Vuosikausia olen hakannut päätä seinääni ja miettinyt miksi parisuhteeni eivät onnistu. Ne kaatuvat oikeastaan siihen, ettei puolin eikä toisin synny romantiikkaa. Luulen tajunneeni vihdoinkin, miksi rakkauselämäni ei ota tuulta siipien alle.
Kaikissa suhteissani on lopulta käynyt niin, että miehet olisivat halunneet jäädä edes kavereiksi kanssani, vaikka parisuhdetta muuten ei olisi syntynyt. Kuitenkin he olivat kokeneet saavansa rationaalisen yhteyden minuun ja mahdollisuuden keskustella asioista kanssani. Voisin väittää myöskin tulevani toimeen erinomaisesti miesten kanssa ja keskusteleminen jokaisessa suhteessa on ollut luontevaa. Ongelma on ollut tämä erityisesti miehille tärkeä tunnepuoli. Romantiikka ei synny ainakaan minun puolelta, koska yksikään tapaamani mies ei ole voinut toimia minulle auktoriteettina. Monet arviovat minut olemuksen perusteella yli 30 vuotiaaksi, vaikka olen 24-vuotias. Luulen, että ikäiseni miehet eivät ymmärrä minua ja pitävät minua hankalana/vääränä. Ehkä jollain lailla myös tylsänä, koska en innostu oikeista asioista.
Ehkä surullisin tapaus omalta kannalta oli parisuhde, jossa tulin rationaalisesti yksiin miehen kanssa. Kutsuimme toisiamme jopa sielunkumppaneiksi. Tämä yhteneväisyys yhdisti meitä niin paljon, että jopa seksissä koin saavani pitkästä aikaa jonkin tason yhteyden. Jossain määrin tämä mies myös ymmärsi ajottain myös tunnepuoltani tai ainakin yritti. Olimme kuitenkin epävarmoja suhteemme kannattavuudesta ja ei kauakaan eromme jälkeen mies on löytänyt uuden naisen, johon kuulemma ihastunut. Tämä mies kuitenkin arvostaa meidän välistä yhteyttä ja olemme päättäneet olla ystäviä. Käytännössä soitamme, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä yhteydenpito ei ole ajankohtaista ainakaan minulle. Mietinkin vain, että kohtaankohan tätä miestä henkisesti myöhemmin elämässämme. Olen 24-vuotias ja hän 29. Tällä hetkellä tiedän, että hänen kiinnostuksensa itsensä henkiseen kehittämiseen on nolla ja toisaalta onko poikamaisuudessa mitään väärää. Etenkin jos hän oikeasti vielä saa uuden suhteensa toimimaan.
Ajatuksia siis kirjoituksesta. Voivatko kaksi ihmistä kohdata toisensa romanttisesti myöhemmin elämässä? Ja onko olemassa naisia, joille sopivimmat miehet ovat yli 10 vuotta vanhempia.
Kaikissa suhteissani on lopulta käynyt niin, että miehet olisivat halunneet jäädä edes kavereiksi kanssani, vaikka parisuhdetta muuten ei olisi syntynyt. Kuitenkin he olivat kokeneet saavansa rationaalisen yhteyden minuun ja mahdollisuuden keskustella asioista kanssani. Voisin väittää myöskin tulevani toimeen erinomaisesti miesten kanssa ja keskusteleminen jokaisessa suhteessa on ollut luontevaa. Ongelma on ollut tämä erityisesti miehille tärkeä tunnepuoli. Romantiikka ei synny ainakaan minun puolelta, koska yksikään tapaamani mies ei ole voinut toimia minulle auktoriteettina. Monet arviovat minut olemuksen perusteella yli 30 vuotiaaksi, vaikka olen 24-vuotias. Luulen, että ikäiseni miehet eivät ymmärrä minua ja pitävät minua hankalana/vääränä. Ehkä jollain lailla myös tylsänä, koska en innostu oikeista asioista.
