Olin 8v. kun pikkuveljeni (1v) haudattiin. Arkku avattiin ja pikkuruinen lapsi jäi mieleeni, kuin nukke.
Hääpäivän aamun, sen jännityksen ja valmistelujen hektisyyden.
Lapsen ensimmäisen parkaisun..........
Muistan eron hetken, särkyneen sydämen tykytyksen.
Hääpäivän aamun, sen jännityksen ja valmistelujen hektisyyden.
Lapsen ensimmäisen parkaisun..........
Muistan eron hetken, särkyneen sydämen tykytyksen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Pakko kysyä että mitä halusit sanoa näillä koskettavilla esimerkeillä.
Herättää lukijoitten muistia, pysäyttää mieli hetkiin jolloin ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Vai halusitko vaan sanoa nuo ilman sen kummempaa tarkoitusta.
En kysynyt pahalla.
Enpä usko tuon olevan aito kawe.
Joku pentu on taas eksynyt, voi olla vanhakin pentu.
H.
Lopeta tuo jatkuva märinäsi, iso mies munat ja kaikki.
Kyllä aito on ja vanhettunut.
Minulle nuo ovat *joitain mielen syövereihin tatuoituja hetkiä.
*Kyllä niitä *teilläkin on.
Muistan kun opin uimaan ja kun tapoin ensimmäisen käärmeen.
Eihän kaikki ole ns. elämää suurempaa
"kawe"
Ainakaan ihan heti et saa minua uskomaan, tai jos olet aito, niin hyvin osasit huijata jo muinoin.
Jos nimimerkki on "lainattu", olen surullinen siitä että lainaaja ei kykene olemaan oma itsensä.
H.
Onkohan???
Märistä se kyllä osaa.
Oli vain lainausta ed.menneeltä anoppiltani, eli muuten ei ole kuin luuloja asiasta..:)
Hyvä lainaus, eikä me suinkaan tarkempia tietoja halutakaan. :(
Lapsellinen änkyrä koko äijä, sain vissiin hunksi-myrkytyksen, kun vastailin tuolla sen ylipitkässä aloituksessa.
Ihan niin kuin vähän yökköittäisi.
Tikkuilee täälläkin..:/
Nyt sitten kaksin kappalein, aitona........
Siis oletan että olet muuntautunut ja myös aito.
K - H?
Minusta oli erikoista katsella vanhaa albumia lapsena, jossa oli kuvia mummun ja papan kuolleista tyttövauvoista.
Valkoiset, pienet arkut, ja paksuposkiset, tummakutriset, isot tytöt.
Tuntui tosi pahalta, vauvat kuolleina, pitsisissä viimeisissä kehdoissaaan.
.
Samoin, mieki katselin äidin pikkusiskon kuvaa , oli kuin oisi nukkunut pitsi myssyineen..samoin kuin mummon kuvaa, oli kuollut tuota pientä tehdessään..jokin niissä kuvissa lasta "kiehtoi"..:/
Varmaan kuoleman käsite oli lapselle outo, mutta juuri, kuin sanoit, kiehtoi.
Mummuni sai aikoinaan useammat kaksoset, jotka kuolivat.
Setäni jäi henkiin yksistä kaksosista.
Mummuni oli tosi lyhyt varreltansa, vielä minuakin lyhyempi. Mutta tosi sanakas pakkaus, vähän joskus liikaakin. Niinhän täällä erään mielestä tunnun olevan minäkin.
Kunpa kukin katsoisi peiliin, edes kerran viikossa.
Muistan mummuni puheista, että hänen aikanaan oli kaupungissa ambulanssi, jota ukot kantoivat edestä ja perästä.
En tiedä, osasivatko vielä huutaa piipaata. No, tuskinpa liikenneruuhkia silloin olikaan.
Nakertelen isännän Veripalvelusta saamia karkkeja. Oma vereni ei enää kelpaa, vaikka harvinaista onkin.
Kehuu aina omaa hyvää oloaan luovutuksen jälkeen. Kävisivätpä ihmiset verenluovutuksessa, se on lahja saajalleen, mutta on terveellinen luovuttajallekin, varsinkin miehille.
.
Tässäkin tuota sanakkuutta oisi joskus hillittävä :( ,
vaan jospa tässä vielä viisastuu ennen tyyten tyhmyyttään :/
Kuvista vain ovat miun mummoni tuttuja, ja tarinoistakin.
http://www.youtube.com/watch?v=ZZOK641yJ6I
Hauska esitys......
