Nonii jätkät, jokasessa teissä löytyy miestä. Ite oon tajunnu sen viimesen vuoden aikana. Siispä jos sinulla on huolia sen kanssa ettet uskalla kertoa tunteistasi tytölle tai muuten kiinnostaa, lue tämä, mun tarinani. Se ei ole tie välittömään onneen, mutta se saattaa antaa neuvoja. Loppu on sinusta kiinni.
Olin ujo ysiluokkalainen poika, en porukoissa liikkuja tai mikään huomion keskipiste. Luokallani oli ihana tyttö, johon vähitellen ihastuin aina enemmän. Lopulta olin palavasti rakastunut, ymmärrän sen nyt kuinka tosissani todella olin, ja täysin varma siitä mitä haluan. Halusin hänet, halusin halata ja suudella tätä tyttöä, halusin ihanan - unelmieni - suhteen. Mutta sitten tuli vastaan todellisuus, hän oli kaunis ja suosittu, minä ujo. En uskaltanut puhua hänelle porukassa tai kahdenkesken. Katselin vain.
Koulujen loppu alkoi lähestyä ja aloin ahdistua ajatuksesta, että kohta olisi pakko kertoa hänelle, jossen halua katua sitä aina. Hain apua täältä keskustelupalstalta. Luin keskusteluja ja ajattelin "Kerro vain tunteesi hänelle? Helppo teidän on sanoa...".
Eräänä päivänä sain ajatuksen kertoa hänelle. Katsoin kuinka hän lähti yksin, mutta jänistin. Myöhemmin tuli toinen mahdollisuus. Lähdin juosten hänen peräänsä ja avasin suuni huutaakseni hänelle. Ääntä ei tullut. Aivan koulujenlopun tuntumassa sain kolmannen tilaisuuteni. Se riitti. Sain pyydettyä häntä ulos, vaikka mieleni teki juosta karkuun.
Nyt on pakko tuottaa teille pettymys ja kertoa, että tytön vastaus oli ei. Hymy hänen huulillaan sai minut kuitenkin tuntemaan oloni helpottuneeksi. Olin tehnyt sen. Olin pyytänyt häntä ulos. Sain itsevarmuuteni kohdalleen. Tapahtuneen jälkeenkin säilyimme ystävinä, joten mitään en menettänyt.
Tapahtunut herätti tietysti hämmennystä ja pientä naurua muiden joukossa. Otin "palautteen" vastaan tyynesti, enkä välittänyt. Hah, kateelliset. ;) Positiivisena asiana... sain kuulla myös kehuja. "Vau! Uskalsit." "Itse en olisi uskaltanut." Tunsin oloni upeaksi.
Sen jälkeen olen pohtinut tapahtunutta ja elämää muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Tajusin hyvän itsetunnon "salaisuuden": Sitä nimittäin ei ole. Pitää vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Omat hyvät ja huonot puolet, vahvuudet ja heikkoudet. Kun hyväksyt ne etkä luovuta tavoitteidesi saavuttamisessa, olet varmasti valmis. Valmiimmaksi et tule, mitään merkkiä valmiudesta ei ole. Päätös on sinun. Sixpack olisi saatava? Se ei ole yhden yön projekti ja onko se edes välttämätöntä? Jos päätät tehdä sen ja teet sen, arvostan sitä päättäväisyyttä. Mutta päätä teetkö sen vai et. Ei kannata haaveilla siitä ens kesän juttuna. Kelpaat unelmiesi tyttöystävälle aivan juuri sellaisena kuin olet, mutta pysy reippaana. Omana itsenään kelpaaminen ei tarkoita sitä, että voit tehdä mitä lystäät. Sen varmaan ymmärrät.
Mutta älä luovuta, itsekin sain sen tehtyä ja nyt olen varma siitä, että jos ja KUN sama tilanne tulee uudestaan, uskallan varmasti kysyä tätä tyttöä ulos. :)
Ota se kokemuksena.
Olin ujo ysiluokkalainen poika, en porukoissa liikkuja tai mikään huomion keskipiste. Luokallani oli ihana tyttö, johon vähitellen ihastuin aina enemmän. Lopulta olin palavasti rakastunut, ymmärrän sen nyt kuinka tosissani todella olin, ja täysin varma siitä mitä haluan. Halusin hänet, halusin halata ja suudella tätä tyttöä, halusin ihanan - unelmieni - suhteen. Mutta sitten tuli vastaan todellisuus, hän oli kaunis ja suosittu, minä ujo. En uskaltanut puhua hänelle porukassa tai kahdenkesken. Katselin vain.
Koulujen loppu alkoi lähestyä ja aloin ahdistua ajatuksesta, että kohta olisi pakko kertoa hänelle, jossen halua katua sitä aina. Hain apua täältä keskustelupalstalta. Luin keskusteluja ja ajattelin "Kerro vain tunteesi hänelle? Helppo teidän on sanoa...".