Ehkä surullisin tapaus omalta kannalta oli parisuhde, jossa tulin rationaalisesti yksiin miehen kanssa. Kutsuimme toisiamme jopa sielunkumppaneiksi. Tämä yhteneväisyys yhdisti meitä niin paljon, että jopa seksissä koin saavani pitkästä aikaa jonkin tason yhteyden. Jossain määrin tämä mies myös ymmärsi ajottain myös tunnepuoltani tai ainakin yritti. Olimme kuitenkin epävarmoja suhteemme kannattavuudesta ja ei kauakaan eromme jälkeen mies on löytänyt uuden naisen, johon kuulemma ihastunut. Tämä mies kuitenkin arvostaa meidän välistä yhteyttä ja olemme päättäneet olla ystäviä. Käytännössä soitamme, jos siltä tuntuu. Tällä hetkellä yhteydenpito ei ole ajankohtaista ainakaan minulle. Mietinkin vain, että kohtaankohan tätä miestä henkisesti myöhemmin elämässämme. Olen 24-vuotias ja hän 29. Tällä hetkellä tiedän, että hänen kiinnostuksensa itsensä henkiseen kehittämiseen on nolla ja toisaalta onko poikamaisuudessa mitään väärää. Etenkin jos hän oikeasti vielä saa uuden suhteensa toimimaan.
Ajatuksia siis kirjoituksesta. Voivatko kaksi ihmistä kohdata toisensa romanttisesti myöhemmin elämässä? Ja onko olemassa naisia, joille sopivimmat miehet ovat yli 10 vuotta vanhempia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kyllä, sitä kutsutaan pettämiseksi.
Tietysti on olemassa. Naiset kypsyvät henkisesti aiemmin kuin miehet, mutta samalla toivovat miehen vievän heitä suhteessa. On kokonaisia kansoja ja kulttuureja, joiden naiset pääsääntöisesti etsivät auktoriteettia perheenpääksi eli vanhempaa miestä. Suuri osa samanikäisten parisuhteista kaatuu juuri siihen, ettei mies osaa olla auktoriteetti suhteessa tai osaa ylipäätään toimia miehen tavoin.
Olen seurustellut itsekin sellaisen kanssa ja ongelma oli, että hän oli ikäiseni. Meillä oli syvä yhteys, mutta se ei riittänyt, koska hän etsi auktoriteettia, mitä en vielä silloin osannut olla. Sinun kannattaa tosiaan etsiä itsellesi johtava vanhempi mies, jonka kanssa saavutat syvän yhteyden ja jättää ikäisesi muille - näin kaikki säästyvät pettymyksiltä.
Olisin halunnut kysyä Tambourinemanilta, että tajusitko tilanteen silloin eron aikaan. Siis, että et voinut toimia auktoriteettina samanikäiselle naisellesi.
Mietin vain, että onko naisen ja miehen henkisen kasvun ero ikuinen. Itse kehityn koko ajan ja tällä hetkellä samanikäiset ja hieman vanhemmat miehet kohtaavat minut vajaa 10 vuoden päästä. Silloin itse olen jo taas hieman edellä.
Ehkä olen vielä naiseksikin tavallista kypsempi, koska kaikki ystäväni ovat 30-vuotiaita, ja toimin heillekin auktoriteettina. Jotenkin minua surettaa ajatus, että sopiva mies minulle olisi eläkeikää lähestyvä professori.
Siirry naisiin. Ihan totta, niin sulle käy ennemmin tai myöhemmin. Luin kirjoitustasi kuin omaani. Huomasin viidenkympin kohdilla - vasta - ettei miehet olisi voineet koskaan ollaa kanssani "tasa-arvoisia", mutta joidenkin naisten kanssa se onnistuu.Kiellät ajatuksen, niin minäkin olisin sinun iässäsi tehnyt. Tulet vielä huomaamaan mitä tarkoitin, eikä se ole ollenkaan pelottavaa.
