Olen 31-vuotias kahden lapsen äiti, lapset 10-v. ja 5-v. Ensimmäisen lapseni sain siis parikymppisenä lyhyen seurustelun jälkeen, tiemme kuitenkin erkanivat lapsen ollessa vajaan vuoden, isä oli liian nuori huolehtimaan perheestään. Toisen lapseni isän kanssa olimme yhdessä 8,5 vuotta ja tästä avoliitosta siis viisi vuotias tytär. Suhde kaatui henkisen väkivallan seurauksena vajaa vuosi sitten...olisi pitänyt loppua aiemmin jo, koko perhe oli hajalla. Tunnen epäonnistuneeni perhe-elämässäni, en suunnitellut lasteni elämää koskaan näin meneväksi. Mutta, kaikesta huolimatta lapseni ovat onnellisia ja normaaleja lapsia. Molemmat tapaavat isejänsä säännöllisesti ja sukulaisiaan heidän puolelta.
Olen nyt seurustellut 8 kk ihanan miehen kanssa. En koskaan enää kuvitellut löytäväni tällaista ihmistä. Olemme kovin samankaltaisia ja hänen vierellään oloni on kuin olisin kotona. Lapseni pitävät hänestä ja hän lapsistani. Toki ymmärrän ja tiedän, että alkuhuuma on vain tilapäistä, mutta olen jo tähän ikään mennessä oppinut sen. Tämä suhde tuntuu aikuiselta suhteelta, olemme tasavertaisia toistemme seurassa. Mutta sitten tuleekin eräs asia...tällä miesystävälläni ei lasta ole. Hän haluaa ehdottomasti biologisen jälkeläisen, hän tuntee elävänsä turhaan, jos ei saa tehtäväänsä täyttää elämässään ja luoda oma lapsi. Hän on vielä niin kovin lapsirakas, ammatiltaankin lasten liikunnanopettaja. Minä kun viimeisen eron jälkeen päätin, että lapsilukuni on 100 % täysi, enhän missään nimessä aio enää kolmatta lasta tehdä ja taas eri miehelle, vaikka lapsista pidänkin! Olemme kuin luodut toisillemme ja olemme kovin surullisia tästä seikasta, joka välillämme on, minulla jo kaksi, hänellä ei yhtään. Ja myönnän, olisin toki enemmän kuin onnellinen vielä kerran jos saisin kokea, miltä tuntuu nähdä testissä ne kaksi positiivista viivaa, seurata mahan kasvua, kokea synnytys ja vastasyntyneen muukalaisen ensikosketus, katsoa kuinka lapsi oppii ja kasvaa. Tiedän, että elän vain omaa elämääni ja voin lapsia tehdä kysymättä keltään, mutta en voi sille mitään, että väkisinkin pohdin kuinka muut suhtautuvat päätöksiini. Onko muita samassa jamassa olevia?
Btw, ensimmäistä kertaa elämässäni minulle jopa ehdotetaan naimisiin menoa ja olen siihen enemmän kuin valmis. Haluan vielä joku päivä olla vaimo tälle miehelle. :)
Olen nyt seurustellut 8 kk ihanan miehen kanssa. En koskaan enää kuvitellut löytäväni tällaista ihmistä. Olemme kovin samankaltaisia ja hänen vierellään oloni on kuin olisin kotona. Lapseni pitävät hänestä ja hän lapsistani. Toki ymmärrän ja tiedän, että alkuhuuma on vain tilapäistä, mutta olen jo tähän ikään mennessä oppinut sen. Tämä suhde tuntuu aikuiselta suhteelta, olemme tasavertaisia toistemme seurassa. Mutta sitten tuleekin eräs asia...tällä miesystävälläni ei lasta ole. Hän haluaa ehdottomasti biologisen jälkeläisen, hän tuntee elävänsä turhaan, jos ei saa tehtäväänsä täyttää elämässään ja luoda oma lapsi. Hän on vielä niin kovin lapsirakas, ammatiltaankin lasten liikunnanopettaja. Minä kun viimeisen eron jälkeen päätin, että lapsilukuni on 100 % täysi, enhän missään nimessä aio enää kolmatta lasta tehdä ja taas eri miehelle, vaikka lapsista pidänkin! Olemme kuin luodut toisillemme ja olemme kovin surullisia tästä seikasta, joka välillämme on, minulla jo kaksi, hänellä ei yhtään. Ja myönnän, olisin toki enemmän kuin onnellinen vielä kerran jos saisin kokea, miltä tuntuu nähdä testissä ne kaksi positiivista viivaa, seurata mahan kasvua, kokea synnytys ja vastasyntyneen muukalaisen ensikosketus, katsoa kuinka lapsi oppii ja kasvaa. Tiedän, että elän vain omaa elämääni ja voin lapsia tehdä kysymättä keltään, mutta en voi sille mitään, että väkisinkin pohdin kuinka muut suhtautuvat päätöksiini. Onko muita samassa jamassa olevia?