Eräänä päivänä sain ajatuksen kertoa hänelle. Katsoin kuinka hän lähti yksin, mutta jänistin. Myöhemmin tuli toinen mahdollisuus. Lähdin juosten hänen peräänsä ja avasin suuni huutaakseni hänelle. Ääntä ei tullut. Aivan koulujenlopun tuntumassa sain kolmannen tilaisuuteni. Se riitti. Sain pyydettyä häntä ulos, vaikka mieleni teki juosta karkuun.
Nyt on pakko tuottaa teille pettymys ja kertoa, että tytön vastaus oli ei. Hymy hänen huulillaan sai minut kuitenkin tuntemaan oloni helpottuneeksi. Olin tehnyt sen. Olin pyytänyt häntä ulos. Sain itsevarmuuteni kohdalleen. Tapahtuneen jälkeenkin säilyimme ystävinä, joten mitään en menettänyt.
Tapahtunut herätti tietysti hämmennystä ja pientä naurua muiden joukossa. Otin "palautteen" vastaan tyynesti, enkä välittänyt. Hah, kateelliset. ;) Positiivisena asiana... sain kuulla myös kehuja. "Vau! Uskalsit." "Itse en olisi uskaltanut." Tunsin oloni upeaksi.
Sen jälkeen olen pohtinut tapahtunutta ja elämää muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Tajusin hyvän itsetunnon "salaisuuden": Sitä nimittäin ei ole. Pitää vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Omat hyvät ja huonot puolet, vahvuudet ja heikkoudet. Kun hyväksyt ne etkä luovuta tavoitteidesi saavuttamisessa, olet varmasti valmis. Valmiimmaksi et tule, mitään merkkiä valmiudesta ei ole. Päätös on sinun. Sixpack olisi saatava? Se ei ole yhden yön projekti ja onko se edes välttämätöntä? Jos päätät tehdä sen ja teet sen, arvostan sitä päättäväisyyttä. Mutta päätä teetkö sen vai et. Ei kannata haaveilla siitä ens kesän juttuna. Kelpaat unelmiesi tyttöystävälle aivan juuri sellaisena kuin olet, mutta pysy reippaana. Omana itsenään kelpaaminen ei tarkoita sitä, että voit tehdä mitä lystäät. Sen varmaan ymmärrät.
Mutta älä luovuta, itsekin sain sen tehtyä ja nyt olen varma siitä, että jos ja KUN sama tilanne tulee uudestaan, uskallan varmasti kysyä tätä tyttöä ulos. :)
Ota se kokemuksena.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiva juttu, että uskalsit:D
Harmi, että itse en. Tilanteeni on muuten sama, mutta olemme ihastukseni kanssa jo melko hyviä kavereita. Älkää ajatelko, että se mitenkään helpottaisi asiaa. Olen itse siis melko ujo ja tämä "tyttö" on melko menevä ja suosittukin. Olen siis tiennyt hänet vuosia, mutta vasta viime talvena yhteinen ystävämme tutustutti meidätkin kunnolla ja olen alkanut viihtyä hänen seurassaan aina vaan paremmin (koulussa, kaveriporukassa). Ongelma onkin, että pelkään, että ystävyytemme menee, jos hän kieltäytyy. Toinen ongelma on myös se, että asumme pikkupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ei siis leffateatteria ja "kahvilat" (huoltsikat) ovat aina täynnä yläkoulun räkänokkia. Ei erityisen mukavaa ensitreffeille, kun tutut pojat hönkivät tupakansavua niskaan.
Keväällä sen verran, että pyysin häntä parikseni vanhojen tansseihin. Suostumus tuli, vaikkei mikään innostunut sellainen. Toivottavasti edes vaikka tämän kautta sais kehiteltyä jotain...
Tiedän mitä meinaat. Paljon onnea yritykseen! Toivotaan parasta. :)
Tilanteenne vaikuttaa lupaavalta :)
Siitä vaan!
trolllllooollloollloo
trololololo trolololololololollollol
trololololololololo
Kertokaa mikä mussa on vikana!?!
Olin yks ilta kävelyllä ja näin mun ihastuksen ikkunasta ku se oli koneella ja aattelin käydä morjestaa mut sit se näki mut ennenku kerkesin pimpottaa ja menin ihan paniikkiin. Päätin sit juosta pois ja nyt pelottaa mennä kouluun. OIKEESTI OMG mitä mä teen?? Pahinta tässä on et mun jätkäkaverit nauraa mulle ku käyttäydyn olevinaa ku likat??? onks tää totta????
Onneksi olet ilmeisesti selvinnyt itsemurhalta tuon epäonnistumisen jälkeen... Itse en uskalla tehdä mitään minkä lopputuloksesta en voi olla 100 prosenttisen varma. Muutoin menetän lopullisesti ihmisarvoni epäonnistuessani eikä minulla ole oikeutta elää. Annan elämän mennä näin, onpahan ainakin mahdollisuus tehdä päässään mitä haluaa...