Ei ole muutakaan tekemistä, kun nyt aamuyöstä taas heräsin eikä uni tule...
Olen alle 40-vuotias nainen, köyhä, mutta muuten asioiden pitäisi olla ihan hyvin. Olen kivan näköinen ja mukava ihminen, joskin hiukan erilainen eli tähän pinnalliseen maailmaan hiukan sopimaton.
Sairastuin masennukseen huonon parisuhteen vuoksi alkuvuodesta. Toki oireita oli ollut jo aikaisemmin (samasta syystä). Sain katkastua suhteen ja nyt olen ollut erossa yli 3 kk. Vaikuttaahan siihen masennukseen moni muukin asia, mutta suhde oli se laukaiseva tekijä. Se oli niin kestämätön ja mahdoton - petyin pahasti aina uudestaan. Olin liian kiltti.
Olo ei vaan parane. Välillä on hiukan parempia hetkiä jotka kantavat eteenpäin. Sain alkuun opamoxia, joka taittoi eron pahimman ahdistuksen. Unilääkkeitä kirjoitettiin myös, mutta niitä en hakenut. Muutamalla opamoxilla pärjäsin, sen jälkeen en ole syönyt mitään lääkkeitä. Terapiassa olen käynyt, mutta niitä ilmaisia on niin harvoin enkä ole muutenkaan kokenut niitä kovin tehokaaksi.
Suhde pyörii mielessä, hyvät ja huonot asiat siitä. Miksei se jo lopu? Ikävöin ja kaipaan, mietin että oliko kaikki todellakin pelkkää valetta ja onko hän jo unohtanut minut kokonaan ja onko hänellä uusi rakkaus. Olenko täysin mitätön hänelle. Miksi mietin noita, koska häntä en oikeasti takaisin huolisi? Ehkä se johtuu siitä että rakastin häntä kaikesta huolimatta. Ensimmäinen kk meni hyvin, koin itseni taas kykeneväksi ja nätiksi, pitkästä aikaa. Sitten tuli takapakkia.
Tiedän että liikunta auttaisi, mutta en saa lähdettyä lenkille tai salille tai edes uimaan, en sitten millään. Ja masennun entisestään, kun en saa mitään aikaiseksi. Opiskelen, mutta en saa opiskelutöitänikään tehdyksi. Tuntuu, ettei mistään tule mitään.
Olen tavannut muita miehiä, mutta mikään ei tunnu miltään verrattuna exään. Täytyy kyllä sanoa, että tarjontakin on ollut aika heikkoa. Ei tällä iällä taida olla enää minulle sopivaa miestä, enkä huonoon suhteeseen enää ala. Niistä on kokemusta jo aivan tarpeeksi.
En ole koskaan kokenut, että elämällä olisi minulle jotain annettavaa. Aina se on näyttänyt yhtä toivottomalta. Enkä koe koskaan mitään saaneenikaan. Olen menettänyt paljon, mutta ei se mielestäni ole ongelma. Ehkä en mitään tarvitsekaan. Terapiassa tuota vain kyseltiin, siksi sitäkin nyt pitää surra, ei se aikaisemmin ole edes haitannut :-). Itsetuntoni on aika huono.
Kun olen kertonut masennuksestani ystävilleni (onneksi on muutama) he eivät ole voineet uskoa sitä. En vaikuta masentuneelta. Olen seurassa iloinen, sosiaalinen, empaattinen, toisia rohkaiseva, aikaansaava, keskusteleva... Mutta seurustelu väsyttää minut, vaikka siitä tavallaan nautinkin. Sitten kun saan olla taas yksin, on kuin nappia painaisi - taas lysähdän. Tuntuu että kaikki on vain nippanappa pinnalla pysymistä ja selviämistä.
Minulla on ollut aikaisemminkin lyhyitä pahoja masennusjaksoja, oikeastaan niin kauan kuin jaksan muistaa. Muu aika on mennyt vain tavallisessa masennuksessa :-). Joskus on sentään niitä hyviäkin hetkiä. Mutta nyt tuntuu, ettei tämä hellitä.
En halua lääkitystä, ellei sitten järki lähde kokonaan. En vaan usko niihin pillereihin. Terapia olisi minulle paras ratkaisu, mutta siihen minulla ei ole varaa. Niin "hullu" en ole, että psykologi olisi ohjannut minut mielenterveystoimistoon. Tosin en sinne olisi mennyt, koska opiskelen toisella puolella Suomea kuin missä muuten asun.
No, tulihan purkauduttua. Ihan turhankin pitkä kirjoitus...
