Olen 16. raskausviikolla, ja kärsin mielessäni alituiseen pyörivästä pelosta. Pelkään nimittäin, että lapseni syntyy jollain tavoin vammaisena.
Olen kyllä menossa verikokeeseen, josta vammaisuusriski jotenkin seulotaan, mutta kun lueskelin neuvolasta saaduista papereista näiden testien luotettavuusprosentteja, tuntuu että sekin on yhtä tyhjän kanssa.
Olen yrittänyt kaikkeni, että saisin ajatukseni tasapainoon - eihän jatkuva sureminen voi olla hyväksi. Silti tunnen suorastaan fyysistä puristusta rinnassani, kun pelkään niin.
Yritän ajatella tämän johtuvan siitä, ettei lähipiirissäni ole vammaisia, ts. vammaisuus on minulle vierasta ja siksi pelkään sitä. Yritän miettiä, kuinka voisin hyväksyä asian jos niin todella kävisi, että lapsi olisi vammainen, mutta sisintä kalvaa vain ahdistus: onko minusta siihen?! Voisiko lapsi elää kivutonta, onnellista elämää vammaisena?
Paljon kysymyksiä, paljon pelottavia ajatuksia, enkä yksinkertaisesti tiedä kuinka päästä tämän kamalan tunnemyrskyn yli! Olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa, mutta hän vain kehottaa "hankkimaan muuta ajateltavaa" tai toteaa että turha sellaisia on miettiä. Ehkäpä niin, mutta minkä voin ajatuksilleni?! Elämä kasvavan vatsan kanssa on minulle jokahetkistä, ja siksi nämä pelot pyörivät mielessäni koko valveillaoloajan, vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta.
Odotan ensimmäistäni, ja ehkä siksikin olen näin pelokas. Minulla ei ole lähipiirissä toisia odottavia naisia, joten tämä lienee ainoa keino yrittää saada apua.
Siispä kysyn: Oletteko te odottajat ja äidit pelänneet aikananne samoin, ja mikä on auttanut pääsemään pelkojen yli? Oletteko olleet veriseulontakokeessa tai lapsivesipunktiossa ja ovatko saadut tuloksen täsmänneet syntyneen lapsen terveydentilaan? Kuulisin mielelläni myös vammaisten lasten vanhempien kommentteja.
En toivo mitään niin paljon kuin että pääsisin näiden pelkojen yli ja voisin nauttia tästä ihmeellisestä raskausajasta hyvillä mielin.
Olen kyllä menossa verikokeeseen, josta vammaisuusriski jotenkin seulotaan, mutta kun lueskelin neuvolasta saaduista papereista näiden testien luotettavuusprosentteja, tuntuu että sekin on yhtä tyhjän kanssa.
Olen yrittänyt kaikkeni, että saisin ajatukseni tasapainoon - eihän jatkuva sureminen voi olla hyväksi. Silti tunnen suorastaan fyysistä puristusta rinnassani, kun pelkään niin.
Yritän ajatella tämän johtuvan siitä, ettei lähipiirissäni ole vammaisia, ts. vammaisuus on minulle vierasta ja siksi pelkään sitä. Yritän miettiä, kuinka voisin hyväksyä asian jos niin todella kävisi, että lapsi olisi vammainen, mutta sisintä kalvaa vain ahdistus: onko minusta siihen?! Voisiko lapsi elää kivutonta, onnellista elämää vammaisena?
Paljon kysymyksiä, paljon pelottavia ajatuksia, enkä yksinkertaisesti tiedä kuinka päästä tämän kamalan tunnemyrskyn yli! Olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa, mutta hän vain kehottaa "hankkimaan muuta ajateltavaa" tai toteaa että turha sellaisia on miettiä. Ehkäpä niin, mutta minkä voin ajatuksilleni?! Elämä kasvavan vatsan kanssa on minulle jokahetkistä, ja siksi nämä pelot pyörivät mielessäni koko valveillaoloajan, vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta.
Odotan ensimmäistäni, ja ehkä siksikin olen näin pelokas. Minulla ei ole lähipiirissä toisia odottavia naisia, joten tämä lienee ainoa keino yrittää saada apua.
Siispä kysyn: Oletteko te odottajat ja äidit pelänneet aikananne samoin, ja mikä on auttanut pääsemään pelkojen yli? Oletteko olleet veriseulontakokeessa tai lapsivesipunktiossa ja ovatko saadut tuloksen täsmänneet syntyneen lapsen terveydentilaan? Kuulisin mielelläni myös vammaisten lasten vanhempien kommentteja.
