........huomaa ajattelevansa että miksi juuri minä. Aiemmin terve, ei ole käynyt edes mielessä, että juuri minulle voisi käydä niin, että sairastun vakavasti, vaan ne on ne muut jotka sairastuu, jossain kauempana, ei minä eikä lähipiiri.
Tutkimukset pelottaa, hoitojen suunnittelu pelottaa mutta toisaalta ilman niitä mikään ei etene. Miten käy perheen, lasten, asuntolainojen, miten sairastumiseni ja mahdollinen toipuminen/menehtyminen vaikuttaa toisten, lähinnä lasten elämään? Jaksanko hoitojen aikana olla äiti, puoliso, lapsi ( ja tukea näin jo ikääntyneitä vanhempia). Pitääkö minun jaksaa vetää kaikki roolini mitä mnulla on ollut tähän asti? Saanko olla heikko, sairas, potilas? Mitkä ovat oikeuteni ja velvollisuuteni sairastuneena? Jaksavatko ystäväni vai kaikkoavatko he tässä muutoksessa? Tässäkö elämäni oli, mikä tarkoitus tällä on elämälleni?
Paljon kysymyksiä ristelee päässäni, miten muute olette kokeneet?
Tutkimukset pelottaa, hoitojen suunnittelu pelottaa mutta toisaalta ilman niitä mikään ei etene. Miten käy perheen, lasten, asuntolainojen, miten sairastumiseni ja mahdollinen toipuminen/menehtyminen vaikuttaa toisten, lähinnä lasten elämään? Jaksanko hoitojen aikana olla äiti, puoliso, lapsi ( ja tukea näin jo ikääntyneitä vanhempia). Pitääkö minun jaksaa vetää kaikki roolini mitä mnulla on ollut tähän asti? Saanko olla heikko, sairas, potilas? Mitkä ovat oikeuteni ja velvollisuuteni sairastuneena? Jaksavatko ystäväni vai kaikkoavatko he tässä muutoksessa? Tässäkö elämäni oli, mikä tarkoitus tällä on elämälleni?
Paljon kysymyksiä ristelee päässäni, miten muute olette kokeneet?
Vastaukset 62
Vanhimmat
Hei!
Kyllä ne on samanlaiset tuntemukset alkuun varmaan kaikilla syöpään sairastuneilla.Ajattelee,kuolenko nyt, vai selviänkö?
Minullakin oli,kuten sinulla suurin huoli omaisista,etenkin vielä pienistä lapsista,kaikki kolme alle 12.vuotiaita silloin.
Mutta sanon sinulle omasta kokemuksestani että suurin huoli helpottaa siinä vaiheessa,kun hoidot on alkaneet. Silloin tietää,että nyt olen hyvissä käsissä, nyt minut parannetaan.
Et kerro,mihin syöpään olet sairastunut,minulla oli syöpä rinnassa ja jaksoin sytostaatti sekä sädehoidot suht.hyvin,joinakin päivinä tarvitsin apua ennenkaikkea lasten hoidossa,mutta en kokenut hoitoja liian raskaiksi.
Puoliso ja osa ystävistä ja omaisista jaksoivat hyvin olla tukenani,pari " ystävää " siinä sai mennä menojaan,loppujen lopuksi siinä punnittiin todellinen ystävyys.
Minä otin hoitojen aikaan oikeudekseni saada rauhassa levätä,silloin kun olin uupunut,valvollisuuksistani suoritin vain ne,mitä jaksoin suorittaa.En vaatinut itseltäni liikaa eikä kukaan muukaan ainakaan perheessäni vaatinut.No,lukuunottamatta kuopusta,joka ei täysin ymmärtänyt,miksi äiti on välillä niin väsynyt.
Hoitojen aikaan uskoin koko ajan paranemiseen,en päästänyt enää edes ajatuksiini kuoleman mahdollisuutta.
Nyt hoidoista on jo puolitoista vuotta,tunnen itseni terveeksi ja vahvaksi jälleen.
Jos haluat kertoa lisää niin kirjoita, uskon että saat paljon kirjeitä täältä.