Lähetin kyllä vastauksen, on ehkä tulossa .....
Kyllähän mieliimme jää ne *mutkakohdat, kuten mummoni sanoi.
Muistan myös sen kun opin uimaan ja kuinka kolkkasin ensimmäisen käärmeen.
Ei mitään purkua tai ns. elämää suurempaa, ihan aito kawe
kawe, luonnotar
Menneessä viipyy
hiillos jo hiipuu
aatokset lentää
onnensa aarteisiin
aina entää
lämmin on hiilloksen hehku.
Vaan aamun koi on meillä kawe
sitä sentään et harteilles pane.
Kiitos,
Menneessä viipyy
" aatokset lentää
onnensa aarteisiin"
Aarteita on tässä päivässä, ne ovat muuttuneet, koska menneeseen ei voi palata ja pysähtyneisyys on taantumuksen alku.
Koskettavammaksi on muistiini jäänyt naapuri - isännän traktorilla ajelu pihaamme, lavalla oli isäni kuolleena, olin 12 - 13 taipeessa. Oli muutamapäivä siitä kun luimme tulevan kouluni ikkunasta toiseksi parhaat pisteet saaneena hyväksytyn keskikouluun.
Muistan jopa kapinoineeni luojaa vastaan...miksi isä...miksei äiti?
Toinen järkytys oli kun tuttu poliisimiespari seisoi ovemme takana...miten ihminen voikaan lukea toista...ilman sanaakaan? Huusin vaan et eiii...olin jo silloin lähempänä 30v.
Pitkään olin yksin, satunnaisia kohtaamisia, olisinko ollut 38 kun tapasin nykyisen avokkini, sitten jokuvuosi taappäin tuo syöpä..ja siihen kaikki kuuluvat hoidot.. mies oli väliin kuin kukkakeppi, olin menettää järkeni. Mielessä pyöri et kaikkiko minulta viedään...? Tilanne tällähetkellä hallinnassa.
Yhtään en häpeä laittaa tähän 14 v tyttökissuani, joka toipuu jo toisesta syöpäleikkauksestaan...turhaa tulla minulle sanoon et sehän on vain kissa...kun ei ole, se on perheeseemme otettu lemmikiksi ja antaa paljon iloa elämäämme.
Missähän puussa piru istuu ja koska on kenen vuoro, minunko?
Jokaisella on kipeitä muistoja, jotkut eivät vaan niistä kykene avautumaan.
Kaikki muut hetket häipyivät unholaan, kun tieto mieheni äkillisestä kuolemasta tuli kännykkääni. Tuon hetken ja vähän aikaa sen jälkeen tulen varmaan muistamaan koko ikäni. Sitten tulee ainakin kuukauden aika, josta en muista kuin yksittäisiä kohtia. Oli tähänastisen elämäni suurin järkytys.
Itselleni tämänastisen elämän suurimpia järkytyksia oli eräs kesäyö, oli kova ukkonen, kun meille soitettiin, ja ilmoitettiin äitini olevan leikkauksessa.
Häntä oli hoidettu "muka" sydämentoiminnan puutoksesta, mutta taustalla oli koko ajan syöpä.
Lääkärit eivät olleet vaivautuneet lukemaan sairauskertomuksen sivuja vähän etäämmälle.
Meneeköhän lääkäreille ikinä tiedot tekemistään vääristä diagnooseista?
Vaikka itsekin olin kuolla moiseen.
.
Niin minullekin, kun saimme ilmoituksen että isä on kuollut, se kävi liian äkkiä, ei siinä niin pitänyt käydä..ja oikeastaan minä epäilin lääkärille mikä pitää tulehdusarvoja ylhäällä lääkityksistä ja kaikenmaaliman tutkimuksista huolimatta, - vanha tappaja oli herännyt isän kehossa eloon, ja mitään ei ollut enää tehtävissä.
Nämä muistot ovat mieleemme mustin kirjaimin poltettuja, mutta on niitä kultakirjaiminkin kirjailtuja..:)
Mun isän sairaalassa olosta tuli tieto talon oveen.
Asuttiin keskisuomessa, isä loviisassa. Vähän aikaa taaksepäin oltiin käyty isän luona ja suunniteltiin silloin suursiivousta seuraavalle kuulle.
Isän muistikirjassa oli puhelinumero, mutta yksi numero puuttui.
Olivat saaneet jotenkin paikalliselta taksikuskilta tietoon missä asun ja naapuri tuonut lapun oveen " soita loviisan sairaalaan"
Soitin ja siellä sanottiin että isä on tajuton.
