Hassu kesksutelupalsta. Mesotaan paljon siitä, miten vanhemmat eivät jaksa lapsiensa kanssa. Ihmetellään miksi lapsia tehdään jos niitä ei haluta hoitaa.
No, me teimme lapsen koska halusimme ja toivoimme alsta.MMissään vaiheessa emme edes kuvitelleet, että jonpikumpi meistä loepttaisi oman elämänsä lapsen tulon myötä. Raha-asiat olviat kunnossa, muutenhan emme olisi lasta tehneet. Ajatus oli, että voin hyvin olla kotona niin pitkään kun haluan.
Nyt lapsi on alle puolitoista vuotias, enkä enää halunnut olla kotona. lapsi meni yksityisesti päiväkotiin, maksamme siis yksityisen päivähoidon maksua lapsen hoitotunneista ja olen osittaisella hoitovapaalla, teen siis 30 tuntia viikossa epäsäännööllistä vuorotyötä kolmen viikon jaksoissa.
Kyse on varmasti paljon vanhempien luonteesta, kuka nauttii msitäkin, jotkut nauttivat saadessaan toteuttaa tiseään kotona, toinen töissä, mutta suuressa roolissa on varmasti myös lapsen luonne. Meillä lapsella on sellainen temperamentti, että kyllä siitä lomaa tarvitsee edes työpäivien ajaksi. Menen töihin ohjaamaan erityislapsia, joilla myös on erilaisia temperamentteja, jotkut tarvitsevat huomiota ihan kokoaikaisesti, toisille riittää, että käydään ilmoitamassa siirtymistä, hoitavat toimintansa täysin itsenäisesti. Se mistä nautin töissä, on se, että saan toteuttaa omia tarpeitani ihan rauhassa, saan mm. istua ruokatuntini ajan paikoillaan ja syödä ilman korvia huutavaa meteliä, saan myös käydä vessassa itsekseni, se on luksusta kun kotona tällaisia asioita ei voi kuvitellakaan tekevänsä ilman että jaloissa on lapsi huutamassa.
Lapseni aloitti päiväkodin ja sai heti alkukättelyssä leiman haastavaksi lapseksi. Noh, en kuitenkaan sääli päiväkodin työntekijöitä, koska he ovat töissä ja heille on taattu lakisääteisset tauot työpäivien ajaksi. Myös he siis saavat rauhan syödä ja käydä vessassa ilman jatkuvaa huomiota vaativaa lastani, riittää kun huikkaa työkaverille menevänsä vessaan ja toinen astuu remmiin huomioimaan lasta puolesta, aivan kuten meilläkin töissä toimitaan.
On ihan ymmärrettävää, että ihmisien jotka voivat jättää lapsen vaikka leikkimään itsekseen kun menevät vessaan tai joiden lapsi leikkii lattialla kiltisti kun he syövät, on vaikea ymmärtää että kaikissa perheissä ei tapahdu niin. Heitä saattaa kauhistuttaa, että jotkut lapset voisivat olla vaativampia, jopa niin vaativia, että omat vanhemmat kokevat itsensä väsyneeksi.
Mä olen jo vanhempi ja erityislapsia kauan hoitanut (omani diagnoosi on siis vain kova temperamentti, ei mitään "vikaa" muuten) ja tottakai sitä mietti kun väsytti ihan pirusti kun oli kotona päivät pitkät lapsen kanssa, että oliko lapsen teko virhetikki kun omat voimat eivät sitten tunnukaan riittävän. Onko vika minussa vai lapsessa, kun arki tuntuu niin pirun hastavalta? Kun lapsi alkoi saamaan affektikouristuksia, jotka johtivat tajunnan menettämiseen kieltojen seurauksena, se oli kuin siunaus; oikeasti on kyse lapsen erittäin vaativasta luonteesta, ihan kenen tahansa muunkin kasvattamana tämän lapsen kanssa arki tuntuisi haasteelliselta.