Toivon sinulle kaikesta huolimatta reipasta mieltä ja pelottomin mielin eteenpäin.
Minä ajattelen miksei juuri minä joka sairastuu.Hoidot tepsivät ja voit jatkaa elämää normaaliintahtiin.
Jatko aikaa sait elämällesi.Onnettumuudessa olisi kaikki ohi muutamassa minuutissa,et kerkiäisi edes läheisiäsi moikata.
Ohho,onko joku päihtynyt tullut tähän asialliseen ketjuun riehumaan?
Aloittajalle:
Muistan etä minulla oli ihan hirveä tarve puhua saatuani syöpädiagnoosin viime syksynä.
Puhuin ja itkin,itkin ja puhuin - siitä sitten vähitellen helpotti.
Nyt on hoidoistakin jo lähes puoli vuotta ja mielialani on rauhallinen,en pelkää kuolevani tähän syöpään,sitä mukaa kuin hiukseni kasvoivat aloin palautua takaisin normaaliin elämään.
Toivon sinulle keikkea hyvää, paranemista,jaksamista:)
älä älä ota enään,näin sua on neuvottu monena päivänä tällä viikolakin,mutta sä vaan painat kassua ja sekoilet päivä päivältä pahemmin! Miksi kirjoittelet tänne?
Tuota juuri mietin, kenelle voin puhua. Lapsia en halua huolestuttaa, ovathan he tottuneet siihen että äiti on se kallio, johon he voivat luottaa, joka on ja pysyy. Puolisoni suvussa ei ole ollut tapana puhua yleensäkään omista asioista kenellekään, edes lähimmille, joten en halua häntäkään rasittaa. Kaikilla on omat kiireensä ja murheensa ja toisia ei edes kiinnosta muu kuion oma elämä ja siihen liittyvä.
Sairaaloissa hoitohenkilökunta on niin rutinoitunutta. heiltä tahtoo unohtua, miltä se kustakin potilaasta tuntuu, toisaalta ymmärrettävää, eivät he voi jokaisen suruja surra, nääntyyhän siinä auttajakin.
Itse se on jokaisen tämä taival kuljettava ja käsitellä kipunsa ja tuntemuksensa.
Minä puhuin kaikille,työkavereille, kaikkia heitä ei välttämättä kiinnostanut,mutta hienotunteisuudesaan kuuntelivat,joku ehkä vaivaantui.
Puhuin puhelimessa sukulaisille,puhuin puolisolle,lapsilleni en niinkään,halusin suojella heitä äidin kokemalta hädältä,vaikka laseni olivat silloin lähes aikuis iässä.
Puolisollenikin puhuin ,mutta en ihan niin paljoa ja niin ahdistustani purkaen kuin ystäville ja työtovereille.Siinä mielentilassa en jaksanut ajatella sitä,kiinnostaako minun sairastumiseni heitä vai ei,jälkeen päin kysyin heiltä,miltä se tuntui.
He sanoivat suurinpiirtein että heille se oli myös vaikeaa,halusivat olla tukena mutta eivät tienneet,miten.Sanoin että se oli pääasia minulle,että jaksoitte kuunella.
Sairaalassakin puhuin tuskaani ja pelkojani kaikille,huomasin kyllä sairaanhoitajien kiireet mutta tartuin kuin hukkuva oljenkorteen huomatessani,että joku heistä ehti kuuntelemaan.Myös tiputusten aikaan puhuin paljon samassa tilanteessa olevien potilaitten kanssa,se helpotti suuresti oloani.
Siitä se sitten helpotti , vähitellen puhumisen tarve väheni ja aloin tajuamaan jotenkin että eihän hätä ole tämän näköinen,tästäkin selvitään:)
Kun sairastuin rintasyöpään v.-08,en ajatellut oikeastaan että miksi juuri minä,ajattelin että miksen minäkin sairastuisi, monet tuttuni ovat sairastaneet rintasyövän tai huonompiennusteisen syövän.
