Reilusti yli 40 vuotta siihen meni, mutta nyt voin sanoa viettäväni elämäni parasta aikaa.
Olen aina ollut kiltti tyttö. Pyrkinyt miellyttämään ensin vanhempiani, sitten opettajaani, sitten luokkakavereitani, lukion opettajia, yliopiston opettajia, kurssikavereita, työkavereita, esimiestä, naapureita... Ja aika nuoresta pitäen miehiä.
Hylätyksi tulemisen pelko on varjostanut koko elämääni.
Onneksi olen ollut suhteellisen älykäs ja nopea oppimaan. Minulla oli myös hoikka ja kaunis vartalo vaikka kasvoiltani en koskaan ole ollut kaunis.
Vähän sen jälkeen kun täytin 40 vartaloni alkoi väistämättä muuttua. Söin kuten ennenkin, liikuin kuten ennenkin (hölkkäsin, kävin punttisalilla, uin) mutta vyötärö väistämättä katosi. Yhtenä kauniina päivänä olin muuttunut näkymättömäksi miesten silmissä. Miesystäväni vaihtoi nuorempaan (vaikka itse oli yhdeksän vuotta minua vanhempi eli yli viisikymppinen).
Maailmani romahti. Minusta oli tullut popliinitakkinen vyötärötön keski-ikäinen nainen tahtomattani.
Muutaman vuoden suruajan jälkeen olen nyt vapaampi kuin koskaan ennen. Minun ei enää tarvitse miellyttää miehiä! Olen ollut kohta neljä vuotta ilman seksiä joten en enää edes useinkaan kaipaa sitä. Nykyisessä ammatissani olen ollut sen verran pitkään ja tehnyt sen verran hyvää työtä, ettei minun tarvitse enää miettiä tykkääkö työnantajani minusta ihmisenä vai ei; hänellä ei ole varaa minua menettää.
Mutta ennen kaikkea ystävien ja "ystävien" seurassa voin vihdoinkin olla oma itseni ja se on ollut mahtava kokemus. En enää jaksa välittää tykätäänkö minusta vai ei, koska olen niin tottunut olemaan yksin (pahimman ikäkriisin aikana vetäydyin yksinäisyyteen useiksi vuosiksi koska en jaksanut tavata ketään).. Tiedän että pärjään ihan hyvin ilman ystäviäkin. Joten kun tapaan heitä, mitä olen vähitellen taas alkanut tehdä, en enää mielistele ja pokkuroi ja teeskentele jotain. Jos en kelpaa tällaisena niin so what.
Toisin on kuitenkin käynyt: yksi kerrallaan olen tutustunut vanhoihin ystäviini uudestaan ja vihdoinkin nauttinut vilpittömästi heidän seurastaan ja he minun seurastani.
Minulla on elinikätilastojen mukaan vielä nelisenkymmentä vuotta jäljellä, siitä kaksikymmentä vuotta työikää, eli jos olen onnekas niin on vielä lähes yhtä paljon tervettä elämää edessä kuin takana. Naisena tuskin enää ikinä tulen kenellekään kelpaamaan mutta se ei sureta jos elämä jatkuu yhtä onnellisena kuin nyt, ihan näiden viimeisten 6-12 kk kuukauden jälkeen kun olen luopunut teeskentelystä. Ja tulen ihan mielelläni mummoksi sitten kun lapseni haluaa ja saa lapsia, en voisi kuvitellakaan häpeäväni sitä (kuten tuo viimeisin 9 v minua vanhempi miesystävä häpesi omaa isovanhemmuuttaan).
Voi kun olisin jo nuorena tajunnut lakata teeskentelemästä ja miellyttämästä muita!
Olen aina ollut kiltti tyttö. Pyrkinyt miellyttämään ensin vanhempiani, sitten opettajaani, sitten luokkakavereitani, lukion opettajia, yliopiston opettajia, kurssikavereita, työkavereita, esimiestä, naapureita... Ja aika nuoresta pitäen miehiä.
Hylätyksi tulemisen pelko on varjostanut koko elämääni.
Onneksi olen ollut suhteellisen älykäs ja nopea oppimaan. Minulla oli myös hoikka ja kaunis vartalo vaikka kasvoiltani en koskaan ole ollut kaunis.
