Onko jollakin muulla odottajalla mielenterveysongelmien takia sairauslomalla/kuntoutustuella/työkyvyttömyyseläkkeelä olevaa puolisoa? Minkälaisia ajatuksia tämä on herättänyt teissä? Olen itse ollut työelämässä mukana 15 vuotta ilman sairauslomia (ainoastaan IVF:n takia olen ollut saikulla). Olen välillä opiskellut AMK:ssa, mutta samalla ollut töissä aina vapaapäivinä, lomilla, viikonloppuisin, iltaisin yms. ja kuitenkin valmistunut ihan normaali ajassa. Olen haaveillut monta vuotta siitä, että sitten joskus kun onni potkaisee ja tulisin raskaaksi niin saisin jäädä kotiin. Nyt onni on potkaissut, mutta ahdistaa tieto siitä, että en voi olla kotona kuin vain sen "pakollisen ajan" eli ei mitään mahdollisuutta jäädä hoitovapaalle, koska minä olen se joka tuo ns. leivän pöytään. Aikoinaan kun mieheni opiskeli, hän sai opiskella rauhassa eli hänen ei "tarvinnut" käydä töissä (hänen mielestään se riitti, että minä käivn töissä ja jos asiasta hänelle mainitsin niin hän lopetti syömisen, joi vain kahvia ja sillä tavalla kuulemma säästi). Olemme mieheni kanssa saman ikäisiä ja hänelle on kertynyt työvuosia vasta viisi vuotta. Joten itseäni ärsyttää suunnattomasti se, että mieheni saa vaan hengailla kotona (ollut saikulla 2 vuotta) ja käydä kerran viikossa terapiassa. itse joudun raatamaan töissä ja tekemään kotityöt vielä päälle. Kauhulla odotan sitä, että tämä maha-asukki syntyy ja mieheni vaan jatkaan hengailua kotona. Mieheni hoitohenkilökunta on sanonut, että ei saa kiirehtiä toimipumista masennuksesta, mutta mielestäni mieheni pitäisi ymmärtää, että on kohta hänen vuoronsa olla perheen pää ja huolehtia henkisesti ja taloudellisesti tästä perheestä, kun asuntolainaakin on vielä melkein 200000 euroa. Onko kenelläkään samantapaista tilannetta? Mitä pitäisi ajatella, kun nyt pitäisi ajatella vain kauniita ajatuksia, ettei maha-asukki stressaannu?
puoliso saikulla?
puolessa välissä
7158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi kääk.
Itse olisin kyllä jo häipynyt miehen opiskellessa, jos asenne on ollut tuollainen. Enkä kyllä ainakaan masuasukkia olisi alulle saattanut tai asuntoa moisen hunsvotin kanssa ostanut! Mutta jälkiviisashan voi aina olla, se ei enää auta. Tuskimpa enää haluat lähteäkkään? Melkeinpä paremmin kyllä pärjäisit ilman riippakivimiestäsi. Eiköhän hänenkin olisi jo aika nähdä, ettei joku aina ole auttamassa ja pelastamassa rahallisesti? Toinen vaihtoehto on, että alat yksinkertaisesti ostaa vain omat ruokasi, joihin kirjoitat päälle oman nimesi, maksaa vain omat laskusi (olkoon ilman puhelinta, jos ei laskua pysty maksamaan) ja ostaa vain omat vaatteesi; eli et siis anna hänelle rahaa. Sairauspäiväraha ei ole kovin suuri, joten eiköhän siinä pian työhalutkin ala heräillä. Eikä aikuinen ihminen kahvipaastoa pitkään jaksa, vaikka sitä uhmakkaasti yrittäisikin (lapsellista touhua moinen!).
Mistähän hänkin vielä on masentunut, kun kaikki elämässä kuuluu tulleen suoraan nenän eteen? Ei saa kiirehtiä toipumista; jos sairaslomaa on ollut jo kaksi vuotta, niin eiköhän sitten olisi jo aika kokeilla ihan vaan sitä pakotustakin? Tuskin tilanne muuksi muuttuu, jos kaikki sallivat hänen löysäillä ja uskotella itselleenkin, että hyvinhän tässä näinkin pärjätään.
Kaiken lisäksi kerran viikossa terapiassa käyminen vaikuttaa aika vähältä, jos miehesi on täysin työkyvytön. Paremmat lääkkeet ja enemmän terapiaa, jos tällä tavalla kerran ei tulosta synny?
Tähän tullaan aivan varmasti kommentoimaan, että "masennus on vakava sairaus" ja että "ei missään nimessä saa alkaa pakottamaan masentunutta", mutta koittakaahan ymmärtää tuota naisparkaakin!
Lisäksi tuo mies tuntuu jo ennen ns. masennustaankin olleen toivoton tapaus, joten masennus saattaa olla myös hänen omasta asenteestaan johtuvaa; jos työssäkäymisestä tekee itselleen totaalista pakkopullaa ja on katkera siitä, että siellä joutuu käymään, kai siinä masennuksenkin itselleen saa.