Olin sairastuessani jo lähes 50v. ja minulla on aikuiset lapset ja lapsenlapsiakin. Mutta kyllä minäkin diagnoosin jälkeen pelästyin ja ajattelin että tähänkö elämäni päättyy.Samoin kuin tooinen kirjoittaja kertoo,minullakin mieliala parani kun hoidot alkoi,se oli helpotus kun jotain alkoi tapahtumaan.
Kyllä sinunkin olo helpottuu kun pääset alku järkytyksestä taas jaloillesi.
Jos olet rintasyöpäpotilas niin tiedäthän että rintasyövästä paranee täysin päälle 90%.sairastuneista,minunkin tuttava piirissä on kaikki sairastuneet parantuneet.Työkaverini sairasti 8v. sitten ja elää täysillä.
Hoidot menee omia aikojaan,rintasyöpähoidoilla ei ole kaikkein pahimpia sivivaikutuksia,luin juuri Lysy10:n kirjoituksen,hänellä oli suolistossa syöpä ja hoidot aiheutti käsien ja jalkojen puutumisen,se tuntuu pahalta vaivalta.
Toivotaan että sinun hoidot alkaa nopeasti,joko sinun syöpä on leikattu?
Hoitojen odottelu on ahdistavaa,silloin ehtii murehtia liikaakin.
Suurinpiirtein samalla tavalla koin syöpään sairastumiseni kuin sinä nyt,lähes samat ajatukset risteili päässäni.pelot,epätoivo.Mutta kyllä ajatukset siitä selkiintyy ajan myötä,syöpä ei enää ole kuolemaan johtava sairaus,se voidaan parantaa .
Mitä varhaisemmassa vaiheessa syöpä löydetään sitä parempi on ennuste.
Rohkenen sanoa että kunhan sinulle tehdään hoitosuunnitelma ja tiedät enemmän syövästäsi,silloin epätoivo ja pelko alkaa helpottaa.
Et ole yksin,meitä on paljon samassa veneessä.
Oletko käynyt tutustumassa myös syöpäjärjestön sivuille?
Minä kirjoittelin siellä päivittäin hoitojen aikana ja koin saavani mahtavaa vertaistukea.Suosittelen.
http://www.cancer.fi/keskustelut/keskustelufoorumi/naisten_syovat/
Tämän palstan lisäksi kannattaa tutustua myös muihin syöpäpotilaitten keskustelu foorumeihin.
Tänään kävin mielessäni läpi, turvaverkostoa ja ei se ole todellakaan kovin kattava.
Mieltäni vaivaa yleinen turvattomuus, jos sairastun uudestaan niin tuleeko sama verkosto apuun?
Mies sai kunnolla levätä piti pitkän kesäloman, maanantaina alkaa työt.
Me olemme olleet kreikassa viikon, eilen saavuimme suomeen takaisin:) Kaikki meni todella loistavasti ja kuntoni oli erittäin hyvä.
Kuumuus oli kreikassa kova, olimme miehen siskon luona jossa oli ilmastointi onneksi, mieheni kävi aina 16.00 jälkeen lasten kanssa vasta rannalla, pelasivat pallopeliä ja uivat meressä.
Itse en jaksanut aina mennä mukaan.
Minä en jaksanut ja väsähdin fyysisisen hoidon aikana myös henkisesti, romahdin täysin. Se aika on ollut usvaa, kuljin kotona päiviä pelkässä yöpaidassa ja nukuin yöni yksin sohvalla. En jaksanut välillä edes suihkuun mennä, minä sain kuitenkin olla heikko. Ei minun tarvinnut olla pirteä viehkeä puoliso onneksi näin. Ja lapset olivat päivän hoidossa, josta oli suuri apu sain vaan olla minä.
Minulla on ollut todella vaikeaa koko sairauden käsittäminen, ja mietin samoja kuin sinäkin. Vaikka hoidot loppuivat toukokuussa, niin se jäi se pelko asumaan.
Silppusin papereita ja siivosin henkilökohtaisia tavaroita pois, jos kuolen niin ei omaisten tarvitse ajatella: "Olipas sillä outoja kätköjä"
Minulla on taipumus erilaisten esineiden haalimiseen ja niitäkin pistin huutonettiin pois. Nyt on kaikki hävitetty.
