Olen 16-vuotias tyttö, jolla on ollut masennus jo ainakin 3 vuotta. Olen monta kertaa ollut itsemurhan partaalla ja ajattelenn itsemurhaa päivittäin. Jos olisi jokin tosi helppo tapa tehdä se niin olisin jo tehnyt sen. En näe mitään hyvää elämässäni, olen menettänyt kaikki tärkeimmät ystävät, tietenkin mun syytä ollut.. Yläasteella kävin jonkun aikaa kuraattorilla juttelemassa ja hän lähetti minut myös psykologille, mutta lopetin käynnit. Haluan kyllä parantua, mutta tuntuu ettei kukaan oikeesti tajua että mä haluun kuolla enkä elää enää tätä paskaa elämää. Toivoin ja toivon edelleen, että minut olisi laitettu johonkin laitokseen jossa voisin käydä keskusteluja muiden masentuneiden ja psykologien kanssa ja käydä koulua siellä, koska koulu on tässä osa ongelmaa, yläasteella minulla olit todella paljon lintsauspoissaoloja ja nyt olen amiksessa, koulua on ollut 4 päivää ja mua ei tosiaankaan huvita käyä koulua mut mitä muutakaan voin, en voi vaan lopettaa opiskelua ja istua kotona kaikkia päiviä, mutta opiskelen oikeastaan vanhempieni takia, he olisivat tosi pettyneitä jos lopettaisin opiskelun. He eivät tiedä masennuksestani, tosin äiti tiesi pari vuotta sitten mutta hän luulee että nyt kaikki on hyvin vaikka ei todellakaan ole. Kertokaa minulle mitä voin tehdä, mulla ei oo mitään toivoo enää tässä elämässä, kaverit ei tajua miten huono mun on olla ja haluaisin vihdoinkin olla onnellinen?
masennus & koulu
fuckingsadgirl
9345
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hakeuduhan uudelleen psykologin vastaanotolle. Miksi lopetit siellä käynnit?
Koska en tykännyt siellä käynneistä eikä se psykologi ymmärtänyt mitään ja hymyili/nauro kokoajan vaikka mun ois tehny mieli vaan itkee
Ymmärrän tuskaasi. Itsellä takana 10v. masennusta.
Moni ei ymmärrä masennusta. Jotkut ymmärtävät kun ovat itse kokeneet. Osa häpeää sitä, eikä halua keskustella asiasta.
Mainitsemasi "en näe mitään hyvää elämässä - fiilis" on hyvin keskeinen juttu masennuksessa. Vaikka sinulla nyt on em. tunne, niin tämä ei tarkoita sitä ettetkö voisi olla onnellinen.
En tiedä miten paljon tiedät masennuksesta, mutta kyse on aivojen toimintahäiriöstä. Masennus ei ole sinun vikasi. Jos kaverisi ovat jättäneet sinut sairautesi takia, niin se on heidän häpeä - ei sinun.
Kannattaa mennä lääkärin juttusille. Jos mahdollista, niin suoraan psykiatrin juttusille - yksityiselle vastaanotolle.
Edessäsi on tod.näk. pitkä ja kivinen tie, mutta lopulta aurinko paistaa sinullekin. Yritä jaksaa toivoa, ja puske eteenpäin päivä kerrallaan.
Mä olen ollut masentunut teinistä saakka ja elämä ei ole muuttunut juurikaan. Mulla aika samanlainen tarina, kävin psykologilla mutta ei se tajunnu mitään.. En osannut avat suutani ja vaan puhua ajatuksiani läpi jollekulle ihan sama kelle. Ei ole hyvä pitää kaikkea oman pään sisällä jos kertoo jollekkin sitä saattaa tajuta kuinka typerältä omat ajatukset tuntuvat.
Mä en ole pystynyt oikeen opiskelemaan masennukseni takia. En ole saanut juurikaan mitään aikaiseksi ja tunnen itseni vähempi arvoiseksi tämän takia.
Elän itse valheessa. En ole kertonut muutakuin yhdelle ihmiselle masennuksestani mutta sekin on auttanut paljon. Saan selvitettyä ajatuksiani hänen avullaan. Suosittelen vaan puhumista. Se on hyvä alku.
kuulostaa tutulta. Tosin itse olen 19 vuotias.
Mulla oli peruskoulussa oli poissaoloja ja kävin kuraattorilla. Kuraattori suositteli että menisin jonnekkin paikkaan juttelemaan koska koki ettei voinut enään auttaa mua. en koskaan mennyt.
Aloitin amiksen ja pari vuotta meni, kunnes toka vuoden kevään lopussa, juuri ennenkuin sain tokan vuoden päätökseen, romahdin. En saanut nukutuksi/masennuin ( olen ollut masentunut jo pidempään ja aiemmin mutta sillon se tuli voimakkaaasti esille ).. menin terkkarille ja sieltä mielialapoliklinikalle.
no jokatapauksessa kahden vuoden amis vuoden jälkeen olin vuoden poissa ( yritin aloittaa pari kertaa koulun mutta se tyssäs siihen paikkaan..) ja nyt aloitin taas... ja alle viikko ollut ja en enään kestä/jaksa. :/ koko ajan saan kuulla et koulu ois mulle parasta ja vanhemmat on koko ajan et tää on hyväks mun tulevaisuuden kannalta että mulla ois ammatti. tottakai tiiän et ois hyväks mut entä mun terveys ?...
musta tuntuu et jos joudun jatkaa tätä, haluun kuolla.....
en tiiä mitä tehdä. toisaalta ois hyvä saada tää koulu ku on enään vuosi ja sit ois ees joku ammatti.. mut oikeesti, terveyteni kustannuksella ja sillä riskillä et pahemmaks menee ? toisaalta taas jos en jatka koulua.. olla taas vuosi himassa? oon ihan hukassa ja ahdistus on suuri.
minne sammaloidut, sammaloidut kuitenkin. no olishan se kiva edes parin kanssa mutta jos on pariton, minkäs teet. en tiedä missä kaikki lymyilee, ei ainakaan oman perheen parissa. onko niin hirveet vanhemmat ettei kestä?
