Tämän aamun ajatuksin...

Kohdalleni on myös tullut lähimmäisieni menetyksiä joista pahimmin kirpaisi sisaren poismeno. On vain todettava elämme tässä ikävaiheessa luopumisen aikaa. Sanalla luopuminen voi käsittää monta asiaa.Sisaren posmeno toi mukanaan siteiden katkeamisen Kangasalle, siellä käydessä tuntuu koko alue vieraammalta kun kiintopistettä ei enää ole.
Synnyinseudulla käydessäni kiertelen serkun kanssa hautausmaita, katselimme, hautakivistä koulukavereiden, sukulaisten ja tuttavien nimiä muistelimme heitä.

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, kun alakulo yllättää luen Aila Meriluodon kirjoittamaa runoa, "Jälkeenpäin". Panu Rajalan kirjoittamassa Meriluodon elämänkerrassa "Lasinkirkas, hullun rohkea", hän tuo esille runon syntyyn vaikuttavan tekijän. Runo syntyi kun Aila M kirjeenvaihtokaveri rintamalla oli kaatunut, poika oli Ailalle ns kaukorakkaus ja menetys tuotti tämän kauniin runon. Kipeä oli ystävän menetys.

Veljelleni jouduin jäähyväiset jättämään tammikuun pakkaspäivänä.
Rankkaahan se on ainoa veli hyvästellä niin hän kuitenkin oli sisaruksistamme ensimmäinen siirtyjä tuonpuoleiseen.
Kauniit hautajaiset läheisten ja hyvien ystävien ollessa mukana tuntui kuitenkin olevan juhlallinen eroaminen hänestä.
Kävin heinäkuun alussa hänen haudallaan, vein hänen lempikukkiaan orvokkeja ja aivan ääneen juttelin siinä samalla kun siivoilin vanhat kukkaset pois.

Kiertelin sen pienen hautausmaan ympäriinsä ja huomasin kuinka moni tuntemani henkilö siellä lepääkään..uskomatonta.
Tuli mieleeni ettei sinne kylän taloihin taida tarvita mennäkään kun kaikki ovat täällä, toisin kuitenkin tein.
Tapasin useita koulukavereita ei mikään maailmassa voi voittaa sitä hienoa tunnetta jonka jokainen tapaamani ihminen minulle antoi.
Nyt sitten vain odottelen näitä uusia tapaamisia, toivottavasti niitä on vielä paljon kyllä todellinen ystyvyys on parasta voimien säilyttämistä.
Yhteyksiä olemme pitäneet, kuten susmorsian mainitsi tämä maailman aika ilman ystäviä ja keskustelukumppaneita tuntuu rankalta.
Siksipä olen hyvin tyytyväinen tuohon kesäiseen mielijohteesta tapahtuneisiin tapaamisiin.

Lähiomaisista olen menettänyt vasta vanhempani ja appivanhempani. Olen nyt sisarusteni kanssa vanhinta sukupolvea, joten seuraavaksi ilmeisesti alamme vierailla toistemme hautajaisissa. Pidämme paljon yhteyttä jatkuvasti, suvun nuorten juhliin ja synttäreille on tapana kutsua koko sisarusparvi jälkeläisineen. Suurin osa asuukin täällä Etelä-Suomessa, spontaanikin vierailu on mahdollista. Suku voi olla pahinkin, mutta minua on siunattu tässä suhteessa.

Viimeisen lukioluokan kesken meillä on 5 vuoden välein järjestetty tapaaminen, mutta kesäisin näemme muutenkin toisiamme ja muitakin entisiä pitäjäläisiä entisellä kotipaikkakunnalla, jonne meistä monilla on sukusiteitä ja kesämökit. Joukossa on monen musikaalisen lisäksi yksi säveltäjäkin, joka järjestää aina jotain ainutlaatuista. Mukana on ihan varhaislapsuuden ystäviä, moni oli sillä paikkakunnalla syntynyt ja vasta opiskelun takia sieltä lähtenyt. Voimaa siitä saa, kuten Kukkahame sanoi, mukana on aina vanhoja ja uusia valokuvia.

Velvollisuusseurustelua olen paljon vähentänyt, mutta työtovereistakin jäi pari hyvää ystävää. Kuopuksen anopista sain ihan sydänystävän, vaikka sanotaan, että keski-ikäisenä ja vanhempana ei ole helppoa ystävystyä syvästi.
Miten totta onkaan sanonta, että vie kukkia eläville, haudalla ne lohduttavat vain jälkeenjääneitä. Vainajallekin kukat kuuluvat, en tiedä mitään kauniimpaa konkreettista annettavaa.

Korvaamaton on läheisten ja rakkaiden ihmisten menetys.
Ikähän meille kaikille, tuon kohtalon sanelee: Laulun sanoin
Niin moni pois jo mennyt on. Mä kauan tunsin kaipion....ja sittenkin nuo muistot niistä ihmisistä säilyy lämmittävinä, koko
loppuelämän aarteina.