Niskasta kiinni vain moisia vetelyksiä, niin masennuksetkin loppuu.
Ihminen joka sanoo näin niinkuin sinä Inhaa, ei tiedä masennuksesta mitään. Kukaan tuskin haluaa sitä olotilaa itselleen! Itse olin sairaslomalla(tosin vain 1kk), koska en kyennyt tekemään muutakun itkemään, ei ollut kiinnostusta nousta aamulla. Ahdisti ajatuskin(hengenahdistusta, tuntui että pyörryn yms), että olisi joutunut lähtemään ovesta ulos, saatika töihin. Ymmärrän, että 2vuotta on pitkäaika ja mieheltä voisi kysellä josko jaksaisi vaikka tehdä edes jotakin kotitöitä.
Hoitohenkilökunta on täysin oikeassa, ettei saa kiirehtiä, jokainen kokee eriasiat eritavalla ja paranevat erilailla. Nyt jos pakotat miehesi töihin, elämänilo ei siitä parane, huononee vain. Kunhan tämä masennus ei ole tekosyynä, kun ei jaksa tehdä töitä, vaan oikeasti masentaa, sitä tosin kukaan ei pysty sanomaan.
Kai miehellesi on lääkitys myös aloitettu? Kannattaa pohtia toimiiko lääke, vai kannattaisiko kokeilla jotakin muuta. Sitten kun se elämänilo löytyy jaksaa miehesi varmasti tehdäkkin töitä, toki masentuneisuus pysyy läpi elämän ja näin ollen on helppo uusiutua.
Ja nais parkaa ymmärrän, ei ole helppoa. Joutuu kaiken tekemään itse, kun mies ei tee mitään. Muistaakseni meidän perhe lehdessä oli tänä vuonna(en muista numeroa, olisiko ollut maaliskuu) tästä aiheesta juttu, oli perheestä tehty, jossa isä oli masentunut ja äiti teki kaiken. Koitahan kaivella kyseinen lehti jostain, jos siitä olisi apua :)
Ymmärrän, että masennus on sairaus, mutta ei siitäkään voi parantua, jos sitä ei itse halua. Sinäki paranit työkuntoiseksi kuukaudessa, oikealla hoidolla ja varmasti myös siksi, että halusit apua ja halusit parantua.
Ap:n tapauksessa mies on ollut toivoton jo ennen sairastumistaan, joten en jaksa uskoa hänen tilansa johtuvan pelkästään lääketieteellisesti masennukseksi määritellystä tilasta. Takana on siis myös laiskuutta ja halua vain liidellä muiden siivellä, jotta itse pääsisi helpolla. Ja kun tuo ei yllättäen onnistukkaan, iskee masennus. Tarkoitan siis, että hänenlaisensa luovat itselleen sen masennuksen omalla asenteellaan. Masentuisin minäkin, jos antaisin itseni uskoa, että töissäkäyminen on pakollista vain muille, ei minulle ja että itse olen vain kuningatar hovissani, jota muiden kuuluu varauksetta ja vastalauseitta paapoa ja palvella. Eihän moinen toimi!! Masentuuhan siinä, kun aina omat mielikuvat lytätään. Siksi tuollaisten ihmisten käytökseen pitäisi puuttua heti; ap ei olisi saanut antaa opiskeluaikana äijänsä laiskotella kotona eikä hän olisi alunperinkään saanut kustantaa tämän elämää, jos toinen ei siihen itse pysty. Jälkiviisaus ei auta, mutta mielestäni ei ole väärin, jos masentunutta pyytää tekemään kotitöitä ja jos hänelle osoittaa, ettei sitä rahaa muuten tule kuin itse töissä käymällä. Masentuneisuutta kun voi aiheuttaa myös se sohvanpohjalla makoilu ja itsesäälissä rypeminen, mikä voisi helpottua, kun olisi jotain tekemistä ja sitä kautta muuta ajateltavaa. Eihän miestä tietenkään voi vaatia heti hyppäämään 40 tuntiseen työviikkoon, mutta voisihan sitä ehdottaa, että kävisi töissä vaikka kahtena päivänä viikossa ja tekisi jotain kotitöitä vapaapäivinään? Aikuinen ihminen se on kuitenkin masentunutkin ihminen, eikä hän voi olettaa, että muut ihmiset tarjoavat hänelle täyshoitoa noin kauan kestävän tilan aikana...