Vähän sen jälkeen kun täytin 40 vartaloni alkoi väistämättä muuttua. Söin kuten ennenkin, liikuin kuten ennenkin (hölkkäsin, kävin punttisalilla, uin) mutta vyötärö väistämättä katosi. Yhtenä kauniina päivänä olin muuttunut näkymättömäksi miesten silmissä. Miesystäväni vaihtoi nuorempaan (vaikka itse oli yhdeksän vuotta minua vanhempi eli yli viisikymppinen).
Maailmani romahti. Minusta oli tullut popliinitakkinen vyötärötön keski-ikäinen nainen tahtomattani.
Muutaman vuoden suruajan jälkeen olen nyt vapaampi kuin koskaan ennen. Minun ei enää tarvitse miellyttää miehiä! Olen ollut kohta neljä vuotta ilman seksiä joten en enää edes useinkaan kaipaa sitä. Nykyisessä ammatissani olen ollut sen verran pitkään ja tehnyt sen verran hyvää työtä, ettei minun tarvitse enää miettiä tykkääkö työnantajani minusta ihmisenä vai ei; hänellä ei ole varaa minua menettää.
Mutta ennen kaikkea ystävien ja "ystävien" seurassa voin vihdoinkin olla oma itseni ja se on ollut mahtava kokemus. En enää jaksa välittää tykätäänkö minusta vai ei, koska olen niin tottunut olemaan yksin (pahimman ikäkriisin aikana vetäydyin yksinäisyyteen useiksi vuosiksi koska en jaksanut tavata ketään).. Tiedän että pärjään ihan hyvin ilman ystäviäkin. Joten kun tapaan heitä, mitä olen vähitellen taas alkanut tehdä, en enää mielistele ja pokkuroi ja teeskentele jotain. Jos en kelpaa tällaisena niin so what.
Toisin on kuitenkin käynyt: yksi kerrallaan olen tutustunut vanhoihin ystäviini uudestaan ja vihdoinkin nauttinut vilpittömästi heidän seurastaan ja he minun seurastani.
Minulla on elinikätilastojen mukaan vielä nelisenkymmentä vuotta jäljellä, siitä kaksikymmentä vuotta työikää, eli jos olen onnekas niin on vielä lähes yhtä paljon tervettä elämää edessä kuin takana. Naisena tuskin enää ikinä tulen kenellekään kelpaamaan mutta se ei sureta jos elämä jatkuu yhtä onnellisena kuin nyt, ihan näiden viimeisten 6-12 kk kuukauden jälkeen kun olen luopunut teeskentelystä. Ja tulen ihan mielelläni mummoksi sitten kun lapseni haluaa ja saa lapsia, en voisi kuvitellakaan häpeäväni sitä (kuten tuo viimeisin 9 v minua vanhempi miesystävä häpesi omaa isovanhemmuuttaan).
Voi kun olisin jo nuorena tajunnut lakata teeskentelemästä ja miellyttämästä muita!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt on helppo olla miellyttämättä muita kun ei ole mitään millä miellyttää...
Joten? Pitäisikö elää loppuelämä katkerana?
Surutyö ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä, mutta nyt olen ihan mielettömän kiitollinen siitä, että olen terve ja minulla on ihan kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin; katto pään päällä, vakituinen työ, sitä em terveyttä, kaikki aistit tallella, ihana terve aikuinen lapsi, mahdollisuus harrastaa, kyky oppia uusia asioita...
Olen onnellinen. Jokainen päivä ei toki ole silkkaa auringonpaistetta, vastoinkäymisiä tulee jokaiselle, mutta olen onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Ja koska mikään ei pysy muuttumattomana niin haluan nauttia tästä seesteisestä ja onnellisesta vaiheesta täysillä niin kauan kuin tätä kestää. Jossain vaiheessa se loppuu, tulee uusi kriisi joka kestää taas muutaman vuoden; nyt on oikea aika ladata akut ja nauttia ja levätä ja luottaa siihen että elämä kantaa.
Kiitos, kiva lukea ja ihana että oot löytänyt vapauden! Elämä on sitä suuremmoisempi asia, mitä enemmän voi olla oma ittensä ja mitä enemmän tehä niitä asioita mistä tykkää. Ja yleensä ne oikeet, syvälliset ihmissuhteet taitaakin kehittyä vasta kun kaikki on omia ittejään pelaamatta mitään pelejä. Onnea, ja onnellistä elämää!