Ensiviikolla saan viedä lapseni koulun ja jään näiden kahden kanssa kotiin, saamme olla ihan vapaasti kotona. Haluan nauttia tästä ajasta kun lapset ovat pieniä.
Voimia sinulle.
Kun on saanut elää terveenä ja tavallisen turvallista elämää, vakava sairastuminen järisyttää kyllä näitä turvamuureja ja tekee niihin säröjäkin. Omakuva muuttuu, maailmankuva muuttuu, et ole enää sama ihminen kuin ennen sairastumistasi, suhtaudut tavallisiinkin asioihin eri tavalla kuiun aiemmin.
Saako syöpään sairastunut mitään kriisi/keksusteluapua hoitopaikasta kun kuulee sairastuneensa?
Minulta kysyttiin syöpäpolilla,haluanko tavata sairaala psykologin,ehkä johtui siitä,että hoitohenkilökunta huomasi itkuisuuteni hoitojen aikana.
En kuitenkaan halunnut apua sairaalasta,vähitellen hoitojen jatkuessa mielialani kohosi,olin jossain vaiheessa liiankin pirteä,kävin ylikierroksilla.
Mielialan vaihtelut oli rajuja.
Uskon että saat keskusteluapua hoitopaikastasi ,jos sinulle ei siellä ehdoteta niin kysy ihmeessä hoitajilta.
Vastaus nim. Katoavaista.
Silloin kun olin lääkärin vastaanotolla, se oli tiivistä keskustelua ja hoidon suunnittelua ja siinä unohtui mieli.
Mieliala tuli vastaan vasta myöhemmin kotona, jolloin hakeuduin itse psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle joka kertoi koosteen lääkärille.
Lääkäri antoi masennusreseptin ja kävin muutamia kertoja hoitajan juttusilla.
Parhaimpanan terapiana tosiaan olen kokenut muut potilaat, kun olen saanut vaihtaa kasvokkain tuntemuksia. Ja sitten syöpäpolin hoitajat he ovat kuunnelleet minua paljon.
Kun olin eristyksissä infektiopolilla, siellä tuli viikon aikana tyhjennettyä itsensä monille hoitajille, heillä olikin aikaa kun kerroin lähes koko elämäni heille.
Hoitajat ovat olleet suurenmoinen siunaus minulle myös, lääkärit ovat keskittyneitä vain sairauteen, hoitajat ovat nähneet minut kokonaisena ihmisenä.
Kaikki tuo kuullostaa tutulta.Minulla oli sytostaatti hoitojen aikaan ja niiden jälkeen sellainen aika myös,en jaksanut aamuisin herätä.Halusin vain nukkua,nukkua..En millään jaksanut riisua yöpaitaa päältäni,en mennä suihkuun.
Makasin vain vuoteessa ,välillä pelkäsin että entä jos ovikello soi,tulee joku kyläilemään: mitä minusta ajatellaan,kun nukun vaan keskellä päivää.
Kun menin kyläilemään tyttöni perhen luo,hakeuduin sielläkin sohvalle makailemaan,en jaksanut muut.
Minusta tuntui jotenkin ihan normaalilta,etten tee mitään muuta kuin makailen,sohvalla tai sängyssä,oli niin autuaallista vain olla,levätä,nukkua.
Sitä kesti noin puoli vuotta hoitojen jälkeen ja siitä vähitellen aloin normalisoitua.
Nyt kun tuosta kaikesta on aikaa niin oikein ihmettelen,miten olinkaan niin uupunut,en nyt mitenkään jaksaisi olla päivä kausia yöpaita päällä ja maata tuolla sängyssä.
Silloin se tuntui hyvältä ja normaalilta olo tilalta.
Jälkeenpäin olen ajatellut että olin silloin vakavasti masentunut,silloin en sitä ymmärtänyt,oli vain niin hyvä nukkua,nukkua ja taas nukkua.