En ole nyt sen väsyneempi kuin normaalistikaan, en ole missään vaiheessa ollut masentunut, vaikka sitähän neuvolassakin ensimmäisenä tarjotaan kun vanhempi valittaa, että lapsen kanssa arki on rankkaa. Nyt mä olen töissä, eli lomalla omasta lapsesta kolmekymmnetä tuntia viikossa ja se on ehdoton henkireikä ja pelastus, nautimme kaikki arjesta kotona ihan eritavoin
Fysiologiset muutokset viimeisen parinkuukauden aikan elimistössäni on olleet aivan selkeät. Kun en ole stressin ja väsymyksen usvassa kokoaikaa, niin paino on tippunut monia kiloja, liikuntaa jaksa taas harrastaa päivittäin ja miehenkin seurasta jaksaa nauttia. Kotona ollessa elämää ei jaksottanut mikään, oli vain aamusta iltaan lapsi joka vaatii koko ajan, ei viitsinyt tehdä terveellistä ruokaa, koska kaikki jonka valmistaminen vei yli kymmenen minuuttia oli poissa laskuista, ettei lapselle tule kunnon kohtausta kun äidin huomio on liian pitkään muualla. Nyt töistä tullessa ei ole mitään väliä vaikka lapsi saa kunnon raivokohtauksen, koska olen saanut levätä töissä osaan suhtautua raivoamiseen aivan uudella puhdilla, kyllä mä oman lapsen raivoamisen silloin kestän, ei se stressaa samoin kuin silloin kun elämässä ei ollut mitään muuta kuin sitä raivoamista...
No, me teimme lapsen koska halusimme ja toivoimme alsta.MMissään vaiheessa emme edes kuvitelleet, että jonpikumpi meistä loepttaisi oman elämänsä lapsen tulon myötä. Raha-asiat olviat kunnossa, muutenhan emme olisi lasta tehneet. Ajatus oli, että voin hyvin olla kotona niin pitkään kun haluan.
Nyt lapsi on alle puolitoista vuotias, enkä enää halunnut olla kotona. lapsi meni yksityisesti päiväkotiin, maksamme siis yksityisen päivähoidon maksua lapsen hoitotunneista ja olen osittaisella hoitovapaalla, teen siis 30 tuntia viikossa epäsäännööllistä vuorotyötä kolmen viikon jaksoissa.
Kyse on varmasti paljon vanhempien luonteesta, kuka nauttii msitäkin, jotkut nauttivat saadessaan toteuttaa tiseään kotona, toinen töissä, mutta suuressa roolissa on varmasti myös lapsen luonne. Meillä lapsella on sellainen temperamentti, että kyllä siitä lomaa tarvitsee edes työpäivien ajaksi. Menen töihin ohjaamaan erityislapsia, joilla myös on erilaisia temperamentteja, jotkut tarvitsevat huomiota ihan kokoaikaisesti, toisille riittää, että käydään ilmoitamassa siirtymistä, hoitavat toimintansa täysin itsenäisesti. Se mistä nautin töissä, on se, että saan toteuttaa omia tarpeitani ihan rauhassa, saan mm. istua ruokatuntini ajan paikoillaan ja syödä ilman korvia huutavaa meteliä, saan myös käydä vessassa itsekseni, se on luksusta kun kotona tällaisia asioita ei voi kuvitellakaan tekevänsä ilman että jaloissa on lapsi huutamassa.
Lapseni aloitti päiväkodin ja sai heti alkukättelyssä leiman haastavaksi lapseksi. Noh, en kuitenkaan sääli päiväkodin työntekijöitä, koska he ovat töissä ja heille on taattu lakisääteisset tauot työpäivien ajaksi. Myös he siis saavat rauhan syödä ja käydä vessassa ilman jatkuvaa huomiota vaativaa lastani, riittää kun huikkaa työkaverille menevänsä vessaan ja toinen astuu remmiin huomioimaan lasta puolesta, aivan kuten meilläkin töissä toimitaan.
