyä. Itse voin vaan miettiä, että minulta riistettiin teini-ikäni ja parhaat sekoiluvuodet kokonaan. En ole koskaan kuullut keneltäkään kiusaajalta sanoja anteeksi tai olen pahoillani. He eivät ole kärsineet mitään rangaistusta, päinvastoin, eräs ala-asteeni pitkäaikaisimmista kiusaajista tahkoaa satoja tuhansia taaloja NHL:ssä parin vuoden sisällä. Itse olen niin aikaansaamaton, ujo, arka ja katkera että normaali eläminen oman asuntoloukkoni ulkopuolella tuntuu mahdottomalta. En pääse mihinkään töihin, enkä päässyt jatko-opiskelemaan haluamaani paikkaan, enkä ole ollenkaan varma olenko menossa jatko-opintoihin ollenkaan. Sama rumba uuden opiskelupaikan ja uusien tuntemattomien ihmisten kanssa suoraansanottuna pelottaa minua. Sama syrjäytymisen meininki jatkuu nykyään. En ole koskaan maininnut näistä asioista kenellekään, koska en ole koskaan mieltänyt sitä auttavaksi asiaksi. Alan pikkuhiljaa menettämään kaiken toivon, ja toivon todella etten alkoholisoidu ja päädy mihinkään lähiöräkälään jokapäiväiseksi asiakkaaksi.
Toivon nyt kuitenkin että tästä olisi jollekulle apua, jos ei muuten niin vertaistuen myötä. Ette todellakaan ole yksin ongelmienne kanssa. Ja jos jollain menee paremmin kuin minulla, niin hyvä niin.
Ongelma kuitenkin lähtee liikkeelle jo ala-aste ajoilta, kun minua koulukiusattiin päivittäin. Olin hieman isokokoisempi kuin muut, josta kyllä sain kuulla koko ala-asteen ajan lähes päivittäin. Tilannetta ei auttanut yhtään äitini samaan aikaan sairastama vakava syöpä, jonka hän onneksi selätti. Hoito kuitenkin vei äitini hiukset, josta sain tietysti kuulla muilta lapsilta vaikka mitä juttua. Yläasteella tilanne paheni vielä paljon enemmän, kaikki varmaan tietävät kuinka ilkeitä pahimmassa teini-iässä olevat nuoret ovat. Minua syrjittiin, ja yritinkin pysytellä poissa muiden seurasta, paitsi niiden parin hyvän ystävän, jotka olin jo saanut ala-asteelta ja joiden kanssa tulee jotenkuten pidettyä yhteyksiä nykypäivänäkin. Siitä huolimatta syrjäydyin, uppouduin tietokoneiden virtuaalimaailmaan kaikeksi vapaa-ajaksi, ja kouluun meno ja koulussa oleminen tuottivat lähes paniikinomaisen reaktion.
Lukioon mentäessä porukka muuttui kuitenkin jonkin verran fiksummaksi, mutta olin edelleen lähinnä porukan perässä roikkuva hiljainen ihminen. Kiitos lukion ja armeijan, olen laihduttanut yhteensä n. 25 kiloa, ja voinkin sanoa nykyisin olevani jo normaalikokoinen leveäharteinen mies. Mutta onko tämä muuttanut itsetuntoani? Ei. Pelkään edelleen luoda sosiaalisia kontakteja. Minulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita, tyttöystävistä tai naispuolisista kavereista nyt puhumattakaan. Kukapa haluaisi kaltaiseen ihmisraunioon edes tutustua. Niinkin arkipäiväinen asia kuin kaupassa käynti aiheuttaa jännitystä. Olen löytänyt tähän ongelmaan hieman kyseenalaisen avun; alkoholi. Kun juon, kaikki estot poistuu ja voin elää elämääni ns. normaalisti, mutta mitä jokapäiväinen juominen tuo mukanaan. Normaalisti olen hyvinkin huumorintajuinen ja hauska, mutta en vain uskalla tuoda itseäni esille. Ongelmani eivät näy ulospäin, kaikki luulevat että minulla menee hyvin. Ne harvat kerrat kun nään ainoita kavereitani, muistelevat he mitä kaikkea tyhmää sitä teininä tuli tehtyä. Itse voin vaan miettiä, että minulta riistettiin teini-ikäni ja parhaat sekoiluvuodet kokonaan. En ole koskaan kuullut keneltäkään kiusaajalta sanoja anteeksi tai olen pahoillani. He eivät ole kärsineet mitään rangaistusta, päinvastoin, eräs ala-asteeni pitkäaikaisimmista kiusaajista tahkoaa satoja tuhansia taaloja NHL:ssä parin vuoden sisällä. Itse olen niin aikaansaamaton, ujo, arka ja katkera että normaali eläminen oman asuntoloukkoni ulkopuolella tuntuu mahdottomalta. En pääse mihinkään töihin, enkä päässyt jatko-opiskelemaan haluamaani paikkaan, enkä ole ollenkaan varma olenko menossa jatko-opintoihin ollenkaan. Sama rumba uuden opiskelupaikan ja uusien tuntemattomien ihmisten kanssa suoraansanottuna pelottaa minua. Sama syrjäytymisen meininki jatkuu nykyään. En ole koskaan maininnut näistä asioista kenellekään, koska en ole koskaan mieltänyt sitä auttavaksi asiaksi. Alan pikkuhiljaa menettämään kaiken toivon, ja toivon todella etten alkoholisoidu ja päädy mihinkään lähiöräkälään jokapäiväiseksi asiakkaaksi.