Kyllä tajusin ja lisäksi nainen piti minut siitä kyllä hyvin selvillä. Harvinainen nainen, mutta vaativa itsepintainen luupää ja joskus tuntuukin, että olisin selvinnyt kaikista muista ikäisistäni naisista paitsi hänestä. Mutta vasta eron jälkeen ymmärsin kuvion syvällisesti.
Siksi voisin allekirjoittaa väitteen, että usein suurin henkinen kasvu seuraa eron/menetyksen jälkeisiä sydänsuruja (tosin ei kaikilla, jotkut pumpulinherkät sulkeutuvat ja vetäytyvät kuoreensa, taas jotkut päättävät ruveta uudestaan 18-vuotiaiksi ja jotkut eivät käsittele/kehity ollenkaan). Sukupuolten ero kehityksessä ei kasva tasaisen eksponentiaalisesti tai kuutiollisesti, vaan siihen vaikuttavat monet tekijät. Henkinen kapasiteetti, kasvatus, yksilöllinen elämänkokemus, biologia jne.
Voisi ajatella niinkin, että henkinen kasvu tavallaan lähentää sinua ja miessukupuolta. Todennäköisesti sinä opit ikää myöten löysäämään pipoasi, ehkä luopumaan osasta hallinnan tarpeestasi, saamaan kiinni naiseudestasi ja putsaamaan itse hiekkaa pimpistäsi, samalla kun miehet keräävät malttia ja tahdonvoimaa, oppivat ymmärtämään omia ja toisten tunteita ja tarpeita paremmin sekä suhtautumaan elämäänsä ja omiin pyrkimyksiinsä vakavammin.
Ehkei kaipaamasi miehen tarvitse omata enemmän älyä tai tietoa kuin sinun, vaan tarpeeksi itsenäistä tahdonvoimaa, kokemusta ja oma-aloitteisuutta toimiakseen sinulle auktoriteettina. Ehkäpä hän on esim. sinua 7-15 vuotta vanhempi yksinhuoltaja tai yrittäjä, joka on tottunut vastaamaan oma-aloitteisesti toisten tarpeisiin.
Onko sinulla itselläsi käsitystä siitä, millaista tyyppiä haet? Millainen hän olisi, millaisia arvoja hänellä tulisi olla, miltä hänen pitäisi näyttää jne.
mä en ole aloittaja, mutta ihmettelen, miten joku voi kuvata myös mua niin täysin. Vaativa itsenäinen luupaa, jonka pitää hallita kaikkea, mutta vain siksi koska kukaan muukaan ei mitään vastuuta ota mistään. Ärsyttää se vastuunkantaminen ja se, että on tottunut käärimään itse hihansa, mutta jos sitä ei tee, mitään ei tapahdu eikä mikään järjesty. Toisaalta halveksun syvästi auktoriteetteja, uskon ihmisen omaan ajatteluun ja järkeen, mitä moni nainen ei tee vaan pitää itsestään selvänä, että aina mennään kysymään joltain toiselta tai viisaammalta, miten elämänsä elää kun "ne tietää". Aargh! Ja sithän ne viisaammat kusettaa niitä naisia täysin omien intressien mukaan.
Just tuo että koen, että mun pitää hallita jotain asioita, kun ne ei muutenkaan tapahdu, eikä kukaan muukaan tartu härkää sarvista, saa ehkä sen naiseuden kokemuksen vähän peittymään.
Toisaalta inhoan olla itse aina se, jonka pitää käyttää sitä järkeään kun tuntuu, että niin harva sitä edes käyttää. Mulle on turha tulla neuvomaan asioita, miten mun pitäisi elää, koska mä kokisin, että tottakai mä itse päätän asioistani. Mutta jos itse ihailen jotakin ihmistä, varmaan moni asia tarttuisi mun ajatuksenjuoksuun puolivahingossa.
