Kohtaamattomuus, koskettamisen vaikeus, raastava kaipaus, aitojen tunteiden salaaminen, epätietoisuus, sitoumukset muualle... kaikki tämä aiheuttaa näitä avautumisia keskustelupalstalle. Mutta jos kuvitellaan, että saisitkin sen hetken rakkautesi kohteen kanssa - se voisi olla missä tahansa sienimetsästä Kanarian saarille. Kukaan ei vaatisi sinulta mitään, saisit vain olla hänen kanssaan. Minne hänet veisit ja mitä hänelle kertoisit?
Jos se olisi totta
DreamADream
24641
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Voisinpa sienimetsään viedäkin. Kannon nokkaan istuttaisin ja sanoisin, että kuulehan nyt, se on rakkaus tulla tömähtänyt meikäläiseen. Että voisitkos mitenkään auttaa naista mäessä. Jos ilme olisi kovin ällistynyt niin pussaisin vielä päälle.
Ai hitsi mä haluaisin olla tuo kannon nokkaan istutettava. Eikä haittaisi yhtään jos vielä pusunkin sais ;)
Tiedänpähän vain, että meidän suhteeseemme kuuluisivat sienimetsä ja matkustelu...Hänelle kertoisin sen minkä hän on varmaan aina tiennyt: kuinka Paljon hänestä pidän ja välitän
Eihän se paljoa vaatisi... joku rauhallinen paikka, jossa voisimme olla ihan kahdestaan. Eli neljä seinää ja ovi, jonka voisi sulkea. En sanoisi mitään, en selittäisi. Menisin vain lähelle ja pitäisin hetken hyvänä. Ei hän muuten minua uskoisi kuitenkaan.
Olen jo heittänyt hukkaan monia tilaisuuksia metsän keskellä, jossa saisimme olla rauhassa. Miksi meillä on niin kova kiire ja vauhti? En kerkeä pääsemään siihen vaiheeseen, jossa uskaltaisin jotain sanoa. Voisitko sinä auttaa jotenkin, johdatella kanssani puhetta tietyille urille, jotta minun olisi helpompi ottaa se askel. Muuten kaikki loistotilaisuudet menevät hukkaan, niin kovasti kuin haluaisinkin ne toisin käyttää. Olen liian ujo ja pelkuri, mutta voisin kasvaa rohkeaksi jos ojennat kätesi.
Sen ensimmäisen askeleen jälkeen, kun oltaisiin selvinpäin suudeltu ja puhuttu tunteistamme, veisin sinut vaikka maailman ääriin. Pitäisin niin kuin kukkaa kämmenellä.
Soita jo tänään, niin mennään....
Meren ranta aurinkoisena syyspäivänä, minä ja hän. Ei kiirettä, vaan sanottaisiin ääneen kaikki ne sanomattomat asiat, jotka jatkuvasti on kuitenkin meidän välillä läsnä. Kumpikaan ei pelkäisi nolatuksi tai hylätyksi tulemista. Ehkä tämä tapahtuukin tulevana syksynä.
Minulle riittäisi tämä hetki. Mutta unelmissani olisimme vihreällä merellä, aurinko on päivettänyt ihosi entistäkin kauniimmaksi, jos mahdollista. Olet sylissäni. Värisen halusta sinuun. Antaisin sinulle kaiken ajan minkä tarvitset, kanssani sinun ei tarvitse pelätä. Lupaisin sinulle, ettei yksikään jaettu päivä kanssani jäisi tyhjäksi, rakkauteni sinuun ei kuolisi koskaan. Olet niin Kaunis, sen sinulle kuiskaisin.
Mutta nyt, näinkin pitkän ajan jälkeen, olen edelleen hämilläni tunteideni kanssa, olen vanki. Olet taas noussut mieleeni kauniimpana, todellisempana kuin koskaan. Haluaisin niin nähdä sinut kokonaan. Mutta tiedän ettet sinä voi.
Kirjoitat niin kauniisti hänestä, jokainen lause on täynnä rakkautta. Toivottavasti hän tietää tunteesi ja ymmärtää oman onnekkuutensa.
Olen kertonut. Mutta mitä hän ajattelee, noin loppujen lopuksi, en tiedä. Niin kauan taidan olla hölmö rakkaudesta, kunnes asia selviää.
