Taivassalo

Taivas on täällä aina jotenkin alempana. Tätä sanotaan jopa kehittyneeksi pitäjäksi, mutta jotenkin tuntuu siltä, että täällä on aina pilvisen harmaata.

Vainion tunkkaisissa busseissa ihmisten päät hytkyvät ilmeettöminä pipojen alla. Viikolla kaupassa kärryjä työntelevät ilottoman näköiset naiset ja rasvatukkaiset miehet vierillään. Ne latovat hihnalle kaljaa ja valmisaterioita ja viikonloppuisin ne pakenevat mökeilleen, sitä ne kai aina odottelevat.

Roikkuhousuiset teinipojat notkuvat Salen pihalla ja katselevat iltapäivällä kaupasta ulos pöllähtäviä juoppoja, mielessä vielä oman nuoruuden näennäinen kaikkivoipaisuus. Illan tullen ne pakenevat lähimetsään ja huutelevat siellä nopeassa humalassa pitkälle yöhön.

Jotenkin on aina kuolettavan hiljaista. Täältä puuttuu ilo ja into. Kateus ja alakuloisuus tuntuvat sen sijaan itsestään selviltä luonteenpiirteiltä ja ne tarttuvat helposti. Ihmisten kasvot ovat useimmiten surunomaiset, eikä niillä ole tarve päästä mihinkään. Grillin terassilla istuu aamusta iltaan oudosti tuijottelevia, keltahampaisia ukkoja tupakat ja kahvit käsissään.

Talvi on totta kai pahin. Bussin ikkunasta ei näe kuin heijastuksen omista kasvoistaan ja ulos astuessa leuka painuu väkisin syvälle rintaan. Kinokset kaventavat kävelytiet puoleen ja taivas madaltuu entisestään. Hiljaisuuden lisäksi kaikkialla on silloin myös koko ajan pimeää, lukuunottamatta keskipäivää, jolloin aurinko paistaa hetken heikosti harmaan pilvikerroksen läpi. Ikkunat ovat aamuisin pakkaskiteiden peittämät. Ei kai talvi ole sen parempi missään muuallakaan, kuin Taivassalossa, mutta tänne se jopa jotenkin sopii.

Kesä on luonnoton tila, hetkellinen mielenhäiriö vuoden kulussa, jonka jälkeen lehdet nopeasti putoilevatkin, jolloin voidaan taas vaipua talven korvat soimaan saavaan hiljaisuuteen.

Vain vanhukset tuntuvat oikeasti viihtyvän täällä. Niiden hymyt ovat aitoja.