Btw, ensimmäistä kertaa elämässäni minulle jopa ehdotetaan naimisiin menoa ja olen siihen enemmän kuin valmis. Haluan vielä joku päivä olla vaimo tälle miehelle. :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kannata miettiä mitä muut ajattelee, sen varmaan itsekin tiedät. Meidänkin perheessä on tuon kaltainen tilanne, meitä sisaruksia on useampi, kaikilla sama äiti, mut kolme eri isää. Meitä lapsia siis on kylläkin enemmän kuin se 3, eli joillakin on sit keskenään sama isä, minulla ei yhtään "täyssisarusta" ole. Näin lapsen (tai aikuinen olen nykyään) näkökulmasta katsottuna, ei tuo ole mitenkään outoa tai en ole tästä koskaan kärsinyt. Monesti aina puhutaan, että on veli- tai siskopuolia, mutta itse en koskaan ole osannut ajatella noin, vaan puhun heistä ihan siskoina tai veljinä.
En tiedä miten tämä on äitiini vaikuttanut, tai mitä on asiasta ajatellut. Tai mitä mieltä ulkopuoliset ovat olleet. Itse en ole mitään negatiivista koskaan asiasta kuullut. Meillä tosin hieman eri tilanne, koska nämä kaksi vanhempien lasten isät (minun mukaanlukien) ei ole ollut juurikaan tekemisissä lasten kanssa. Toinen kun kuoli jo vanhempien sisarusten ollessa pieni ja minunkin isä on myöhemmin sitten kuollut. Ja ei eläessäkään ollut meidän kanssa kovin paljon tekemisissä.
Joten ei ihan selkeät perhekuviot ollut meilläkään, mutta silti kaikista meistä on tullut ihan tavallisia ihmisiä, jotka opiskelee tai käy töissä :) Joku ulkopuolinen tietysti saattaa leimata äitini jotenkin huonoksi, mutta ne jotka hänet tuntee taatusti eivät. Jos tietävät taustat ja muut syyt asialle. Elämässä kun ei kaikki aina mene niinkuin haluaisi. Sen verran tämä on toki elämääni vaikuttanut, että aika tarkkaan katson kenen kanssa alan elämääni jakamaan ja sitä perhettä perustamaan. Koska tottahan sitä haluaa omille lapsilleen sellaisen isän, joka heistä välittää. Onneksi tuollainen mies on vihdoin löytynyt, mies jota rakastan ja haluan elämäni hänen kanssaan viettää. Ja yritetäänkin tässä sitä pienokaista alulle laittaa.
Toivottavasti jotain selkoa sepostuksistani saa, tähän aikaan ei ajatus oikein kulje :) Mutta halusin vaan tuoda sen "lapsen" näkökulman tähän asiaan. Ja ettet ole tosiaankaan ainoa.
vaikka kaikki 3 lastasi olisivat eri isistä, niin se ei mielestäni ole paha, sillä selvästikkään et tee lapsia sosiaalietuuksien/sen takia ettet viitsi mennä töihin (tunnen yhden sellaisen tapauksen... :( ) Jos itsestäsi runtuu hyvältä saada vielä yksi lapsi ja miehesi on kaikin puolin enemmän kuin mukiin menevä, niin antaa palaa! Juoruja voi kulkea, mutta älä piittaa., tee niin kuin sydän sanoo :)
Se nyt vain tuntuu siltä. Odotappa muutama vuosi, niin se 8kk:n aikainen seukkakaverisi muuttuu ja sinä myös, eli ero saattaa tulla, kun sinullakin verissä huonosti onnistuvat parisuhteet!
Kannattaa olla minimissään 5 vuotta yhdessä ennen lapsia, mieluiten enemmän. Ja alle 25 vuotiaana ei kannata ikinä alkaa lapsia takemään -ei siis ensimmäisessä vauvakuumeessa kun kaveritkin tekevät, ettei ala kaduttaa.
Lapsien syntyvyys mainitsemallani ohjeella vähenisi, mutta loppuisi myöskin yhteiskunnalliset paineet, kun lapsia ei syntyisi lähipiireihin niin paljoa.
älä välitä edellisestä kommentista. katkeran ihmisien puhetta, joka ajattelee kaiken mustavalkoisesti. kaikki miehet eivät muutu "huonoiksi" ja huonot parisuhteet eivät ole kenelläkään verissä. :)
Kiitos kommenteistanne. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan minulle ja teille muille. :)
Ei kahta ilman kolmatta. Ja sitte jos ei tääkää mies oo makuus ni uutta vaa nii kaua ku o jees. Täällä lihaksikas mies pk- seudulta odottelee, ikää 34v. Et pety.
Ps. Onko tehdas vielä avoinna?
huora!
huora!