En toivo mitään niin paljon kuin että pääsisin näiden pelkojen yli ja voisin nauttia tästä ihmeellisestä raskausajasta hyvillä mielin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
varmaankin jokainen pelkää raskaus aikana, että mitäs jos vauva on vammainen. itsekkin mietin. kuitenkin suurin osa vauvoista syntyy terveinä. suurimalla osalla ihmisistä on jossain vaiheessa elämää sairauksia ja joitain vaivoja. kukaan ei voi niiltä välttyä.
suurin osa vammaisistakin lapsista voi elää hyvää elämää. esimerkiksi kehitysvammaisista ihmisistä vähiten on vaikeimmin kehitys vammaisia. mitä syvempi on kehitysvamma sitä harvinaisempaa se on.
voit pohtia, että mitä pelkäät? mikä olisi vamma, joka tuntuu pelottavalta? voit ottaa myös selvää tästä vammasta jos se helpottaa oloasi. itselläni ainakin tieto asiasta tuo turvallisemman mielen.
olisihan se aivan eri asia saada vammainen kuin terve vauva. uskon kuitenkin, että omaan vauvaansa rakastuisi oli se sitten minkälainen hyvänsä. apua ja tukea saa jos vauva syntyy sairaana tai vammaisena. et olisi asian kanssa yksin.
yritä ajatella, ettei kannata murehtia asiaa jota ei ole tapahtunut. puhu neuvolassa pelostasi. kun raskautesi menee hyvin niin voit luottaa, että vauvallasi on kaikki hyvin.
voi vammainenkin lapsi olla onnellinen lapsi. usein lapsi ei ymmärrä, sairautensa vakavuutta tai erilaisuuttansa jos on kehitysvammainen ja voi siksi olla tyytyväinen elämäänsä.
vammaisetkin lapset menevät päivähoitoon ja peruskouluun. peruskoulun jälkeen heille katsotaan sopiva ammattikoulutus jos mahdollista ja työpaikka. jos ei pysty näihin niin on muuta vammaisille tarkoitettua toimintaa kuten päivätoiminta keskukset.
yleensä vanhemmat hoitavat vammaista lasta kotona kunnes hän on ainakin täysi-ikäinen. aikuisille on erilaisia tuettuja asumismuotoja vammasta riippuen.
täytyy muistaa kuitenkin, että vammainen lapsi on ennen kaikkia lapsi eikä vammainen.
Minä pelkäsin nuorinta odottaessani, enkä päässyt pelosta koko raskausaikana enkä vielä vauvan synnyttyäkään. Etsin hänestä merkkejä vammaisuudesta, vaikka minulle vakuutettiin, että lapsi on terve. Olisin halunnut mennä lapsivesipunktioon, mutta en siihen päässyt, koska np-ultran mukaan ei ollut down-riskiä. Minulle tällainen n. 50 %:n todennäköisyys oli yhtä tyhjän kanssa. Seulontakokeissa tosiaankin seulotaan vain riskejä; eivät ne kerro mitään siitä, onko lapsi vammainen vai ei. Ikäni puolesta kuuluin selvästi riskiryhmään (olin 42, kun nuorin syntyi) ja olisin ollut valmis aborttiin, jos lapsi olisi osoittautunut vammaiseksi. Tuntui, että odotusaikana näin kaikkialla vammaisia lapsia, jopa unissani. En todellakaan voinut nauttia odotuksesta. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin vammaisuutta tai en arvostaisi vanhempia, jotka päättävät synnyttää vammaisen lapsen. Itsestäni ei vain siihen olisi ollut. Joten, jos sinua kovasti pelottaa, niin mene vaikka yksityiselle lapsivesipunktioon, vaikka ei sekään ihan 100 %:n varmuutta anna lapsen terveydestä.
Olin kehitysvammalaitoksessa osastonhoitajana odottaessani nuorinta lastani. Koko raskauden ajan olin varma, että maailmaan ei voi terveitä lapsia syntyäkään. Mutta ei minua yhtään pelottanut.
Kertaakaan en sanonut, että minulle on tärkeintä se, että lapsi on terve. Olen vieläkin sitä mieltä, että se ei ole tärkeintä. Jos päättää hankkia lapsen, tärkeintä on rakastaa sitä lasta oli se millainen vain. Siis kannattaa unohtaa mahdollisten vammojen ja sairauksien miettiminen ja nauttia sekä raskaudesta että syntyvästä lapsesta.
Lapseni oli terve ja normaali, mutta olisin ottanut vammaisenkin lapsen vastaan. En käynyt testeissäkään raskausaikana.