Haluaisin kävellä hänen kanssaan tähtien alla. En sanoisi mitään, ottaisin häntä kädestä kiinni ja odottaisin hänen reaktiotaan. Ehkä hänkään ei sanoisi mitään. Jatkaisimme vain matkaa käsi kädessä. Oikeastaan on hiukan surullista, että haaveilen jostakin näin mitättömästä.
Haave ei ole koskaan mitätön, olipa se suuri tai pieni. Sinun haaveesi voisi kertoa siitä, että olet haaveillut hänestä pitkään ja ehtinyt jo tuhanteen kertaan sanoa ja kokea kaiken unelmissasi. Enää riittäisi vain kohtaaminen. Siitä kumpikin ymmärtäisi kaiken, heti.
Sinä olet niin oikeassa.
Onnetonta sanoisin.
Mikä ihme Teitä naisia vaivaa? Itse olisin samassa tilanteessa kuin Te haaveilijat ellen olisi tehnyt selväksi että hänet haluan. Tarina meni näin.
Tapasin kukausi sitten naisen sovituilla treffeillä eli ihan netistä toisemme löysimme. Hän bi ja minä olen lesbo.
Kahvilla huoltoasemalla, hiukan matkaa molemmilla, joten autoilla liikkeellä, helppo paikka tavata.
Kun hänet näin tiesin heti, hänet haluan. Tunne vain voimistui keskustelujen aikana. Erottiin ja sovittiin että jatketaan kirjoittelua/ soitteluluja. Näin tehtiinkin.
Minä kerroin aika suoraan mitä tunnen häntä kohtaa, hän kaarteli ja kierteli. Näin edettiin pari viikkoa, nähtiinkin kaksi kertaa. Ei suukkoja ei halauksia.
Kunnes hermostuin ja vaadin vastauksia. Jouduin aika tiukkaan vetämään keskustelut, ennen kuin myönsi haluavansa minua. Siitä ei sitten mennytkään kuin päivä. Rakasteltiin ja nyt ollaan tilanteessa, jossa hän vielä epäröin sanomisiaan, kuitenkin joka päivä vähemmän on sulkeutunut ja myöntää jo haluavansa jatkaa seurustelua/ tutustumista paremmin.
Itse tiedän, ei mene kauaa kun ei enään voi olla yhtään erossa ja tulemme muuttamaan yhteen.
Joten, missä luulisitte että menisimme, jos molemmat olisivat pelänneet kertoa tunteistaan?! Jahkaisimme vieläkin jossain kahvilla tai jopa olisi erottu, kun asia ei etene.
Muistakaa yksi asia, mitään ette saa ellette edes sen vertaa viitsi nähdä vaivaa että kerrotte toiselle mitä tunnette. Mitä Te menetätte siinä että kerrotte? Ette yhtään mitään, korkeintaan saatte rukkaset, ja ne onkin kuolemaksi!
Mitä voitte saada? Ihana naisen vierellenne :)
P.s hän totesi itsekin, onneksi sinä uskalsit puhua/ kertoa mitä haluat/tunnet.
No, otan tämän rohkaisupuheena.
No minä olen kyllä nyt eri mieltä. Tuo toimintasi kuulostaa, anteeksi nyt vaan, vähän painostamiselta. Jos hän on bi, saattaa olla esim. jossain mietintävaiheessa jossa prosessi kesken. Ei ehkä oikeasti tiedä mitä haluaa, vaan hänen pitäisi selvittää se ensin itselleen. Ei ihminen, joka on valmis lähempään kanssakäymiseen, sano että en tiedä.
Hänellä on varmaan vielä paljon asioita päänsä sisällä. Voi olla että olette yhdessä nyt, mutta entä jonkin ajan päästä?
Tosi hurjalla aikataululla olet minusta mennyt eteenpäin. Itse kyllä odottaisin vaikka kaks vuotta jos jostain pitäisin, ei se tykkääminen mihinkään katoa jos aidosti tykkää.
Ei ole mitään prosessia kesken, aikuinen tervejärkinen itsensä tunteva nainen on.
Nopea aika taulu? Ei minusta, parempi selvittää heti alussa onko molemmilla niitä tunteita vai ei.
Täysin järjetöntä roikkua toisessa jollei saa vasta kaikua. Silloin poistutaan takavasemmalle häiritsemästä toista, kerätään oma itsetunto kasaan ja avataan silmät uusille mahdollisuuksille.