Eikä sitä tilaa tarvitse haluta, vaikka sen omalla käytöksellään itselleen loisikin. Ko. tilanne on malliesimerkki niistä lellipennuista, jotka aina kotona asuessaan ovat saaneet kaiken (rahaa, leluja, jääkiekko-, jalkapallo-, pesis- ja muut varusteet ihan vaan varoiksi, jos sattuisi haluamaan kokeilla jotain, isän volvon käyttöön ja myöhemmin omaksi, opiskelupaikan, kun äiti ilmoittautui kullanmurunsa puolesta pääsykokeisiin, kun tämä ei itse saanut aikaiseksi jne...) nenän eteen kultalusikalla (ettei vain meidän pikkuinen rasitu) ja joille sitten vielä käy tuuri ja onnistuvat löytämään itselleen seurustelukumppanin, joka kilttinä ihmisenä jatkaa paapomista. Sitten kun elämä lyökin eteen kaiken sen realiteetin kerralla (pitäisi muka ITSE käydä töissä, ITSE korjata jälkensä kotona, ITSE huolehdittava, että herää aamulla töihin ja vielä ITSE tehtävä aamiainenkin), ei liene ihme, että siinä pikkuisen masentuu....?
Ei siinä mitään, jos normaali ihminen yhtäkkiä vain sairastuu masennukseen elämän varjopuolien seurauksena. Silloin on ihan selvää, että läheiset tukevat ja auttavat. Mutta jos tukea ja apua on tarvinnut tuossa määrin jo ennen masennustakin, ymmärrys alkaa olla vähissä...
Huomaa hyvin että depressio sairautena on sinulle tuiki tuntematon.
On toki vierasta, enhän itse ole ollut masentunut. Isäni sisko ja hänen miehensä sen sijaan syövät mielialalääkkeitä avioeronsa vuoksi. En kykene moista ymmärtämään, sillä eroaahan ihmisiä jatkuvasti ja siitä selvitään kyllä ilman mömmöjäkin. Ei ole halua yrittää selvitä, joten syödään niitä lääkkeitä, jotka muka turruttavat aidon elämän mukanaantuomat tuskat. (Näin se ainakin heidän kohdallaan ilmiselvästi on, sillä molemmat ovat jo heti eron jälkeen jatkaneet elämäänsä uusien mies- ja naisystäviensä kanssa, joten ero ei ilmeisimminkään tullut yllätyksenä kummallekkaan.)
Työssäni näen noita masentuneitakin potilaita ja heistä kyllä melkoisen usein jo alkumetreillä näkee, kuka paranee ja kuka jää sille tielle. Ei se ihmisen perusluonne masennuksenkaan aikana muutu; jos on ollut aiemmin reipas ja vahva ihminen, masennuksenkin selättäminen on helpompaa kuin sellaiselle, joka on aina ollut hiukan vetelys ja mennyt aina sieltä missä aita on matalin.
Mutta nyt puhuinkin siitä, millaista ko. miehen elämä oli ENNEN sairastumista. Silloin, kun kyse ei ollut depressiosta. Silloin olisi läheisten (vanhempien, puolison, sisarusten, ystävien ja työkavereiden) pitänyt potkia häntä persauksille ja kannustaa eteenpäin; ei jäädä "ymmärtämään" ja passaamaan. Ehkäpä sairauskin olisi tullut ilmi jo aiemmin, jos mies olisi pakotettu yrittämään elää normaalia elämää. Hoito olisi ehkä voitu aloittaa aiemmin eikä tilanne olisi nyt noin paha. Tai sitten mies olisi tajunnut, ettei olekaan maailman napa ja että hänenkin tosiaan on pakko tehdä jotain elämänsä eteen eikä vain odottaa, että muut sen tekevät.
Kyllä sen masennuksen ihan oikeasti voi itselleen saada, jos jää itsesäälin keskelle rypemään silloin, kun on vaikeaa. Jokaisella ihmisellä on elämässään vastoinkäymisiä, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ne, jotka antavat itselleen periksi sen, että jäävät sairaslomille ja kotisohvalle makoilemaan, masentuvat helpommin kuin ne, jotka ajattelevat, ettei se asia kuitenkaan siitä miksikään muutu, jos sitä yksin kotona mietiskelee.
On toki myös niitä, joilla ihan oikeasti aivojen kemiallinen toiminta on erilaista ja siksi riski masennukseen suurempi kuin terveellä ihmisellä. Silloin sille ei itse mitään voi ja se on toki vakava tila. Mutta olen melkoisen varma, että masennuksia olisi etenkin teinien keskuudessa vähemmän, jos sitä ei "mainostettaisi" jatkuvasti. Nykyään kun alakuloisuus ja surullisuus sekoitetaan helposti masennukseen ja halutaan äkkiä eroon moisista tunteista, koska niitä ei osata käsitellä. Ja tuo käsittelykyvyttömyys taas juontaa juurensa juuri tuosta liian helposta lapsuudesta; nykylapsia varjellaan aivan liikaa vastoinkäymisiltä, joten kyky selviytyä niistä jää oppimatta.
Eikö kenelläkään ole samantapaista tilannetta? Olisi kiva kuulla miten pärjäätte.