Oikeasti ajattelin kysyä teiltä, että onko teillä muilla ollut suhteen vuoksi masennusta ja kuinka olette siitä selvinneet? Kauanko on kestänyt ja kestääkö toipuminen vielä? Minulle ei ole ennen käynyt suhteessa näin pahasti. Voisi olla helpottavaa kuulla jos muilla olisi kokemusta tällaisesta. Ja mikä siinä suhteessa sen masennuksen aiheutti?
Olen alle 40-vuotias nainen, köyhä, mutta muuten asioiden pitäisi olla ihan hyvin. Olen kivan näköinen ja mukava ihminen, joskin hiukan erilainen eli tähän pinnalliseen maailmaan hiukan sopimaton.
Sairastuin masennukseen huonon parisuhteen vuoksi alkuvuodesta. Toki oireita oli ollut jo aikaisemmin (samasta syystä). Sain katkastua suhteen ja nyt olen ollut erossa yli 3 kk. Vaikuttaahan siihen masennukseen moni muukin asia, mutta suhde oli se laukaiseva tekijä. Se oli niin kestämätön ja mahdoton - petyin pahasti aina uudestaan. Olin liian kiltti.
Olo ei vaan parane. Välillä on hiukan parempia hetkiä jotka kantavat eteenpäin. Sain alkuun opamoxia, joka taittoi eron pahimman ahdistuksen. Unilääkkeitä kirjoitettiin myös, mutta niitä en hakenut. Muutamalla opamoxilla pärjäsin, sen jälkeen en ole syönyt mitään lääkkeitä. Terapiassa olen käynyt, mutta niitä ilmaisia on niin harvoin enkä ole muutenkaan kokenut niitä kovin tehokaaksi.
Suhde pyörii mielessä, hyvät ja huonot asiat siitä. Miksei se jo lopu? Ikävöin ja kaipaan, mietin että oliko kaikki todellakin pelkkää valetta ja onko hän jo unohtanut minut kokonaan ja onko hänellä uusi rakkaus. Olenko täysin mitätön hänelle. Miksi mietin noita, koska häntä en oikeasti takaisin huolisi? Ehkä se johtuu siitä että rakastin häntä kaikesta huolimatta. Ensimmäinen kk meni hyvin, koin itseni taas kykeneväksi ja nätiksi, pitkästä aikaa. Sitten tuli takapakkia.
Tiedän että liikunta auttaisi, mutta en saa lähdettyä lenkille tai salille tai edes uimaan, en sitten millään. Ja masennun entisestään, kun en saa mitään aikaiseksi. Opiskelen, mutta en saa opiskelutöitänikään tehdyksi. Tuntuu, ettei mistään tule mitään.
Olen tavannut muita miehiä, mutta mikään ei tunnu miltään verrattuna exään. Täytyy kyllä sanoa, että tarjontakin on ollut aika heikkoa. Ei tällä iällä taida olla enää minulle sopivaa miestä, enkä huonoon suhteeseen enää ala. Niistä on kokemusta jo aivan tarpeeksi.
En ole koskaan kokenut, että elämällä olisi minulle jotain annettavaa. Aina se on näyttänyt yhtä toivottomalta. Enkä koe koskaan mitään saaneenikaan. Olen menettänyt paljon, mutta ei se mielestäni ole ongelma. Ehkä en mitään tarvitsekaan. Terapiassa tuota vain kyseltiin, siksi sitäkin nyt pitää surra, ei se aikaisemmin ole edes haitannut :-). Itsetuntoni on aika huono.
Kun olen kertonut masennuksestani ystävilleni (onneksi on muutama) he eivät ole voineet uskoa sitä. En vaikuta masentuneelta. Olen seurassa iloinen, sosiaalinen, empaattinen, toisia rohkaiseva, aikaansaava, keskusteleva... Mutta seurustelu väsyttää minut, vaikka siitä tavallaan nautinkin. Sitten kun saan olla taas yksin, on kuin nappia painaisi - taas lysähdän. Tuntuu että kaikki on vain nippanappa pinnalla pysymistä ja selviämistä.
Minulla on ollut aikaisemminkin lyhyitä pahoja masennusjaksoja, oikeastaan niin kauan kuin jaksan muistaa. Muu aika on mennyt vain tavallisessa masennuksessa :-). Joskus on sentään niitä hyviäkin hetkiä. Mutta nyt tuntuu, ettei tämä hellitä.