Kiitokset kaikille vastanneille neuvoista ja tuestakin. Tututustun myös muihin syöäfoorumeihin, mutta ihanaa huomata että myös täältä tarvittaesssa löytyy juttukaveria sitten kun tarve vaatii. Nautitaan loppukesästä.
Pirunmoinen yllätys ja pettymys!
Olin hiivatin hyvässä lihas- ja kohtuullisessa aerobisessa kunnossa.
Eturauhasen oikkuiluun olin varautunut mutta pakoputken tulviminen oli yllätys.
Tapaus kuuluu sarjaan asioita joiden syntyyn ei itse voi vaikuttaa, ainakaan enää.
On vain elettävä sen kanssa ja tehdä itse voitavansa.
Mitään todellisia käytännön vaikeuksia syöpäni ei aiheuta.
Peruuntuneita, maksettuja matkoja, kustannuksia, kotiasioiden hankaloitumisia, intiimin seurustelun vaikeutumista yms.
Olen oikeastaan onnekas verrattuna vaihtoehtoihin.
Ilman yllätystä avanteeni on tarkoitus sulkea lokakuun alussa.
Sytostaateista ei vielä ole tietoa mutta jos tarvitsee niin sitten sekin puoli hoidetaan.
Parisuhteen häiriintyminen, menetetyt matkat ja lihaskunnon romahtaminen ovat vakavimmiksi kokemani asiat tässä vaiheessa.
"Mitään todellisia käytännön vaikeuksia syöpäni ei aiheuta."
Olet onnen pekka, siis tuossa mielessä.
Tulikohan jollekin mieleen kaupankäynti itsensä kanssa, että jos tästä selviän, aloitan esim terveellisemmän elämän, laihdutan, alan kuntoilla jne?
Kaupankäynnistä...minä olen aina elänyt terveellisesti, en ole tupakoinut koskaan, alkoholinkäyttöni on ollut hyvin pientä.
Olen kuntoillut aina, laihdutukseen ei ole ollut tarvetta koskaan. Ja ruokavaliokin on ollut luomua pääosin.
Kun sairastuin alkoi henkinen kaupankäynti, jos tästä selviän, minusta tulee parempi vaimo, parempi äiti, eli sitä henkistä kaupankäyntiä ja syyllisyyttä elämättömästä elämästäkin.
Nyt olen huomannut olevani paljon lepsumpi, syön ja herkuttelen katsomatta aina mitä se sisältää, jos jokin lastu tai raksu on hyvää minähän syön jos maistuu.
Olen jopa alkanut nauttimaan saunan jälkeen nyt lasin pari viiniä.
Pikkuhiprakassakin olin lomilla nyt, kylläpä se tuntui hyvältä koin krapulan aamulla, jota minulla ei ole ollut vuosiin! Sekin oli henkisesti puhdistava kokemus.
Lapsena oli kielletty emalista syönti ettei tulisi syöpää.
Ihmiset eivät osaa ajatella kuolemaa joka meille kaikille tulee,joten jokaisesta päivästä on nautittava,kuin se olisi viimeinen.
Miten nyt voit,nimim.Katoavaista,joko on alkanut helpottamaan olosi,onko jo tehty hoitosuunnitelma?
Kirjoita kuulumiset .
