Liian runollista proosaa?

En ole koskaan ollut kiinnostunut selkokielikirjoista tyyliin John Grisham tai muut dekkariviihteen ja ulkoisen jännitteen varaan syntyvistä tarinoista.

Kaukosen esikoinen oli varsin toimiva, mutta hieman unelias jännitteen ja teeman varioinnissa.

Sen sijaan Samuel Beckettin proosa sisältää paljon onnistunutta proosan ja lyriikan keinojen yhdistämistä omintakeisella ja tasokkaalla tyylillä.

Mutta loppu viimein kustantajaa kiinnostaa, miten taitavaa genretyyli kullakin kirjailijalla on. Beckett on vaativaa luettavaa, Grisham ei vaadi eikä anna kuin hetkellisen uteliaisuuden.

Olen taidekirjallisuuden ystävä, filosofian, kulttuuriantropologian ja arkeologian. Harvoin kiinnostukseni menee jännityksen puolelle, joka on viihteellistä. Jos saa valita, mieluummin Keltaisen kirjaston kirjailijoita kuin bestseller -listan viihdehöttökirjailijoita.

Olen saanut sellaisen käsityksen - joka voi melko varmasti olla virheellinenkin - että modernismin esiinmarssin myötä lyyrisyys on ollut proosassa (ja miksei proosallisuus lyriikassakin?) jo ihan normaalia peruskauraa. Käytetään yhä enemmän kieli- ja mielikuvia ja ilmauksia, jotka ainakin minun silmissäni tuntuisivat olevan enemmän lyriikalle tyypillistä tavaraa. Omia suosikkejani lyyrisen proosan tekijöistä on mm. vähän aikaa sitten keskuudestamme poistunut Bo Carpelan, jonka katsoisin olleen enemmän runoilija kuin prosaisti, mutta joka osasi hyödyntää runollisuuttaan myös proosassaan. Mutta tällä alallahan minä olen vain pelkkä räkänokkainen noviisi, joten en menisi luottamaan sanoihini, joten kehotan muita, asiantuntevampia yksilöitä puhumaan puolestani.

Toinen kysymyksesi:

Minäkin, siinä missä varmasti moni muukin aloitteleva kirjoittaja voi kuvitella, että lukijalle täytyy heti alussa kertoa suorin tein kaikki mahdollinen perustieto henkilöistä ja tapahtumien paikasta yms., mutta yleensä se menee varmasti niin, että nämä asiat tuodaan esille rivien välistä, ajan ja tarinan myötä. Tietysti olisi hyvä näillä keinoin tuoda esille tietyt perusasiat, että lukija saa selvän edes jostain, mutta ei varmaan liian suoraan. Vähän sama juttu kuin tavallisest ihmisten kanssa keskustellessa, kun saa hiljalleen heihin tutustuessaan ja paneutuessaan selville heidän tietyt piirteensä esim. luonteen ja elämän suhteen, jne.

Tajunnanvirtamainen rakenne vähentää julkaisumahdollisuuksiasi, ellet sitten ole aivan jumalattoman hyvä kirjoittaja; tosin silloin et kirjoittaisi proosaa vaan lyriikkaa, hehe.

Sen sijaan tajunnanvirtamaiset kohtaukset ja lyyriset ilmaukset, sikäli kun ne ovat hyvin kirjoitettuja ja ennen kaikkea tarinaa ja/tai kertojanäkökulmaa palvelevia, ovat juuri niitä elementtejä, jotka tekevät tekstistä kaunokirjallisuutta.

Alalla oleva
laittaisitko esimerkkikirjoja joissa lyyriset ilmaukset palvelevat. Luen juuri yhtä Paul Austerin kirjaa ja alan olla lähes sitä mieltä, että sen lisaksi että kirjoittaa aina uudelleen ja uudelleen samaa kirjaa niin kirjoittamansa onkin
yksi iso runo!
Olenko kaunoon sesesekoamasssssa !?
help!

...........aipirsketti olisihan se pitänyt jummartaa, että
Alalla oleva
ei korviaan lopsauta !.......oooooookkkkkkkooooo,
juokse pupu juokse...........>>>>>>

Tässähän kysellään siihen malliin kuin olisi olemassa joitain oikeita vastauksia. Miten helppoa ihmiselämä olisi sekä kirjoittaessa että muutenkin, jos sellaisia olisi. Vaan kun ei ole elämässä oikeaa ja väärää.

Selkokielestä kirjallisuudessa löytyy toki muitakin esimerkkejä kuin dekkaristi Grisham ja Maria mullon-taas-lasten-korvat kipeet Kallio Leena Lehtolaisen arkiraportointiproosassa, joka on yksinomaan lukijoiden kosiskelua: yritetään tuoda teksti lähelle lukijan arkea. Kummallista. Ei minun arjessani ole tuommoiseen mitään yhtymäkohtia. Tuosta Kaukosen Odelmasta en erityisemmin pitänyt, itse asiassa se jäi minulta kesken, sehän sai kyllä esimerkiksi Hesarissa hyvät arvostelut. Mutta jotain noiden annettujen esimerkkien väliltä, luulisi useita kulijoita miellyttävän.

Mitä tulee tapahtumapaikkoihin ja henkilöihin niin eihän kaikkea kerrota alussa, vaan vähitellen ja sitä mukaa kun tapahtumapaikat ja henkilöt vaihtuvat. Tekstissähän saattaa olla vaikkapa eri henkilön näkökulmia. Mitä tulee tapahtumapaikkoihin, joista kysyttiin, niin jos ollaan vaikkapa Pekingissä tai New Yorkissa, niin kyllä sen pitää kyseisestä kappaleesta ilmetä, ei välttämättä heti, mutta kuitenkin paikka nimeltä mainiten. Olkoonkin että lukija voi tuntea joitain kyseisten kaupunkien maamerkkejä, niin miksei sitä voisi suoraan sanoa missä ollaan?

Poetiikan tajua on prosaisti Italo Calvinon maailmassa.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden yleisongelma on palikkamainen realismirakennelma. Pitää olla ajatusta, kielellistä tajua ja mielikuvituskykyä ylitse muiden. Calvinolla sitä on.

Jahas palikkaproosaa. Olen nyt tämän kesän aikana törmännyt sanaan useillakin kirjallisuus- yms. blogeilla. Onko se nyt siis niin, että suomalainen on järjestään sitä? Kaikki nämä uutuudet?

No ei ainakaan Leena Krohn tai Maarit Verronen. Mut suurin osa, kyllä.

Mitä on palikkaproosa, mainitkaa esimerkkejä?

Ulla-Maija Paavilainen, Harri Raitis, Tuija Lehtinen, Eira Pättikangas, Leena Lehtolainen, Pirjo Rissanen, Martti Linna, Seppo Jääskeläinen... lista on pitkä ja loputon.

Siis yhtä kuin viihdettä? Miksei viihdettä voi sanoa edelleen viihteeksi? Tuskin se sen palikoituneempa on nyt kuin ennenkään.

Jotenkin yllätyin kun siinä hesarin uutuuskirja oli, että Snellmanilta tulee
runokirja.

Ja oliko se kans vai muistanko väärin, että Saisiolta joku kirja
kirja kerrallaan
?