Ystävyys samanhenkisten kanssa, antoivat meille eväiksi niin paljon, että lämmin kiitollisuus on säilynyt loppuelämäksi.

Tärkeää on ylläpitää ne ystävyys ja sukulaissuhteet, jotka on jäljellä :) Meilläkin on annettavaa heille.
Moni käy epävarmaksi yhteydenpidosta, sen ei pidä omalla kohtaa antaa olla esteenä kaipaamillemme kontakteille.

Se ylläpitää terveyttämmekin ja henkistä hyvinvointia molemmin puolin :D
Ystävien kesken saa uskaltaa olla vaikka surullinen, kiukkuinenkin, ja tuulettaa kahvikupposen ääressä sydäntään tai puhelimitse.
Sitä on ystävyys, jo koettua luottamusta, eikä mikään vedä sille vertaa vapauden tunteessa yhdessä ollessaan.

Siitä, se on ihanaa, että hyväksytään toisemme epätäydellisinäkin, juuri sinä persoonallisuuksina kuin olemme, rakkaiksi ne ominaisuudetkin käyvät:D
Rakkauttahan sekin on, ja sitä todella tarvitaan elämässä.

Jokunen vuosi sitten menetin kolme läheistä, vanhimman sisareni ja kaksi itseäni nuorempaa ystävätärtä. Kyllä siinä vuoden verran ainakin tuolla kaupungilla kulkiessani ja kyynelehtiessäni usein mietin, että miten ihmeessä minä tässä saatan vain kuljeskella, kun nuo toiset ovat, siis missä? Epätodellistakin, että heitä ei enää ollut, kun kuuluivat niin vahvasti elämääni!

Sisareni menehtyi sydämenohitusleikkauksen jälkeisiin moniin komplikaatioihin, joten toivoinkin lopulta jo hänen pääsevän pois, koska paranemisenmahdollisuudet olivat jo menneet eikä hän enää ollut "henkisesti läsnä". Hän oli nuoruudessaan ollut perheemme kaunotar, mutta iäkkäänä monien sairauksien takia hyvin uupuneen ja sairaan näköinen. Kun ennätin hänen vuoteensa ääreen tunti hänen kuolemansa jälkeen, sisareni oli kaunis kuin kukka! Kaikki sairauden, huolien ja iän tuomat merkit olivat jotenkin kadonneet ja sirot kasvot olivat rauhalliset ja tavattoman kauniit, nuoret. En voinut kuin huokailla: Voi miten kaunis! Se näky tulee edelleen mieleeni, kun häntä ajattelen - ja ajattelen usein, sillä hän oli keinoemoni äidin varhaisen kuoleman jälkeen.

Nukuin hyvin viime yön, untakin näin-------Siperiasta------. Unessa elää päivän tapahtumia. Olin eilen reissulla ryhmän mukana Kotkanniemessä P E Svinhufvudin asumassa kartanossa, nykyisin museona. Sieltä ostin kirjan, Erkki Räikkönen, Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Kirja on muistelma ajalta 1914 - 1917, jolloin S oli karkoitettuna 2v ajan Tomskin alueelle.

Näin unta Siperian talvesta joka kestää marraskuusta huhtikuuhun yli -40 asteen pakkasineen. Hyvin värikäs oli karkoitusreissun aika, tavallista paikallista elämää muiden karkoitettujen kanssa. Kuvaus luonnosta jonka S koki ihmeellisenä lohduntuojana sille, joka sitä tuntee ja joka sitä voi kiintymyksellä seurata. Luonto voi avata kokonaan uuden mielenkiintoisen maailman joka voi hävittää alamaissaolon, ikävä voi vaihtua iloon. Luonto on sanaton, vain tuulehumina, lintujen viserrykset, rahkasammallen vaipuva ääni saappaan anturan alla, ympärillä maisema värikirjona tuo mielenrauhaa - elämäniloakin.