Alettiin tehdä lähtöä sinne, puoli tuntia siitä tuli soitto uudestaan. Enää ei tarvinnut kiirehtiä, isä oli poissa.
Hän oli huonokuntoinen että se sairaalaan joutuminen ei ollut mikään ihme, ja ikääkin oli jo paljon.
Äidin lähtö oli ja nopea ja yllättävä vaikka niin monta kertaa sairaalaan saatiin viedä ambulanssilla. Ja hänkin oli siellä usein ihan loppu mutta kun lähtö tuli niin silloin vielä edellisenä päivänä naureskeli sängyssä sairaalassa. Olin varma että seuraavana päivänä vielä nauretaan.
Aamulla tuli kuudelta soitto että nyt on kiire, enkä kerinnyt sinnekään.
Äitini ja isäni sairastelivat kauan. Kummankin lähtö oli odotettavissa. Isän kuoleman jälkeisenä päivänä appi kuoli äkillisesti, oli lähes 92-vuotiaana menossa tansseihin. Ei saanut mopoa käyntiin, otti polkupyörän ja hädissään polki niin vimmatusti, että sydän pysähtyi. Se joulunalusaika oli hautajaisia. Miehenikin kuoli joulun alla, joten "Maa on niin kaunis" liittyy nykyään minulla enemmän hautajaisiin kuin jouluun. Minusta on luonnollista, että vanha, sairas ihminen kuolee. Mieheni oli vielä voimissaan, oli toipunut syövästäkin. Lisäksi hän oli niin läheinen henkilö, että äkkilähtö kosketti. Aika on tehnyt tehtävänsä.
Huomaan että läheisen kuolema jää kaikille voimakkaammin muistiin, koska kaikki on lopullista ja kadotettua.
Aloitukseni sisälsi kuoleman lapsen näkökulmasta, hääpäivän nuoren morsiamen onnen ja pitkän avioliiton päättymisen, mutta myös ehkä kaikkein suurimman hetken elämässä, oman lapsen syntymän.
Kaikki ovat osana arjen taipaleessa, jota kuljemme unohtaaksemme kuitenkin valtaosan. Elämänkokemus karttuu myös niistä pikkuhetkistä, esim siitä kun nauroimme kippurassa ojan reunalla, pesimme sammakonkudulla kasvomme ja sillä piti pisamien kadota, katosivat kyllä myöhemmin itsestään.
Uskon vahvasti, että olemme onnekkaita...............
Kun isä toi meille radion, se "hetki" jäi ikuisesti mieleen, en muista vuotta, mutta sähköjä meillä ei silloin vielä ollut, sähköt saatiin vasta vuonna 55 tai 56 si, radio kuului akulla.
Kuolemia ei minun lapsuuteeni kuulunut yhtään, vain ne kuvat.
Pappani kuoleman muistan kuin eilisen päivän. Oli lähellä joulua -59, kun yleisestä saunasta tuli sanansaattaja, että hän oli saanut sydänkohtauksen.
Koulun joulujuhlaan minulle oli sukulaistäti ommellut kauniin tummansinisen samettipuvun, jonka kaula-aukossa oli valkoista pitsiä.
Siitä tuli myös hautajaisasu.
Papan hautajaisista en sitten muuta muistakaan.
Luottamusmiehenä hän oli työpaikallaan tosi kauan, kuin myös poliittisesti hyvin valveutunut.
Tallessa on hänen ensimmäisiä työtodistuksiaan 1900-luvun alkuvuosilta. Yli 100 vuotta vanhoja, huh.
Luulisi että varhaislapsuudestakin jäisi kokonaisvaltaisempiakin muistoja, mutta ei niitä vaan ole, vain noita muka merkityksellisempiä tapahtumia sieltä täältä, niinkuin nyt joku uusi vaate; kuolemat tietenkin muistaa, ja sisarusten syntymätkin. No olihan se paloöljylamppu aika pelottava, ja etenkin kun laitettiin siitä vastuuseen siksi aikaa kun äiti oli navetalla :/ - eto kakaran. :)
Uudet vaatteet ei olleet silloin niin arkipäiväinen asia kuin nykyään, ei ainakaan meillä, kyl mie muistan jokaisen äidin ompeleman mekon koulun juhliin :)
Muistan kaikki 2 vuotiaasta lähtien, kun asia on esillä, siksi on vaikeaa monta kertaa, on parempi elää ilman muistoja.