Paapominen

Ehkä ei ole tapahtunut normaalia irtaantumista syystä tai toisesta??

Isäni oli oppikirja-narsisti. En tiedä mikä hänen virallinen diagnoosinsa oli, 70-luvun lopussa ei vielä narsismista puhuttu kun hän sai sairaseläkkeen ja hullunpaperit. Ainoa tunnetila jonka lapsuudestani muistan on ainainen pelkääminen. Minä sain pelätä enemmän kuin nuorempi sisareni, jonka ulkonäkö tai käytös kai miellytti enemmän, eniten nyrkistä sai äitini. Minä olisin saanut varmaan myös paljon useammin, mutta äitini tuli väliin ja otti turpiin itse. Tästä olenkin saanut kantaa hyvin paljon syyllisyyttä.

Joka tapauksessa, isäni tappoi lopulta itsensä, vain 42-vuotiaana. En ollut nähnyt häntä 8 vuoteen. Kerran soitti sinä aikana ja puheet oli aivan käsittämättömiä, eikä todellakaan sopivia omalle tyttärelle (rivouksia yms.).

Myöhemmin kuulin miten isäni oli kasvatettu. Hän oli vanhin poika, ja isän äiti kohteli häntä kuin kruununprinssiä. Kun isäni oli lukenut läksyjään, koko talo oli komennettu hiljaiseksi "kun hän keskittyy". Isääni oli pidetty kaikessa huomattavan älykkäänä, taitavana ja erikoislaatuisena, siis jonain aivan tavallisen kuolevaisen yläpuolella olevana. Isäni ei ollut toki tyhmä eikä lahjaton, mutta hän kuvitteli että hänen on saatava kaikki ilman vaivannäköä. Yhdessäkään työssä hän ei pysynyt puolta vuotta pidempään, heti jos joku esimies uskalsi sanoa hänelle jotain minkä hän saattoi tulkita negatiiviseksi (varmaan työtehtävän antaminenkin oli sitä), hän otti lopputilin. Mielestäni on aika ennätys, että kun asuimme Ruotsissa vuoden, hänellä ehti olla 3 työpaikkaa, tämä siis 70-luvun alussa kun siellä töitä piisasi mistä valita. Väitän että jos hänet olisi kasvatettu eri tavalla, narsismi olisi ehkä jäänyt kehittymättä. Hänestä kasvoi ihminen, joka uskoi että hän on kaiken yläpuolella, saa tehdä mitä haluaa, maailma on hänelle velkaa, hänellä on vain oikeuksia eikä mitään velvollisuuksia. Vastuuntunnottomampaa ihmistä saa hakea.

Hän ei kyennyt toimimaan maailmassa joka ei tukenut tätä kuvitelmaa, ja vietti suurimman osan aikuiselämäänsä lääkehuurussa tai mielisairaalassa tai television edessä tupakka suussa. Mainittakoon yksi tapa jolla hän kiristi: kun häntä huvitti, hän veti jumalattoman lääkecocktailin josta meni aivan sekaisin, ja sitten taas mielisairaalaan saamaan huomiota kun sitä ei kotona enää annettu.

Äitini huomion hän veikin täysin. Muistan että kun isä oli sairaalassa, ne olivat ainoita aikoja kun äidiltä saattoi saada jotain lämpöä. Muuten hän oli kylmä ja tunteeton lapsiaan, varsinkin minua (olen isäni näköinen ja äkkipikainen), kohtaan. Yritän ymmärtää että ei se ollut hänen vikansa, mutta hänen käytöksensä minua kohtaan ei koskaan muuttunut paremmaksi vaikka hän erosi isästäni, oppi seisomaan omilla jaloillaan, löysi uuden hyvän miehen ja sai materiaa (jota oli aina kovasti kaivannut).

Tuli paljon teksitä, ehkä kirjoitin osan itselleni, käyn läpi juuri kasvattavaa kriisiä.

Mutta siis: Narsismin piirteitä voi tuoda esiin kaksi kasvatusta: Se, että on kohdeltu kuin prinssiä (lapsi ei koskaan opi käsittelemään turhautumiaan eikä epäonnistumisen tunteitaan), tai se, että on oltu täyisn välinpitämättömiä ja kylmiä, jolloin lapsen kehittää kuvitelman omasta kaikkivoipaisuudestaan lohduttaakseen ja suojellakseen itseään.

Olipa hyvä kirjoitus.

Hyviä vastauksia. Seurustellessamme tuntui jotenkin hullulta kun äiti oli mielestäni liian ylihuolehtiva pojastaan, eväitä kotoa mukaan ym. ym. Tuntui myös siltä, että hän oli liiallisen ylpeä pojastaan. Miten on huomaako perhe jos jollain sen jäsenistä on nph? Kiinnostaa.

Nyt kun on perehtynyt nph:n ilmenemismuotoihin, sanoisin, että on helpompaa huomata oireilua. Itse olen sitä mieltä, että äitini mahtaa olla narsistinen persoonallisuus, tämä eritoten eräänlaisen käytöksen myötä, joka tulee harvinaisen selvästi esiin humalatilassa. Toisaalta pienempänä vain sopeuduin äitini oleiseen ja tässä välillä olin vain sitä mieltä, että hulluutta meidän suvusta löytyy kyllä enemmänkin kuten alkoholismiakin ja että äitini on oman lapsuutensa eräänlainen "uhri".

Toisaalta toisinaan kun ei enää voi olla hiljaa, vaan tulee sanotuksi ja reagoiduksi, en ihmettelisi vaikka hän olisi samaa mieltä minusta, eli tyttärestään. Itse en tällä hetkellä osaa sanoa, onko välimme läheiset vai etäiset. Koen haluttomuutta väliemme määrittelemiseen tietyistä omista loukkaantumisista johtuen, asioista, joissa en ole tiennyt kuinka voin puolustaa itseäni käymättä liikaa äitini kimppuun henkilönä ja persoonana.

Olen kuitenkin kiitollinen olemassaolostani, asia, joka ei ole niin itsestäänselvää aina :)