Toivon nyt kuitenkin että tästä olisi jollekulle apua, jos ei muuten niin vertaistuen myötä. Ette todellakaan ole yksin ongelmienne kanssa. Ja jos jollain menee paremmin kuin minulla, niin hyvä niin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
:( Kyllä se siitä. Rohkeasti vain!
Ryhdistäydy, ota niskasta kiinni.
Ketään ei kiinnosta jos juot itsesi kuoliaaksi, joten TEE jotain. Itsesäälissä kieriskely ei paljoa auta.
RYHDISTÄYDY!
Kyllä se siitä kun jaksaa uskoa itseensä (:
En väitä tietäväni miltä sinusta tuntuu, mutta uskon, että tilanteeseesi löytyy parempi ratkaisu kuin alkoholi. Ihan jo itsesi kannalta se olisi pelastus, sillä voin rehellisesti sanoa, että olen nähnyt muutaman sukulaiseni turvautuvan juomiseen ja pala kurkussa joutunut seuraamaan sivusta, kuinka heidän viimeinenkin otteensa oikeaan elämään lipsuu ulottumattomiin. Ja sitäpaitsi, jos kokosi on joskus ollut itsetuntoasi syövä tekijä, ei alkoholi auta asiaa ja ennen kuin huomaatkaan kaikki tekemäsi työ valuu hukkaan ja olet samoissa lähtökuopissa.
Tiedän miltä tuntuu, kun ei koskaan kuule anteeksipyyntöjä, jotka olisivat oikeutettuja. Itsestäni tuntuu, että ylä-asteen jälkeen kaikki sanoilla satuttaneet saivat aloittaa puhtaalta pöydältä, kun minä puolestani jäin vellomaan heidän mielipiteisiinsä ja oma mielikuvani itsestäni perustui kaikkeen kritiikkiin, jota heiltä sain. Aamuisin herääminen oli tuskaa, kun tiesit pääseväsi kouluun samojen naamojen keskelle.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin en ole pelkkä tyhjä kuori, jota saa heitellä ja arvostella miten huvittaa. Ei se elämä ylä-asteen jälkeen herkkua ollut, mutta pikkuhiljaa sitä alkaa keräillä itseään kokoon, kun miettii, että kerran sitä vain eletään (:
Et sinä nyt kovin aikaansaamaton ole (: Saithan kirjoitettua tännekin ja mielestäni se on jo hyvä alku. Liian usein sinunkaltaisesi kirjoittajat saavat sellaista palautetta kuin "turha tänne suomi24:een on tulla itkemään, ota itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain". Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta on niin paljon, mitä voit elämälläsi tehdä ja usein sen hukkaan heittäminen käy helpommin kuin sen rakentaminen oman mielen mukaisesti (:
Sinulla on selvästi järki päässä, joten aloita vaikka ihan pienin teoin, jotta saat elämäsi oikealle raiteelle. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä ja sinä olet vielä niin nuori, ettet ole menettänyt mitään, mitä et voisi vielä kokea (:
Älä menetä toivoasi, kun sitä on vielä jäljellä. Jaksamisia ja olen varma, että saat asiasi kuntoon, kunhan vain olet kärsivällinen =)