Ennen sairastumista en paljoa kuolemaa ajatellut.Ensin tuli syöpä seuraavana keuhkoveritulppa,ja seuraavana vuonna sydäninfarkti.Siitä huolimatta porskuttelen päivästä toiseen.Autan lähimmäisiäni kaikessa missä apua tarrvitsevat,siitä saan hyvän olon.Metsäretkillä kierrän n,15km joka päivä satoi tai paistoi,ei haittaa jos sataa,tulee ihana puhdas luonnon tuoksu,eikä ole montaakaan toista ihmistä sateella,pääsee pois vähäksi aikaa tästä hulinasta,ja melusta.Minulla on ollut rankka elämä jo 7v.lähtien kun menetin äitini .16v aloin odottamaan toivottua lasta.Työelämässä alotin työt jo 13 vuotiaana,menin koulun jälkeen aina isäni huoltoasemalle ja oli klo 22 asti sitten vielä läksyt.Huumetalossa olin sivutoimisena talonmiehenä.talvella oli pakko nousta klo 4 katsomaan onko satanut lunta,jos oli niin kola käteen ja hommiin.klo 7 piti jo olla huoltoaseman kassalla.En tiedä onko sellaisella ihmisellä kovakin järkytys jos sairastuu?Yhden ainoan kerran olen itkenyt sairastuttuani,silloin kun lääkäri sanoi diagnoosin,Lähdin sysimetsään ja suoalueelle en tahtonut nähdä ihmisiä.lapsilleni kerroin vain jotta olen sairastunut,nuorimmaiselle se oli kova pala hän oli silloin vasta 10 vuotias ja pelkäsi jotta kuolen,kerroin jotta saan hoidot ja paranen.
Yksi asia väärin: sinulla ei ollut sydäninfarktia..Miten muuten jalkojesi kovat kivut ja säryt,onko parantuneet: viittaan päivittäisiin 15km.lenkkeihin.
Parempaa jatkoa sinulle -ra.
Jalkoja särkee jatkuvasti yöllä kipu on kovin.Olen saanut Panagodia,mutta eivät auttaneet.Nyt odotan jotta puolitoista vuotta,niin silloin kivut häviävät kun kääkitys loppuu.Kipuun on jo niin tottunut jotta on omituista jos jonkin aikaa ei ole kipua.Sydäninfarkti se oli lukee diagnoosissa,ja sain 2 uudet lääkket muitten rinnalle.
Ei muuten lukenut, haluatko että laitan viestisi, jossa kerroit oikean dg:n Kaikki on tallessa.
ira¤
19.8.2010 05:18
0
Sulje
Lauantaina sain
tyttären pihalla kovan puristuksen rintaab joka vei jalat alta.Otin pihalla 3 Nitrpsumutetta.Pääsin tyttärelle kepäämään.Sinnittelin maanantai amuun,ja sitten vietiin ambulanssilla Haartmaniin.Pulssi oli silloin jo 38ja hiki virtasi kuin saavista.Rintaa puristi hirveästi,ja säteili kaulalle.Sain jo ambulanssissa lääkityksen.Kytkettiin sydänmonitoriin.Pulssi heilui koko ajan Nelsästäkymmenestä alas päin aina 37 asti.Sain lääkkeet,ja vatsaan pistettiin verenohennuslääke,sekä annettiin toinen Marevan.Marevan arvo oli noussut.Lääkäri sanoi 2 viikkoa sitten aloittamani Orloc verenpainelääkkeen vaikuttaneeb haitallisesti.Ensimmäisen kerran verenpaine vuosiin lasti 130/70 olleen sitä ennen 190/131 pitkänaikaa.Nyt otan 2 verenohennuspiikkiä päivässä vatsaan pistän kotona.Orlog lopetettiin heti.Marevan nostettiin
kahteen.Sydänuktra otettiin,jotain katkoksia siellä on.
Hei -ra-ira¤..,sinulla on enää YKSI vuosi sitä armomasinia,olimme samaan aikaan hoidossa ja hoitomme loppui syyskesällä -07,ensi kesänä -12. olemme ottaneet läkettä 5.vuotta ja sit se on loppu.
Ei enää puoltatoista vuotta,kuten sanot.
Minun syöpä leikattiin tammikuussa-07 ja sinun helmikuussa-07.
Olen voinut hyvin ,ei ole tullut jalkakipuja ,minulla on arimidex-lääke.
Tämä palsta löytyi vuosien jälkeen ja luin vanhoja viestejä syöpä ajaltamme.
Juuri näin, kävelet siis 15 km päivässä, kuten kerrot -ra, ei ihme, että jalkoja särkee. Taas liioittelet kuten tavallista.
HUOKS;(
Tämäkin ketju meni sitten loppujen lopuksi -ra:n asioiden vatvomiseen..voisitte tehdä IHAN UUDEN aloituksen ja kinata siinä keskenänne,rauhoittakaa jo hyvin alkaneet ketjut,-ra,sinun elämäntarinasi on kirjoitettu tänne moneen,hyvin moneen kertaan.