On ihan ymmärrettävää, että ihmisien jotka voivat jättää lapsen vaikka leikkimään itsekseen kun menevät vessaan tai joiden lapsi leikkii lattialla kiltisti kun he syövät, on vaikea ymmärtää että kaikissa perheissä ei tapahdu niin. Heitä saattaa kauhistuttaa, että jotkut lapset voisivat olla vaativampia, jopa niin vaativia, että omat vanhemmat kokevat itsensä väsyneeksi.
Mä olen jo vanhempi ja erityislapsia kauan hoitanut (omani diagnoosi on siis vain kova temperamentti, ei mitään "vikaa" muuten) ja tottakai sitä mietti kun väsytti ihan pirusti kun oli kotona päivät pitkät lapsen kanssa, että oliko lapsen teko virhetikki kun omat voimat eivät sitten tunnukaan riittävän. Onko vika minussa vai lapsessa, kun arki tuntuu niin pirun hastavalta? Kun lapsi alkoi saamaan affektikouristuksia, jotka johtivat tajunnan menettämiseen kieltojen seurauksena, se oli kuin siunaus; oikeasti on kyse lapsen erittäin vaativasta luonteesta, ihan kenen tahansa muunkin kasvattamana tämän lapsen kanssa arki tuntuisi haasteelliselta.
En ole nyt sen väsyneempi kuin normaalistikaan, en ole missään vaiheessa ollut masentunut, vaikka sitähän neuvolassakin ensimmäisenä tarjotaan kun vanhempi valittaa, että lapsen kanssa arki on rankkaa. Nyt mä olen töissä, eli lomalla omasta lapsesta kolmekymmnetä tuntia viikossa ja se on ehdoton henkireikä ja pelastus, nautimme kaikki arjesta kotona ihan eritavoin
Fysiologiset muutokset viimeisen parinkuukauden aikan elimistössäni on olleet aivan selkeät. Kun en ole stressin ja väsymyksen usvassa kokoaikaa, niin paino on tippunut monia kiloja, liikuntaa jaksa taas harrastaa päivittäin ja miehenkin seurasta jaksaa nauttia. Kotona ollessa elämää ei jaksottanut mikään, oli vain aamusta iltaan lapsi joka vaatii koko ajan, ei viitsinyt tehdä terveellistä ruokaa, koska kaikki jonka valmistaminen vei yli kymmenen minuuttia oli poissa laskuista, ettei lapselle tule kunnon kohtausta kun äidin huomio on liian pitkään muualla. Nyt töistä tullessa ei ole mitään väliä vaikka lapsi saa kunnon raivokohtauksen, koska olen saanut levätä töissä osaan suhtautua raivoamiseen aivan uudella puhdilla, kyllä mä oman lapsen raivoamisen silloin kestän, ei se stressaa samoin kuin silloin kun elämässä ei ollut mitään muuta kuin sitä raivoamista...
Vastaukset 78
Vanhimmat
Niin, se on niin paljon kiinni ihmisestä ja luonteesta, mitä päätöksiä tekee ja kenen hyväksi ensisijaisesti. Sinä teit päätöksen omaksi hyödyksesi, joku toinen taas lapsensa hyväksi. Asioista voi olla montaa mieltä, jokainen tekee kuten parhaakseen näkee ja näin petaa elämäänsä tulevaisuuden varalle. Itse taas uskon, että jos varhaislapsuudessa asettaa lapsen tarpeet omiensa edelle, petaa sekä itselleen että lapselleen helpomman tulevaisuuden. Minäkin rakastan työtäni, mutta halusin muutaman vuoden asettaa lapsen edun omani edelle, töihin pääsen sitten kun lapsi on hieman isompi. Tuttavani taas (vanhempi äiti myös, lapsi syntyi kun äiti oli jo yli 4-kymppinen) laittoi lapsensa 10kk ikäisenä hoitoon koska ei jaksanut hoitaa omien sanojensa mukaan koko päivää, vaikkei taloudellinen tms pakko olisi ollut töihin mennä. Kaipa se ikäkin tekee ettei enää oikein jaksa. Lapsi kyllä oireilee selkeästi, sitä en tietysti tiedä varmaksi mistä johtuu, mutta uskon äidistä väkisin eroon repimisen olevan ainakin osasyynä. Tämän seuraaminen vain vahvisti sitä, että omani hoidan varhaisimmat vuodet kotona. Jokainen kuitenkin tekee kuten parhaakseen näkee ja kantaa vastuun sitten valinnoistaan, kuten elämässä muissakin asioissa.
