Aloitanpa jutun sillä, että välillä puistan itsekseni päätä, kun lueskelen näitä juttuja täällä. Osassa kirjoituksia henkii niin vahva väkivallan ihailu, että ihan tuntee testosteronin tuoksun tänne asti.
Olen itse harrastanut kamppailulajeja nyt 15 vuotta ja myönnän itsekin olleeni aika kuumaverinen aikoinani. Ajan myötä sota on kuitenkin loppunut sisälläni. Väkivallalla uhkailu tai pullistelu ei enää herätä minussa mitään tarvetta reagoida. Olen ehkä menettänyt tulen sisältäni. En vain jaksa tarttua joka haasteeseen.
Salilla sentään ottelu tuntuu edelleen kivalta. En minä enää sitäkään tee voitaakseni. Niin ja ei saa ymmärtää väärin. En minä silti tahallani häviä. Voitolla sinänsä ei vain ole mitään arvoa. Minulle ottelussa on kyse ennenkaikkea suoriutumisesta paineen alla. Maailmassa ei ole muuta kuin sinä ja vastustaja. Se on hyvä tunne.
Sisäisen tulen saa sytytettyä enää harvoin. Joskus aikaisemmin se saattoi kanavoitua näyttämisen haluksi tai agressioksi, mutta nykyään se on niin harvinainen tunne, että sitä täytyy oikein vaalia. Tahtotaso on silloin erityisen korkea ja treeni kulkee. Olen miettinyt, että näyttämisenhalu ei siis olisikaan oikeastaan paha asia, jos sen saisi kanavoitua oikein. Ongelmanahan vain on, että juuri silloin olet menettänyt sisäisen rauhan ja silloin hommat ei muuten toimi optimaalisesti.
Mitenkäs teillä muilla homma toimii? Onko teillä sisällä vielä tulta vai onko aika kuluttanut sen pois?
Olen itse harrastanut kamppailulajeja nyt 15 vuotta ja myönnän itsekin olleeni aika kuumaverinen aikoinani. Ajan myötä sota on kuitenkin loppunut sisälläni. Väkivallalla uhkailu tai pullistelu ei enää herätä minussa mitään tarvetta reagoida. Olen ehkä menettänyt tulen sisältäni. En vain jaksa tarttua joka haasteeseen.
Salilla sentään ottelu tuntuu edelleen kivalta. En minä enää sitäkään tee voitaakseni. Niin ja ei saa ymmärtää väärin. En minä silti tahallani häviä. Voitolla sinänsä ei vain ole mitään arvoa. Minulle ottelussa on kyse ennenkaikkea suoriutumisesta paineen alla. Maailmassa ei ole muuta kuin sinä ja vastustaja. Se on hyvä tunne.
Sisäisen tulen saa sytytettyä enää harvoin. Joskus aikaisemmin se saattoi kanavoitua näyttämisen haluksi tai agressioksi, mutta nykyään se on niin harvinainen tunne, että sitä täytyy oikein vaalia. Tahtotaso on silloin erityisen korkea ja treeni kulkee. Olen miettinyt, että näyttämisenhalu ei siis olisikaan oikeastaan paha asia, jos sen saisi kanavoitua oikein. Ongelmanahan vain on, että juuri silloin olet menettänyt sisäisen rauhan ja silloin hommat ei muuten toimi optimaalisesti.
Mitenkäs teillä muilla homma toimii? Onko teillä sisällä vielä tulta vai onko aika kuluttanut sen pois?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä posti!
Vanhaksi tässä on tultu kun samanlaista on havaittavissa. =)
Tuo suoriutuminen paineen alla on minullekin yksi tärkeimmistä syistä jatkaa kamppailuharjoittelua. Se on hyvä tunne. Kuten myös itsekuri. Tieto siitä, että kykenee tekemään asioita/elämään tavalla joihin harva pystyy. Spartalainen asenne.
Mutta se tarve vastata jokaiseen tönäisyyn/katseeseen kadulla. Se on kadonnut ja hyvä niin.
Minulla tämä tuli ainakin roihuaa ehkä liiankin kovaa, pian varmaan poltan näppini.
toisin. Itsekuri ja passiivisuus milloin missäkin tappelutilanteessa on johtanut siihen, että asiat on saanut hoidettua ilman iskuja. Asiat vaan eivät ole koskaan päässeet niin pitkälle.