En halua lääkitystä, ellei sitten järki lähde kokonaan. En vaan usko niihin pillereihin. Terapia olisi minulle paras ratkaisu, mutta siihen minulla ei ole varaa. Niin "hullu" en ole, että psykologi olisi ohjannut minut mielenterveystoimistoon. Tosin en sinne olisi mennyt, koska opiskelen toisella puolella Suomea kuin missä muuten asun.
No, tulihan purkauduttua. Ihan turhankin pitkä kirjoitus...
Oikeasti ajattelin kysyä teiltä, että onko teillä muilla ollut suhteen vuoksi masennusta ja kuinka olette siitä selvinneet? Kauanko on kestänyt ja kestääkö toipuminen vielä? Minulle ei ole ennen käynyt suhteessa näin pahasti. Voisi olla helpottavaa kuulla jos muilla olisi kokemusta tällaisesta. Ja mikä siinä suhteessa sen masennuksen aiheutti?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ps. Viesti kirjautui 3:30. Se on muuten hyvä kappale, Juicea :-)
Hei :)
Onkohan asuinpaikkakunnallasi Mieli maasta ry:n vertaistukiryhmiä?
Tuo kuvaamasi "seurassa hyväntuulinen-yksin masentunut" kuulostaa tutulta. Muita ei halua kuormittaa murheillaan, mutta myös epätyypillisen masennuksen yksi piirre on, että esim. läheisten ihmisten seura vaikuttaa mielialaa kohottavasti. (Tyypillisessä masennuksessa taas masentuneeseen mielialaan ei vaikuta mitkään "ulkoiset muutokset".)
Kyllä noista julkisen puolen hoitopaikoistakin voi saada ihan hyvän terapeutin. Monet niistä pitää myös yksityisvastaanottoja eli ihan samaa terapiaa sielläkin. Onhan se aina sattumaa tietenkin millaisen terapeutin saa, jos saa ollenkaan, kun jonoja taitaa julkisen terveydenhuollon puolella olla. Itselläni oli erittäin hyvä tuuri terapeutin suhteen, ei olis minullakaan ollut rahaa mennä yksityiselle.
Suosittelen kyllä terapiaa, siellä varmaan saisit läpikäydä sitä päättynyttä parisuhdetta ja saisit keinoja päästä siitä irti ja eteenpäin.
Voimia!
Kiitos vastauksestasi!
Mulla vaikeuttaa tosiaan kaikkea lääkärissä käyntejä ja muita hoitoja tuo monen sadan kilometrin päässä opiskelu. Koulussa ei ole kuin terveydenhoitaja, tosin psykologi löytyy mutta sillekin saa vain pari aikaa. Mulla ei ole mahdollisuutta ihan opiskelunkaan vuoksi ajella sitä matkaa kotipaikkakunnalle, ja rahaa niihin matkoihin kuluu myös eikä mulla sitä ole. Kelan avustamaan terapiaan mulla olisi oikeus ja psykologi sitä suosittelikin, mutta mulla ei todellakaan ole laittaa sitä omavastuuosuutta siihen, kun ei vaan ole rahaa! Pitäisi ensin päästä töihin.
Terapiassa olen käynyt nyt 4 kertaa muutaman viikon välein, terapeutin kesäloman ajan oli pidempi tauko. Yksi kerta vielä jäljellä ennen opiskeluihin paluuta. Mutta tuosta ei ole ollut mulle tällä kertaa mitään hyötyä, aikaisemmin on ollut. Terapeutista en saa mitään irti. Vähän kuin seinille puhuisi.
Täytyy käydä juttelemassa koulupsykologin kanssa, vaikka vähän nolottaakin. Kävin siellä toipuilemassa jo vuosi sitten samasta asiasta. Enkä ottanut opikseni... Jos nyt jaksaisin tuon opiskelun hoitaa loppuun, kun sitä ei enää kauaa ole. Vaikka tekemistä on kyllä liikaa mun jaksamiselleni... Tiedän, tuo on huono homma.
Aikaisemmin mua on muuten enemmän ahdistanut toisten ihmisten seura. Mulla on ollut aina hurjan huono kuulo mutta sain avun siihen n. vuosi sitten (kun tajusin vaatia!!). Nyt kuulen mitä ihmiset minulle puhuvat, se on auttanut.
Kiitos vinkeistäsi, kyselen opiskelupaikkakunnan mahdollisuudet. En viitsisi vielä luovuttaakaan. Muuten on vähän sellainen fiilis, että tän kerran vielä yritän ja sit saa olla.
Opiskelun jatkaminen auttaa toivottavasti myös, kun on mukavaa porukkaa ympärillä ja muuta ajateltavaa.