Tarina on tosi. Itse olen 18-vuotias tyttö etelä-suomesta. Isäni on nyttemmin kuollut ja äitini mielisairas. Vanhempani olivat kovin nuoria saadessaan minut. Olin vahinko, tietenkin. (äitini 19 ja isäni 21). Siihen aikaan oltiin kovia ja nuorison piireissä alkoholi, tupakka ja huumeet olivat jokapäivä rutiinia. (edelleenkin....) Joten isäni oli diileri, ja nisti. Äitini metamfetamiini addikti. Kun äitini tuli raskaaksi, he päättivät ryhdistäytyä. He muuttivat yhdessä omaan kotiin vuokralle ja lopettivat aineiden ja alkoholin käytön. Tämä ei valitettavasti kestänyt kovin kauaa. Kun olin 2-viikkoa vanha, vanhempani lähtivät baariin, ja minut vietiin hoitoon enoni luokse. Tästä kierre lähti: Isä alkoi taas diilaamaan. Hän ei elämänsä aikana oikein koskaan päässyt lain tälle puolelle. Äitini ei tiennyt tästä. He menivät naimisiin ja olivat "onnellisia". Minä olin vähintäänkin joka toinen viikko isovanhempieni luona hoidossa. Lopulta isäni jäi kiinni ja joutui vankilaan. Äitini joutui huumetesteihin ja jäipä hänkin kiinni. Minut huostaanotettiin. Pian äitini kiinnijäämisen jälkeen hän joutui psykoosiin. Hänellä ilmeni skitsoaffektiivinen häiriö.
Minua pompoteltiin paikoista toisiin ja etsittiin sopivaa sijoituskohdetta. Loppujen lopuksi jouduin mummoni luokse asumaan. Hän on aina ollut minulle ilkeä, Todennäköisesti hän pelkäsi, ettei isäni tule näkemään minua, jos minut viedään jonnekin muualle. Mummoni oli alkoholisti.
Kun olin pieni, oli useita tilanteita, joissa henkeni oli uhattuna. Äitini lähes heitti minut parvekkeelta, kun olin vauva.
Silti olen kiitollinen siitä, että minulla on elämä. Nykyisin asun miesystäväni kanssa vuokralla, ja meillä on pieni poika. Opiskelen lukiossa ja suoritan samalla avoimen yliopiston opintoja. Mieheni käy töissä ja opiskelee. Nyt voin ensikertaa elämässäni sanoa olevani onnellinen. Poikani on siunaus, rakastan häntä yli kaiken ja hän on kiltimpi, kuin kukaan osaisi toivoa. Mieheltäni saan tukea ja arvostusta, sellaista, mitä koskaan en ole saanut. Nyt saan olla oma itseni ja opiskeluni sujuvat hyvin. Minulla on ystäviä ja asiat hyvin. Me kykenemme myös elättämään poikamme ja pitämään huolta hänestä. Arpeni ovat pikkuhiljaa parantuneet, aion unohtaa menneet. Silti, kun olen itse äiti, olen alkanut tuntea inhoa ja vihaa omaa äitiäni kohtaan.
tarinani tarkoitus: Jotkut teinivanhemmat eivät todellakaan ole hyviä vanhempia, heillä ei ole hajuakaan siitä, mihin ryhtyvät. Toisilla taas saattaa olla asiat hyvin, ja heillä on hyvät lähtökohdat tarjota lapselleen hyvä elämä. Ja samalla myös, että huonoimmistakin lähtökohdista alkunsa saava ihminen voi menestyä.
Omasta kokemuksestani voin myös kertoa, ettei elämä mummon kanssa ollut helppoa. Vaikka hän on kokenut ja varakas. Mieluummin olisin asunut vaikka lastenkodissa... Kuitenkin elämäni risut ovat opettaneet minut hyvin nöyräksi ja ymmärtäväiseksi. Mutta osaan pitää pintani ja minulla on vahva luonne. Seison vahvasti ajatusteni takana, ja uskon, että suurinosa teiniäideistä voi hyvinkin menestyä. Heidän täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni. Eikä välttämättä ole paha, vaikka he alkuun kulkisivatkin vanhempien saattamana.