Rauhoita itsesi, pakkohan -ran valheet on oikaista. Hän ei ymmärrä, että palstalla on ihmisiä, joille lääkemääräykset yms. ovat tuttuja työn kautta.
Oli minulla joitakin tuntemuksia...Eniten minua pelotti tuleva leikkaus, heräänkö siitä vai kuolenko siihen? Tiesin, että leikkauksen jälkeen minulle annetaan rankat ja tehokkaat hoidot. Muistan, että tein keittiön remontin ajatellen sen olevan viimeinen tekoni ennen huomista leikkausta. Silti heräsin leikkauksesta kohtuullisesti.
Siitä on jo kulunut 4 vuotta ja elän! Kontrollit 3 vuoden ajan 4 kk välein ja nyt puolivuosittain. Toistaiseksi kaikki hyvin. Syyskuulla seuraava kontroilli, mahtaneekohan se jäädä viimeiseksi?
Kun uskoo johonkin oikein kovasti, se toteutuu :-).
Minä uskon jotta tuolta ylhäältä päätetään jokaisen elinpäivät.Jokaisella vapaus uskoa mihinkä haluaa-
Kävin psykoterapialla silloin kun sairastuin syöpään. Siihen aikaan elämäni oli kriisissä, itsetuntoni oli heikoilla.
Mutta sitten toivuin, enkä tarvinnut käydä terapialla, psykatri totesi minut toipuneeksi puoli vuotta sitten viimeisiltä sädetyshoidoiltani. Siitä on jo aikaa. Elämä soluilee aaltoillen melankoliaa ja iloa myöten fiiliksen mukaan.
Lämpimät halit hoidoissa oleville syöpäpotilaille ja elämää iloitsevaa tsemppiä toipuneille ja todella virtuaalihalit kroonikoille!
Aloittaja,mitä sinulle kuuluu,onko jo paremmin?
Vai oliko tämä aloitus aito?
Aloitus oli ja on mietteineen ehdotoman aito. Tutkimus oli ja meni. Toimenpiteet on vielä suunnitelussa. Pikku hiljaa sitä alkaa sopeutua ajatukseen etten minäkään ole kuolematon. Tekee kipeää huomata kun mahdollinen kuolema tulee lähemmäksi ja lääkäreiden puheissa aletaan puhua mortaliteetista. Myönnän että tulevaisuus pelottaa, mitä se tuo tullessaan ja kuinka nopealla aikataululla. Onhan vain kakai vaihtoehtoa ja sen näyttää vain aika kumpi toteutuu.
Anteeksi uteliaisuus,mitä syöpää sinä sairastat ja milloin on leikkaus?
Anteeksi mutta mistä leikkauksesta puhut?
Eiköhän syöpäkasvain yleensä ensin leikata ja sitten tehdään hoitosuunnitelma jatkosta,kun patologi on tutkinut kasvaimen ja tuloksien perusteella tiedetään millainen syöpä on ja millaisia hoitoja siihen tarvitaan.
Aloittaja on käsittääkseni sairastunut syöpään vai miten on?
Höpö, höpö sun mortaliteettijuttuja!
Syöpäkasvainta ei välttämättä ensimmäiseksi leikata, vaan ensin saatetaan antaa esim. syto-ja/tai sädehoitoa jolla mm. koetetaan pienentää kasvainta.
No ehkä minun mortaliteettijuttuni ovat sinulle höpöhöpöä, kuitenkin hoitava lääkäri minulletutkimusteni yhteydessä tuon sanan mainitsi. Ja minusta se tuntui kammottavalta.
sd6du6 jgjjjjf
Muistaako kukaan nimimerkin kuollut jo eilen- kirjoitukset? En ihmettele, jos panee vähän varuilleen...
