raskausmasennus

Miten tiivis hoitosuhde sinulla on?

Jaksamisia sinulle.

Oletko puhunut asiasta neuvolassa? On normaalia pelätä tuntematonta (itsesuojeluvaisto). Auttaako miehesi missään? Onko pari suhteessa ongelmia?

Muistan kun Odotin esikoista, viikolla 25 ja sen jälkeen pelkäsin älyttömästi tulevaa ja kaikkein eniten sitä että onko minusta synnyttämään? onko minusta äidiksi? en puhunut neuvolassa mitään mutta silloin minulla oli todella hyvä ystä jolle puhuin kaikki. se helpotti varsinkin kun hän oli ystäväni äiti eli tiesi jostain jotain.

Älä syytä itseäsi "kielletyistä" tunteista, puhu neuvolassa jos ei ole tarpeeksi läheistä ystävää, puhu miehellesi. rentoudu. Hyvin kaikki menee.

Hei, Voimia sinulle aloittaja.

Harmi että olet joutunut tuollaiseen "mustaan aukkoon", sieltä ulos pääsy on varmaan monen kapuamisen ja tipahtamisen jälkeen mahdoton ajatus.. Käytkö juttelemassa kenenkään kanssa? onko sinulla ketään kenelle voisit puhua noista asioista? Mitenkä lapsen isä suhtautuu sinun masennukseesi?

Itse en ole koskaan ollut "noin" masentunut, mutta pari kertaa olen joutunut jäämään "kotiin makaamaan" useaksi viikoksi kun voimat normaali arjen rutiineihinkin on loppunut. Itsellä kaikki ongelmat johtuvat lapsuudesta, huonosta minäkuvasta, hetkistä kun minut on kerta toisensa jälkeen painettu maahan. Olen kamppailut menneisyyden haamujen kanssa useaan otteeseen, nyt vanhempana, olen osannut päästää niistä hieman jo irti. Anteeksi en ole pystynyt vieläkään antamaan, edelleenkin mietin moneen asiaan syytä..

Esikoistani odottaessani elin pyörremyrkyssä, halusin ensin lasta niin paljon että itkin, sitten kun sain haluamani, raskaaksi tullessani, alkoi minua kaduttamaan..olinko sittenkään valmis kantamaan vastuun siitä pienestä joka sisälläni kasvoi? Raskaus aika oli jännittävää, tunteet menivät edes takaisin, jokainen lääkäri käynti ja neuvola käynti jännitti, mietin jatkuvasti että "kohta ne huomaa että minä en olekaan mikään malli äiti hahmo"..
Kaverit ja ystävät puhuivat siitä kuinka synnytyksessä äidin ja vauvan yhteys on jotakin aivan mullistavaa, rakkaus ja ikuinen side syntyvät heti kun lapsi nostetaan äidin syliin. Sitten kun se hetki tuli.. olin ihan piittaamaton, tunteeton hirviö, mietin että miten MINÄ olen saanut itseni tähän, haluan ulos ja nyt, pakoon!!
sain sairaalassa yksityis huoneen, makasin siellä kattoa tuijottaen, pieni huusi vieressä ja minä vaan tuijotin kattoa.. Olin aivan tunteeton. Mietin että koska se tunne sitten tulee? mitä jos se ei tulekaan? Miksi muut ovat sen kokeneet ja minä en?
Yöllä havahduin siihen kun se pieni huusi vieressäni, nostin tyttäreni syliini ja katselin hetken, mietin että nyt on pakko tehdä jotain että huuto loppuisi, aloitin imettämisen, katselin lapseni tummia silmiä ja aamulla heräsin tytär kainalossani, se perkele halusi lisää maitoa ja minähän sitä annoin. Vihdoinkin se jäänpala suli sydämeni ympäriltä, minusta oli tullut sittenkin ÄITI.

Opin rakastamaan ja huolehtimaan siitä pienestä peikko tukasta pikkuhiljaa, itsetuntoni kohosi kun huomasin että se pieni rauhoittuu seurassani, hamuaa MINUN maitoani ja se pieni alkaa huutamaan jos en ole hänen lähellään. Se pieni ihme vaati minua avaamaan silmiäni ja löytämään itseni.

Voi miten ihana ja lohduttava kirjoitus, Ä.I.T.I - kiitos :) Ja iso kiitos teille muille myös.

Mulla on kyllä tarjolla hoitoa masennukseeni, käyn neuvolapsykologilla ja sitä ennen olen ollut ns. seurannassa työterveydessä, koska tämä masennus on seurannut mua tosiaan jo yli kymmenen vuotta, välillä olen ollut hyvässä kunnossa, välillä aivan pohjalla. Lisäksi mun hyvä ystävä tietää, mitä on olla todella masentunut - hän on nyt ns. kunnossa ja hänelle voin puhua. Sen ajan, kun puhun ja vuodatan tuntojani ja vastassa istuva ihminen ei tuomitse, tuntuu jotenkin niin lohdulliselta ja ajoittain jopa siltä, että mä voin jotenkin psyykata itseni pois tästä olotilasta tai kasvaa sen yli, mutta se olo häipyy heti tuon tilanteen mentyä ohi. Palaan takaisin siihen "mustaan aukkoon."

Tiedostan (ja tästä on kyllä ammattiauttajien kanssa puhuttukin paljon) oman luonteeni hankaluuden... mun minäkuva on todella huono, olen äärimmäisen vaativa, kriittinen, negatiivinen suorittajatyyppi. Piiskaan ja soimaan ja syytän itseäni kaikesta. Yritän jotenkin pitää elämää hanskassani kontrolloimalla kaikkea mahdollista ympärilläni. Tästähän se viha, sopat ja stressi sitten syntyykin... Mulla on melko problemaattinen suhde omaan äitiini. Tässä raskauden aikana sieltä omasta lapsuudeta ja menneistä vuosista onkin sitten kummunnut jos jonkinmoista takautumaa ja tunnetilaa...

Miehen kanssa ollaan oltu kauan yhdessä. Hän on kyllä läsnä ja kuuntelee ja lupaa auttaa jne. mutta vaistoan kaikesta, että hänkin alkaa olla aika loppu mun ahdistukseen ja itkemiseen ja vihainenkin siitä, että mulla ei ole minkäänmoisia tunteita tätä vauvaa kohtaan. Sanoo usein, että tuntuu niin pahalta, kun mä VIHAAN sitä vauvaa niin lujaa. No enhän mä VIHAA, mä pelkään... mä oon aivan kauhusta kankea. Mies oli aluksi aivan onnessaan raskaudesta ja siitä, että meistä tulee ns. oikea perhe, mutta nyt tuntuu, että mä olen ajanut hänetkin tähän synkkyyteen... Ja kyllä - meillä on ollut paljon ongelmia avioliiton aikana, tosi isoja kriisejä ja monta sellaista asiaa, joista edelleen taistellaan tasaisin väliajoin - asioita, jotka eivät varmaan koskaan miksikään muutu. Eroa on mietitty puolin ja toisin ja mietin sitä edelleen aika usein... varmaan miettii mieskin, vaikkei asiasta puhu.