Inhottava ope

Tuntuu välillä siltä kuin ala-asteen opettajiksi ryhtyisivät ihmiset jotka haluavat
nöyryyttää puolustuskyvyttömiä lapsia.
Meillä ope taas haukkuu ja ivaa koko luokan edessä eikä puhu kahden
kesken jos on jotain valittamista. Saako niin tehdä toistuvasti kun se kohdistuu
vain yhteen oppilaaseen, ei muihin.? Eikös se ole henkistä pahoinpitelyä
ja kiusaamista?

Kerrompa tarinan joka on tosi.
Olen 56-vuotias nainen, käynyt siis aikanani 60-luvun alussa ns. kansakoulua. Epäonnekseni sain heti 1. ja 2. luokalla kamalan vanhanpiian opettajaksi, oli olevinaan jonkin sortin uskovainenkin.
Olin (ja olen) hyvin omaperäinen, taiteellisesti lahjakas, itsepäinen ja lujatahtoinen. Erosin siis jo silloin joukosta ja jouduin heti tämän open hampaisiin. Olen toivoton matematiikassa, ja siitäkös riemu syntyi! Siitä tuli oikein ohjelmanumero joka vedettiin läpi joka päivä.
Koko luokan edessä minua seisotettiin ja nöyryytettiin; "t i e t e n k ä ä n sinä et t a a s k a a n ole osannut mitään! (naurua) Meidän luokan Hännänhuippu! "(ivallista naurua). Ja koko luokka tietysti kuuliasisesti nauraa opettajan mukana. Sitten passitus nurkkaan seisomaan koska olet noin mahdoton, huono, kelvoton.... Tätä päivästä toiseen.
Kasvoin siihen uskoon, että olen todella kelvoton, uskoin tosissani pitkälle aikuisikään että olen jotenkin "jälkeenjäänyt", etten voi oppia mitään, turha siis edes yrittää. Tätä luuloa ruokittiin vielä kotoa, mutta nyt keskityn kertomaan tästä opettajasta.
Aloin vihata häntä tulenpalavasti. Suunnittelin iltaisin nukkumaan mennessä miten sitten isoksi tultuani tappaisin hänet! Suunnittelin myös itsemurhaa, ensimmäisen kerran jo 7-vuotiaana. Tuntui mahdottomalle elää, mennä kouluun kun tiesi mikä siellä taas odottaa..
No, sitten myöhemmin opiskelin sairaanhoitajaksi vaikka edellytykset olisi olleet paljon parempaan ja ihan muulle alalle. En kuitenkaan uskonut itseeni ja lahjoihini, tyydyin vähempään.
Ei sairaanhoitajan ammatissa ole mitään halveksittavaa, päinvastoin, nostan hattua ja korkealle! niille jotka siinä ammatissa jaksavat! Itse toimin sh-na toistakymmentä vuotta kunnes sain "herätyksen" ja tajusin että nyt on alettava elää, nyt jos koskaan. Mutta sekin on toinen juttu.
Takaisin opettajaan. Toimin sh-na eräässä geriatrisessa sairaalassa, potilaina vanhuksia joille tämä oli se viimeinen paikka, sieltä ei enää kotiin palattu. Sairaala oli hyvin pieni, vain kolme kerrosta ja kolme osastoa, öisin meitä työskenteli kaksi perushoitajaa ja sairaanhoitaja jaettuna kukin näille kolmelle osastolle. Ja miten ollakaan, osastolla jolla työskentelin tapasin monen vuoden jälkeen tämän "armaan" opettajani! Hän makasi siellä täysin avuttomana, vaipoissa, syötettävänä ja juotettavana! Mieleeni tuli ajatus että nyt olet akka sinä minun armoillani! Yövuorossa olisi tosi helppo painaa tyyny akan naamalle ja se siitä, finito!
Seisoin joskus hänen sänkynsä vieressä ja nautin ajatuksesta ja siitä vallasta mikä minulla oli. Oli nimittäin niin, että jos joku kuoli yöllä, lääkäri kirjoitti kuolintodistuksen aamulla hoitajan raportin mukaan, mitään sen kummempia tutkimuksia ei tehty koska kuolemahan oli odotettavissakin. Oli siis minimaaliset mahdollisuudet että olisin jäänyt kiinni teostani.
Nautiskelin vallastani, ja vähitellen kasvoin vihani yli, tunsin että nyt olen m i n ä vahva, en alennu olemaan niin alhainen ja heikko että käyn heikompani kimppuun niinkuin hän aikoinaan minulle teki. Se ajatus vapautti minut vihantunteesta! Ja totta on, että katkeruus ja viha syö ihmistä sisältäpäin ja myrkyttää koko elämän. Anteeksi en hänelle ole antanut enkä anna, vain eräällä tavalla a r m a h t a n u t koska tunnen olevani hänen yläpuolellaan, vahvempi!
Kiitos jos jaksoit lukea!