Ymmärrän kyllä tuolla les_ -nimimerkillä kirjoittajaa. Ihastus, kaunis otettavissa oleva nainen, miksipä ei voisi käyttää hieman "järeämpiä" otteita tilanteen selvittämiseksi. Toisinaan ihastuu syvästi ihmiseen, joka ei ole saatavilla syystä tai toisesta. Miksi sellaisiin ihastuu ja mitä järkeä sellaisia on ylipäätään mielessään kannatella. Selvitän senkin syvimmän olemuksen kyllä. Kunnioitan ihastustani ja hänen elämäntilannettaan. En voisi ajatellakaan tivaavani häneltä yhtään mitään. Olen pahuksen romantikko, ja uskon että jotakin tapahtuu, jos niikseen. Tiedän, fatalismi on epäkypsää, ainakin typerää. Ja koska olen romantikko, en saa häntä pois ajatuksistani, ennen kuin tilanne on loppuun katsottu. Sitä se ei vielä ole. Ja miksi, en kerro. Joku voi tietenkin ajatella että loppu on ja hölmö haihattelee. Haluaisin toki tietää ihastukseni ajatukset, tunteeko hän samoin. Sen minä voin toki selvittää hienostuneita ja kauniita keinoja käyttäen ja vielä niin ettei kummankaan tarvitse nolostua tai muutakaan. Ja sen aika tulee vielä, sen tiedän ja siihen luotan. Miksi pitäisi olla niin kiire. Tälle palstalle kirjoittaminen on väline käsitellä tunteitani, kirjoittaa ne itsestäni ulos. Ehkäpä, yritys tappaa tunnetta. Sallittaneen.
Ymmärrän niin sun näkemyksesi ja tunteesi. Olen itse ihan samanlainen romantikko ja kohtaloon uskova. Se tunne siitä, että kaikkia kortteja ei ole vielä käännetty on ihan perusteltu ja oikea. Jos se susta tuntuu siltä, niin se on niin. Joillakin ihmisillä on vahva sisäsyntyinen taju asioista, kohtalon johdatuksesta, karmallisista suhteista, tai millä niitä haluaakin kutsua. Sulla on varmaan herkkyys aistia näitä asioita. Ja jos sun ihastukses on enemmän järki-ihminen, niin ehkä se ei vain yksinkertaisesti tajua teidän kuviota, mutta joku ääni sisällä haluaa kuitenkin pitää hänet sun lähelläsi, koska niin voi olla tarkoitettu. Mistä sen tietää... aika näyttää.
Rehellisesti, en tiedä mihin hänet veisin. Varmaan kävelylle. Kertoisin hänelle kaiken sen mitä tähänkin asti ja vähän selventäen.
En todellakaan edes voi haaveilla siitä että hän olisi minun vietävissä :-) enkä mä sellaista edes toivo.
Mutta yks asia on ollut mielessäni. Mä voisin tehdä hänelle tilanteen mukaan mitä tahansa sellaista ihanaa, hierontaa yms... hyvää, siis ihan mitä tahansa toteutettavissa olevaa rentoutusta.
Minä varmaan kertoisin sen, että hän on se ihminen, joka ensimmäisen kerran vuosi kausiin, saa minun sydämeni lyömään lujemmin, saa perhoset lepattamaan villisti vatsassani..
Kertoisin hänen olevan se ihminen joka on saanut minut tuntemaan niitä tunteita, joita en enää koskaan uskonut tuntevani: liekehtivää kaipausta, syvää hellyyttä, huumaavaa intohimoa..
Kertoisin hänen olevan se ihminen, joka on saanut minut rakastumaan.
Mikä olisi siulle se oikea aika ja paikka?
Sinulle siis...ihan toiselta murrealueelta tuo äsköinen..
Oikeastaan paikalla ja ajalla ei olisi minulle lopulta isoa merkitystä. Aika, rauha ja läheisyys olisi tärkeintä. Jospa kerrankin vuosiin voisi tuntea edes hetken itsensä ehjäksi, kokonaiseksi ja juuri minuna hyväksytyksi..
Ehkä minä kuitenkin kuvittelen siihen tilanteeseen suloisen hämärän, kynttilöiden valon lepattamassa seinille kuvioitaan, hiipuvan takkatulen pehmeän lämmön ympärillämme..
Sohvalla toisiamme vasten, melkein nenä kiinni nenässä, syvälle silmiin katsoen, sormenpäiden hiljaa tavoitellessa toisen ihoa.. Toisen lämmin hengitys kaulankuopalla.. Ei mitään pakkoa, vain puhdasta rauhaa ja aikaa..
Ja minä kertoisin kollegalleni tismalleen samoin.