Onko sosiaalisuus opittavissa?

Ylpeä tai itsekeskeinen kuva ei nähdäkseni todellakaan tule siitä, että pelkäisi, tai että olisi ujo. Itse en ajattele olevani ujo. Mutta kasvonilmeet ovat jäykät (neurologiset syyt), on pakko keskittyä ja isossa porukassa keskittyminen onnistuu, kun ei katso ketään, se ei ole ujoutta! Lisäksi, en katso ihmisiin, koska en halua, että nämä tulevat juttelemaan, kun olen kuitenkin jäykkä. Ujoutta se ei ole. Pidän aidosti ihmisistä ja saatan toisinaan olla jopa kovaääninenkin, joka ei todellakaan ole ujouden merkki! Sosiaalinen toiminta on vaikeaa ja tiedän sen itsekin.

Ja tottakai voi oppia sosiaalisia taitoja, se on tärkeääkin! Tietyistä jutuista ei vain ehkä pääse eroon. Teen kuitenkin parhaani kommunikoidakseni ja osatakseni kuunnella toisia ihmisiä. Se on minulle tosi tärkeää! Ei ehkä helppoa, mutta tärkeää!

"Ylpeä tai itsekeskeinen kuva ei nähdäkseni todellakaan tule siitä, että pelkäisi, tai että olisi ujo."

Mielestäni useilla asseilla juuri tietoisuus (mitä ei välttämättä ole vielä kyseisen huomion tekemistään ennen lääketieteen keinoin todettu=ensimmäinen poikkeavuuden huomaaja on yleensä assi itse) neurologisesta poikkeavuudestaan aiheuttaa epävarmuuden tunteita ja pelkoja sosiaalisissa tilanteissa (pärjäänkö, hyväksytäänkö minut tällaisena kuin olen, voinko avata suuni ilman, että ihmiset oudoksuvat tapaani kommunikoida?) yhdistettynä menneisyyteen (ympäristötekijät), jossa kukaan ei kuunnellut, ymmärtänyt, tahtonut nähdä, missä tasapäistäminen jopa fyysisen kurituksen keinoin oli tärkein kasvatuksellinen kriteeri yksilön yhteiskuntakelpoisuuden saavuttamiseksi. Geneettinen perimä yhdistettynä edellämainittuun epäsuotuisassa kasvuympäristössä neurobiologisen poikkeavuuden (negatiivisin kasvatuksellisten vahvistein toteutettuna) muokkaa yksilön persoonallisuuden rakenteita introverttiyden suuntaan, mikä sinänsä ei ole kielteistä, joskin sosiaalisessa mielessä hyvin rajoittava tekijä kaikenlaisen elämässä selviytymisen kannalta.