Itse oon 22-vuotias masentunut, ahdistunut ja pahoista sosiaalisista peloista kärsivä mies. Itsekin tunnen itseni täysin arvottomaksi kun en ole saanut hankittua itselleni ammattia enkä työtä. Tunnen itseni huonommaksi siitäkin syystä kun ei ole tyttöystävää eikä käytännössä juuri mitään kokemuksia naisista. Tulee tunne että monet mua muutamia vuosia nuoremmatkin on paljon menestyneempiä kuin minä. Masentaa ja hävettää. Terapiasta ja lääkkeistäkään ei ole toistaseks ollu hyötyä. Välillä tuntuu että tilanne olis menny vaan pahemmaksi. Toivon useasti vain kuolevani ja mielestäni ihan aiheesta.
Ymmärrän erittäin hyvin tuskaasi, olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa.
Jos voit huonosti, etkä jaksa opiskella suosittelen, että aloitat taas psykologilla käynnin. Tärkeää on, että etsit psykologin joka ymmärtää ajatuksiasi ja sinua. Älä tyydy psykologiin joka ei tarjoa sinulle sopivia hoito periaatteita. Älä tyydy ensimmäiseen psykologiin jos se ei tunnu sopivan sinulle, etsi joku joka ymmärtää ja mikä tärkeintä kuuntelee sinua ja jolle voit puhua. Sopivan psykologin löytyessä voitte keskustella tilanteesta ja mitä voitaisiin tehdä, jotta olosi helpottuisi, voit vaikka itse kysyä laitos mahdollisuutta. Kun käyt asiansa osaavalla psykologilla hän osaa puhua myös vanhempiesi kanssa tilanteen vakavuudesta.
Jos tilanteesi on akuutti voit mennä terveyskeskukseen käymään lääkärillä joka mahdollisesti (lääkäristä riippuen) voi laittaa sulle lähetteen laitokseen.
Musta että paraneminen on pitkä prosessi..tiedän itsekin kuinka toivottomalta tuntuu kun on ihan pohjalla, eikä millään pääse sieltä ylös, mutta älä odota "ihmeparantumista". Et tule heti onnelliseksi, se kestää aikansa, mutta jos saat oikean laista hoitoa oikeanlaisilta ihmisiltä pääset paranemisen alkuun.
Tsemppiä sulle :)
Ihan ekana haluun sanoa, että jos masennuksen takia ystävät ovat jättäneet niin se ei oo siun syy. Tietty ne ei välttämättä tiiä mistään siun masennuksesta, mutta kyllä oikeet ystävät huomaa jos asiat on huonosti eikä toinen oo oma ittensä.
Koulu oli ja on edelleenkin miullekin ihan täyttä paskaa. Miulle diagnosoitiin vakava masennus nyt viime keväänä.. Nyt käyn amista jo neljättä vuotta. Ihan alusta asti ollut poissaoloja sairaasti, ja amista ennen kävin vuoden lukiota minkä lopetin, koska jaksoin käydä vaan tietyt kurssit -.- Koulu on paskin mahollinen paikka masentuneelle.
Kävin kans keväällä pari kertaa terapiassa ja sen jälkee jätin kesken. Oli niin kamalan turhan olosta. Ei sinne voi vaan mennä kerran tai pari kertaa/viikko yhtäkkiä avautumaan koko elämästä, sit pyyhkiä kyyneleet ja keksiä loppuviikoks tekemistä. paskaa. Lääkkeet kans ihan turhaa. Lääkäri sano, että lääkkeiden ja keskustelun avulla saamme vaikean masennuksen pois parin kuukauden sisällä. MITÄ! Meni kaikki usko jo siinä vaiheessa. Kaikki sanoo, että pohjalta pääsee enää vaan ylös..mut usko pois, tiiän miltä tuntuu kun jopa se pohja pettää alta.
Mut oon samaa mieltä kun _koi_, älä tyydy pelkästään siihen mitä aina tarjotaan. Ite yritän päästä jonottamaan päivätoimintakeskukselle, en halua käydä terapiassa enkä käyttää lääkkeitä mut en myöskään voi jäädä yksin kotiin rahatta ja mitään tekemättä. Kannattaa hakeutua johonkin ammattilaiselle joka ymmärtää oikeesti, voit ilman muuta sanoa että laitosjakso vois olla siulle hyväksi omasta mielestäs. Tai joku missä saat vertaistukea ja ymmärrystä. Pienikin yritys on jo alkua, miulle oli apua siitä että myönsin koulukuraattorille olevani pohjalla ja ammattiavun tarpeessa.
Ja jos yhtään, edes vähäsen, tuntuu siltä että vaikka se äitisi ymmärtäisi tilannetta niin puhu ihmeessä ja vuodata suoraan miten asiat on. Helpottaa kummasti vaikkei sitä masentuneena usko. Masennuksen myöntäminen ei mitenkään inhota suurinta osaa vanhemmista, vaan päinvastoin ilahduttaa että luotat tarpeeks kertoaksesi niille. Itekin ajattelen niiden pettyvän jos lopetan koulun, mut eiköhän ne enemmän välitä lapsensa terveydestä..vaikka olisin miten aikuinen.