Aika kuvaavaa tuo mitä arvostan minäkin eli tahdonvoimaa, oma-aloitteisuutta, vastuunkantoa, jotain sellaista, että ihminen ajattelee omilla aivoillaan ja kulkee ehkä vähän omaa tietään muita liikaa mielistelemättä, muttei liian paljon omaa tietää, että olis jotenkin aivan outo.
Ja musta tuntuu, että jotta musta ei tulis mitään justiinaa suhteeseen, ettö suhteessa voisin olla nainen, enkä aivot jollekin kynnysmatolle, miehen pitäis olla tietyllälailla kans yhdensortin luupää, joka osais pitää puolensa mun kanssa. Sellanen, jota ei tuntuis mun tiukat mielipiteet horjuttavan tai joka ei heilahtelis aivan joka suuntaan.
Olen tietyllä lailla itsepäinen, mutta jos toisesta ei löydy jotain samaa ei suhteesta tulis mitään. Enkä mä usko, että itsepäisyys on huono asia, se on ominaisuus, jolle on oltava oma tilansa.
Kiitos Tambourineman erittäin järkevästä vastauksesta. Sanoit, että pitäisi oppia olemaan rennompi ja toden totta teenkin sitä nykyään. Ongelma vain on, että sitä sitten koetellaan jatkuvasti ja itse en ainakaan koe halua muuttaa persoonaani täysin. Olen kuitenkin muita huomioiva ja kiltti ihminen. Se, että vaadin kumppanin edes toisinaan ymmärtävän ja huomioivan minua ei voi olla liikaa. Kertomani mies ei ole halunnut kehittää itseään ja hänen suurin ongelma oli itsepäisyys. Tiedän, että oikea nainen hänelle tulee kestää kaiken, mutta pidemmän päälle tiedän sen myös tekevän suhteesta tylsän.
Itselleni sopiva mies on varmaan sanan perinteisessä merkityksessä karismaattinen, koska itse olen elegantti nainen. Jotenkin tämä sanapari kulkee käsi kädessä. Jos joku haluaa pukea sanan karismaattinen adjektiiveihin, se on hyvin vaikeaa. Sitä on tai ei ole ja ns. komeudella asiaan ei ainakaan minusta ole vaikutusta. Elämänarvot ovat samanlaiset kuin itselläni: Itsestään ja muista huolehtiva, ei materialisti, optimisti, älyllisten haasteiden etsijä, ei luovuttaja ja kaikkein tärkein: tietoinen itsestään. Kaikkihan me toisinaan olemme sokeita itsellemme, mutta edes jälkikäteen olisi hyvä osata aidosti nähdä itsensä. Tiedän myös tämän miehen olevan kykenevä siihen, mutta hän ei osaa sitä taitoa ainakaan vielä hyödyntää. Ehkä se onkin hänen puutteensa minun mielestä, koska itsensä henkinen kehittäminen on minulle varmaan tärkeimpiä asioita elämässä.
Eikä muuten ole täysin kaukaa haettu ajatus, koska olen miettinyt samaa itsekin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että en ole koskaan tavannut rationaalisesti ja emotionaalisesti älykästä naisihmistä. On totta, että naisten kanssa kohdataan tunnetasolla, mutta naisten heikko päättelykyky tietyissä asioissa hiukan tuskastuttaa.
Olen nainen ja tiedän millainen tunne minulla pitää olla miehen kanssa, jotta puhkean kukkaan. Tämä mainitsemani sielunkumppani toi minulle toisinaan näitä hetkiä, jolloin olin sulaa vahaa. Kokonaisuus kuitenkin romuttui. Yhdenkään naisen kanssa en ole kokenut mitään vastaavia yhteenkuuluvuuden tunteita.
Koen oloni naisten seurassa hiukan miehekkääksi, vaikka tiedän millainen supernainen minussa asuu. En usko, että yksikään nainen saa minusta tätä puolta esiin, vaikka en tyrmää ajatusta täysin.
Toisilla ne suhteet toimii ja toisilla ei, toiset kaipaa auktoriteettiä ja toiset tasavertasuutta suhteessa.