Sanonta; "Luonto parantaa sielun haavoja" pitää kohdallani paikkansa. Kun joku asia mättää, saatan hypätä laivaristeilylle Saimaan sinisille aalloille ystävän kanssa, kotiin tullessa huomaan virkistävän puhtaan ilman puhdistaneen tunkkaisia aivoja näkemään asioissa uusia mahdollisuuksia.
~~~~~~~~~~~~~~~~
jk. Myös Sakari Pälsi ja Donner ovat kuvanneet Kuollan niemimaan ja Siperian taigalla Ob-joen varrella eläneiden kansojen elämää hyvin mielenkiintoisena.
Uppoutuneena menneisiin aikoihin, ainakin huomaa, kyllä maailma on jättiläisen askelin kehittynyt kaikilla aloilla, myös~ihmisten jokapäiväinen elämä.

Minäkin luen mielelläni tutkimusretkeilijöistä ja heidän äärimmäisen vaikeissa luonnonoloissa selvitymisestään. Laivat joutuivat ahtojäihin, taudit runtelivat, ruoka loppui, varusteet pettivät,miehiä kuoli, mutta maailma sai uusia ulottuvuuksia heidän kauttaan. Yksi näitä sinnikkäitä oli A.E. Nordenskiöld, Koillisväylän löytäjä. Meillä on näköispainos hänen kaksiosaisesta teoksestaan Vegan matka Asia ja Europan ympäri. Kirja on kuvitettu tarkoin piirroskuvin, siinä on mukana myös karttakokoelma. Kieli on viehättävää vanhanaikaisuudessaan,Sipiriasta ja polarieläimistä puhutaa, eväinä oli mm. ortioittain säilyperunoita , lihamehuketta, rommia , ryynejä ja rusinoita.

Hauska katkelma samojedeista :

"Samojedilla on yksi tahi useampi vaimo ; saattaapa sisaruksiakin olla naimisissa yhdellä miehellä. Avioliittoon ruvetaan ilman minkäänlaisia juhlallisuuksia.Miehet pitävät vaimoja vallan vertaisinaan ja kohtelevat heitä sen mukaan, mikä on sangen huomattava seikka, koska venäläiset ja muutkin kristityt kansat katsovat vaimoa muutamissa suhteissa miestä alhaisemmaksi olennoksi."
Lapsia N. kuvaa terveiksi ja lihaviksi ja heitäkin kohdeltiin huomattavan hyvin. Kuvaus on kaikkialta tarkkaa ja eloisaa, N. kunnioittaa alkuperäisasukkaita ja heidän tapojaan. Eläimiä, työkaluja, vaatteita, asumuksia ja sääoloja hän kuvaa yksityiskiohtaisesti.

Kirjan nimiölehdellä lukee :

Hänen Majesteetille Kuningas Oskar II:lle Vega-retken korkealle suosijalle omantaa kertomuksen siitä matkasta jonka menetymistä hän niin jalosti ja auliaasti on edistänyt
syvimmällä kiitollisuudella alamaisimmasti a.e. Nordenskiöld.

Kirja on Wiipurin Kirjallisuus-Seuran v.1881 kustantaman 1. painoksen näköispainos, Otavan kustantama Keuruulla 1980 painettu.

Monin kirjoitusvirhein taas painoin lähetä-nappia. Ei kai se muuten niin haittaa, mutta jopa lainauksissa on virheitä, kuten etunimien lyhenteissä - pitää olla A.E. Pyydän anteeksi huolimattomuuttani. Jälleen manailen, että ei ole muokkausmahdollisuutta . Oikolukuohjelmaa en käytä palstakirjoittelussa eikä sekään kaikkea ratkaise.

Aamulla satoi ja ukkostikin , nyt tuoksuu raikkaalta ja kun nurmi kuivahtaa, se pitää taas leikata. Antoisaa elokuun päivää kaikille !

hyviin saa selvän, itseä ne virheet vaan harmittaa. :)

Ensinnäkin tuosta Lorenan´ luonto parantaa haavoja´ - on se niin totta. Luonnossa kulkijoita kun meidänkin perhe aikoinaan lasten olessa pieniä, niin metsään veimme pahaa oloa tuntevan pienen...niin jo parani olo. Itsestä nyt puhumattakaan, olihan minulla se puunhalausvaihekin, energioita siinä vaihettiin.
Unista olenkin puhunut läkähyksiin saakka, mutta hurjia olivat joskus uneni, ennenkuin vähenivät alettuani ns. ymmärtää itseäni paremmin. Joku on sanonut unia kaukoputkeksi omaan sisimpään, ja ovathan unet mitä suurimmassa määrin kaikenlaisen luovuuden lähde.
Selailin tässä unikirjaani, johon olen kirjoittanut merkittävimmät unet, lähes kaksisataa. Sattui silmiini vuonna 1996 näkemäni uni....taistelulaiva Potemkin, valtavan suuri ruskea, ruma rautarakennelma merellä. Toinen samalla sivulla, kun olin kovissa kahakoissa skinipoikien kanssa, siinä oli mukana myös jossain aikaisemmin mainitsemani mieheni isoäitikin, Olga....voi herran jestas.

Matkakirjoja luin minäkin ennen paljon, ihan samojakin, mitä tuolla toisetkin ovat maininneet. Samoin TV:stä katson kaikki mahdolliset dokumentit alkuperäiskansoista ja sentyyppisistä. Oli tuossa yhtenä päivänä, en vaan nähnyt kokonaan, jostain Siperian tai sitten tiibettiläisestä paimentolaiskansasta mielenkiintoista elämisen kuvausta. Nyt kun näistä nuorten asioista on täälläkin puhuttu, maitsen, että samat ongelmat siinäkin heimossa, heidänkin nuorisossaan lorvailijoita, kertoivat vanhemmat. Eikä ollut sosiaali"apua" totisesti saatavilla. Kerättiin taas kimpsut ja kampsut, matkaa jatkettiin lampaiden kera karussa erämaassa.