Tällä hetkellä taas tuntuu siltä, että olisi joskus pitänyt vetää turpaan oikein kunnolla ja antaa sen vihan ja turhautumisen tulla ulos tappelutilanteessa.
Salilla huomaan omaksi ilokseni, että kilpailuviettiä on vaikka millä mitalla ja into vääntämiseen on säilynyt. Tämä kaikki sillä perusteella, että vielä voi oppia vaikka mitä. Eiköhän sitä tule aina vastaan sellainen, joka osaa jotain mistä en ole ollut edes tietoinen. Toivottavasti myös toisin päin.
Sopivan vastuksen kohdatessa, sisäinen tuli pääsee valloilleen :)
Aikas rauhallinen olen aina ollut. Ei ole kylillä tullu mieleenikään lähtee rähiseen, vaikka tappelua on joskus ehdotettukin. Väki haluaa vaan testailla. Siihen yleensä heitän, että tuu meitin salille niin katotaan siellä.
Huomasin, kun liikuin kylillä vihaisena, olisi tehny mieli haastaa riitaa välttämättä jonkun kanssa ja ottaa kunnolla turpaansa. Mutta onneksi ne tunteet pysyy sisällä.
Parasta on osallistua kilpailuihin, niin siinä ne suurimmat tappelun halut lähtee.
Se on kyllä totta, että agressiossa treeni luistaa, mutta kilpailuissa ei sitten millään.
Niin itselläni oli heikko itsetunto ja tuli muutamia tilanteita joissa oli välittömästi nyrkit pystyssä kun en tiennyt mitä tehdä. Kerrankin kapakasta tullessa kaksi kaveria alkoivat härnätä ja kulkea perässä, että piestään tuo tyyppi. Olin nähnyt nuo heput samassa ravintolassa ja tämä aktiivisempi oli haastanut riitaa kaikkien kanssa kun taas toinen oli hiljainen ja tasaisesti istunut baarijakkaralla. No pelkäsin mutta ajattelin hyökkäyksen olevan paras puolustus. TV:stä tutulla sivupotkulla (ilman mitään karaten harrastusta) vetäisin tätä rähinä heppua kylkeen ja joka luikki välittömästi karkuun. Hiljainen kävi päälle, heitti minut katuun niin etten ehtinyt tajunta mitään ja kuristi kurkusta jotta henki tuntui karkaavan. Räkättirastas palasi viereen räksyttämään. Lopulta sain tilanteen laukeamaan pitkällisten keskustelujen jälkeen kun ensin sain ilmaa.
No myöhemmin aloitin karaten enkä sen koommin ole tarvinnut tapella sillä paineet on voinut purkaa salilla. On ollut tilanteita mutta kun on tiennyt toimintatavat eivät ne ole edenneet konfliktin tasolle asti vaan aina on selvitty puhumalla vaikka vastapuoli onkin uhonnut ja pullistellut.
Minusta se riittää kun voi harjoitella taitojaan salilla ei niitä tarvitse eikä viitsi esitellä enäää muualla.
Olen vasta kaksi vuotta harjoitellut kamppailulajeja ja ottelin ensimmäistä kertaa 'vasta' tänä keväänä.
Nimenomaan siinä oli parasta se tilanne. Vain minä, vastustaja ja se matsi, mihinkään muuhun ei tarvinnut keskittyä. Pystyi kokeilemaan taitojaan oman kokoisen vastustaja kanssa. Kokemuksena se oli hieno. Missään vaiheessa en kokenut olevani aggressiivinen tai muutenkaan ei tehnyt mieli piestä kaveria. (En tiedä olisinko edes pystynyt siihen) Mutta jollain lailla se oli vaan 'hauskaa'. Voitolle en juuri anna arvoa.
En tiedä oliko se myös sitten viimeinen matsini. Mutta jos ottelen vielä joskus, niin varmaan teen sen edelleen siksi, että voin kokeilla taitojani ottamatta paineita voittamisesta. Ainakin tahto on kova onnistua jonkun tekniikan tekemisessä ja, vasta näin vähän kokemusta saaneena, todeta sen toimivuus.
Käyttäytymiseni on muutenkin vähäeleistä, eikä mitään ylimääräisiä aggressioita juuri ole. Asiaan voinee myös vaikuttaa se, että olen nainen.