Niin pistää varuilleen, kukaan onkologi ei ota puheeksi syöpäsairauden alussa mortaliteettia. Minä en tuohon nimimerkki kuollut jo eilen uskonut koskaan. Hän jäi kiinni, kun ei osannut kirjoittaa uskottavasti. Huijari! Siis aivan uskomattoman keksittyjä olivat hänen juttunsa.
Miten niin "kukaan onkologi ei ota puheeksi syöpäsairauden alussa mortaliteettia". Mortaliteetti tarkoittaa kuolleisuutta ja kun sairautta selostetaan kyllä vaan onkologi puhuu kuolleisuudesta, mitä ihmeellistä siinä on? Kyllä onkologitkin tietävät että ihminen on peloissaan syöpädiagnoosin saatuaan ja että kuoleman ajatus tulee lähelle.Erikoista että juuri minun tapaustani aletaan ehdollistaa, onhan täällä monenmoista tarinaa muutakin?
Muistan hyvinkin,myös kaipaan tietoja kevätmielisestä,karista,Marliisasta.Vilmuskasta,mumskusta ja monia muita,Toivottavasti saavat olla terveinä,kaikkea hyvää toivon teille kaikille.
Toivotaan että nimimerkki ' kuollut jo eilen ' on vielä olemassa,nuori ihminen sairastui parantumattomaan syöpään,ehkä hän ei selvinnyt.
Kuollut jo eilen-nimimerkki kirjoitti moneen juttuun. Loi myös blogin.
Siksi varovaisuus tässä palstassa on joskus tarpeen. Ehkä aloittajallakin?
Rehellisyyttä kunnioitetaan tässä palstassa. Ei edes tarvitse kertoa mitään itsestään, riittää sana syöpä; mikä syöpä, ikä, kuinka havaittiin, millaiset hoidot, millainen leikkaus, millainen olo, vointi, fiilis hoitojen aikana ja paljon muutakin. Lyhytsuoliset-potilaat ovat oivia esimerkkejä omissa kirjoituksissa. Tietenkin muita syöpäpotilaita, kuten esimerkiksi kateenkorvasyöpäpotilas (ei unohdeta muita erikoissyöpäpotilaita!) Hän teki hyvän aloituksen ja sai asiallisia kommentteja. Hienoa, että hän sai kaipaamansa tietoa!
Valitettavasti häirikkövakkari vielä jaksaa kirjoittaa täyttä hebreakirjoitusta.
Huumori on eräs oiva keino elämässä, kyllähän kirjoitetaan ja luetaan hymysuin tässä palstassa. Joskus kyynel vierähtää, kuinka elämä koettelee palstalaisia rankkojen hoitojen aikana.
Ei voi muuta sanoa entisenä syöpäpotilaana kuin tsempata Teitä palstalaisia! Lämpimät virtuaalihalit!
Niin ennättää kiimmitty' kun usein kirjoittelimme toisillemme ja tuotettiin kaikki toibeb toisiamme.
Sory kirjoitusvirheeni,kirjoitan taas ilman rillejä.Tarkoitin jotta sitä kiintyy kun kauemman toisillemme.Ikävä on poissa olevista.Silloin kaikki tukivat toisiaan.Joskus joku herhuläinen yritti murtaa Loistavaa polkua,tässä ja nytiä,sekä mumskua.Sama häirikkö taitaa olla taas ilonamme.
Häiriköt eläkööt omaa pientä elämäänsä, eletään me omaamme :-).
Mukavaa aurinkoista päivää sinullekin -ra.
Kuin myös sinulle toivotan.
..hmm..lusiina 4....
?????????????
Otit siis uuden nimimerkin?
Lusiina nelosesta ylöspäinhän on kaikkien vapaasti käytettävissä?Niitä ei vissiin ole rekisteröity.
Lusiin 4.on ottanut uuden nimimerkin....
Kirjoitustyyli paljasti Ex-Lusiina4:n.
Yksilöisitko tarkemmin, minä en kyllä huomaa yhteneväisyyksiä??
Kyllä moni huomannut, kun Lusiina4 on vaihtanut nimimerkkiä. En tietenkään paljasta tietolähteitäni.
Mikset. onko ne salaisia?