Minua pompoteltiin paikoista toisiin ja etsittiin sopivaa sijoituskohdetta. Loppujen lopuksi jouduin mummoni luokse asumaan. Hän on aina ollut minulle ilkeä, Todennäköisesti hän pelkäsi, ettei isäni tule näkemään minua, jos minut viedään jonnekin muualle. Mummoni oli alkoholisti.
Kun olin pieni, oli useita tilanteita, joissa henkeni oli uhattuna. Äitini lähes heitti minut parvekkeelta, kun olin vauva.
Silti olen kiitollinen siitä, että minulla on elämä. Nykyisin asun miesystäväni kanssa vuokralla, ja meillä on pieni poika. Opiskelen lukiossa ja suoritan samalla avoimen yliopiston opintoja. Mieheni käy töissä ja opiskelee. Nyt voin ensikertaa elämässäni sanoa olevani onnellinen. Poikani on siunaus, rakastan häntä yli kaiken ja hän on kiltimpi, kuin kukaan osaisi toivoa. Mieheltäni saan tukea ja arvostusta, sellaista, mitä koskaan en ole saanut. Nyt saan olla oma itseni ja opiskeluni sujuvat hyvin. Minulla on ystäviä ja asiat hyvin. Me kykenemme myös elättämään poikamme ja pitämään huolta hänestä. Arpeni ovat pikkuhiljaa parantuneet, aion unohtaa menneet. Silti, kun olen itse äiti, olen alkanut tuntea inhoa ja vihaa omaa äitiäni kohtaan.
tarinani tarkoitus: Jotkut teinivanhemmat eivät todellakaan ole hyviä vanhempia, heillä ei ole hajuakaan siitä, mihin ryhtyvät. Toisilla taas saattaa olla asiat hyvin, ja heillä on hyvät lähtökohdat tarjota lapselleen hyvä elämä. Ja samalla myös, että huonoimmistakin lähtökohdista alkunsa saava ihminen voi menestyä.
Omasta kokemuksestani voin myös kertoa, ettei elämä mummon kanssa ollut helppoa. Vaikka hän on kokenut ja varakas. Mieluummin olisin asunut vaikka lastenkodissa... Kuitenkin elämäni risut ovat opettaneet minut hyvin nöyräksi ja ymmärtäväiseksi. Mutta osaan pitää pintani ja minulla on vahva luonne. Seison vahvasti ajatusteni takana, ja uskon, että suurinosa teiniäideistä voi hyvinkin menestyä. Heidän täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni. Eikä välttämättä ole paha, vaikka he alkuun kulkisivatkin vanhempien saattamana.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tässä on järkeä. :)
Voi miten tutun kuuloista tekstiä.
Minun vanhempani olivat juuri tulleet täysi-ikäiseksi kun minä synnyin. Molemmilla oli alkoholi- ja huumeongelma. Ensimmäiset pari viikkoa sujuivat hyvin syntymäni jälkeen, mutta tämän jälkeen olin melkeinpä aina tätini, tai isovanhempieni hoivissa. Isäni joutui melkeinpä heti vankilaan syntymäni jälkeen, ja äitikin sitten muutaman vuoden päästä perässä. Tätä ennen äitini vei minua keskellä yötä tätini oven taakse, jätti yksin kotiin jne..
Loppujen lopuksi eräs ulkopuolinen nainen teki lastensuojeluilmoituksen ollessani reilun kaksi vuotias ja niinpä minut otettiin huostaan.
Lastenkodissa vietin melkeinpä vuoden, kun sukulaiset ja sosiaalihuolto riitelivät kenen luokse minut sijoitetaan..
Tänä päivänä olen 24 vuotias, ja odotan esikoista. Biologien äitini kanssa en ole tekemisissä, mutta isäni kanssa viikottain. Oman lapsen odotus saa ajatteleman äiti-suhdetta, ja sitä millainen äiti minusta tulee.
Uskon kuitenkin, ettei vaikea äitisuhteeni vaikuta minuun ja omaan lapseeni.
Tsemppiä teinivanhemmille :)