Minulle on vain edelleen uutta ja ihmeellsitä se, että kuinka ihmeessä lapselleni olisi ollut parhaaksi, että hänen äitinsä voi huonosti?
Meidän lapsen kova temperamentti on ollut itkuisuuden diagnoosina aina kolme kuukautisesta lähtien, jolloin itkuisuuden syyksi lopetettiin epäilemästä koliikkia. Enhän minäkään silloin ollut töissä, joten lapsen luonne ei ole ainakaan oireilua siitä, että on joutunut päiväkotiin...
Minäkin olen päättänyt elämässäni monia asioita, kuten myös sen, että vähintään kolme vuotiaaksi saakka lapsen kotona hoidan. Eipä käynytkään niin. Päätökset muuttuvat tilanteiden mukana. Ymmärrän, tiedän monia vanhempia, jtoka eivät halua lähteä vielä kolmevuotiaan lapsen jälkeen töihin, mutta epäilen, että kyseessä on hiukan erityyppiset lapset. Siis lapsisa se ero, ei suinkaan äideissä aina.
Musta tuntuu, että jotain on todellakin vikana, jos lapsi saa äitinsä voimaan huonosti(!)... En tiedä missä, mutta ei se kyllä ihan normaalia ole. Itseasiassa en ole koskaan kuullut, että lapsi voisi saada äidin voimaan pahoin olemalla "hankala"; aina on ollut syytä jossain, ja kun sitä on alettu hoitamaan on tilanne parantunut.
Itsellänikin lapsi TODELLA temperamenttinen ja älyä saa käyttää hänen kanssaan taistellessa ja hermoja kysytään päivittäin, mutta en huonosti koskaan ole voinut, vaikka helppoa ei aina olekaan. Tilanne on rauhoittunut koko ajan kun hän kasvaa ja hänen kanssaan voi alkaa "neuvottelemaan". Uskon, että osaltaan valinta hoitaa häntä kotona tärkeimmät vuodet ja olla täysin läsnä hänelle vaikeinakin hetkinä on auttanut molempia selviämään haastavista tilanteista ja petaa sitä tulevaisuutta samalla helpompaan suuntaan.
Mutta joo, ymmärrän jotenkin kaukaisesti sen, että menee mieluummin siinä hetkessä töihin ja laittaa lapsen päiväkotiin "muiden riesaksi"; pääsee hetkellisesti helpommalla ja uskoo sen olevan lapsellekin parempi, kun äiti "voi paremmin".
Miksi tällä palstalla pitää kirjoittaa näin julmia ja vihamielisiä vastauksia. Sanoisitko sinä kenellekään ventoviraalle ihmiselle näin päin naamaa, kasvotusten - helppo se on täällä puskista huudella mikä on "normaalia" ja mikä ei.
anteeksi mutta mikä tekstistäni tekee julman ja vihamielisen? Tarkoitus ei ainakaan ollut, ja kyllä ihan suoraan pystyisin sanomaan ihmiselle tuossa tilanteessa, että tuskin kaikki on ihan kohdallaan. Mielipiteeni siis on, että tuskin on normaalia että lapsi saa äidin voimaan noin huonosti. Eikö silloin olisi parempi selvittää mikä on ongelman syy, eikä hoitaa pelkästään "oiretta". Syyhän voi olla joko lapsessa tai äidissä tai jopa isässä (missä ns. tukiverkosto äidille jne?). Eli kyllä voin ihan suoraan päin naamaakin sanoa sen, että ei ole luonnollista ja normaalia voida pahoin lapsensa takia.
Jos lapsi on normaali ja terve ja samoin äiti niin tuollaisesta aloittajan kuvaamasta pahoinvoinnista tuskin kärsii kumpikaan.
Kovin pienille lapsille ei tedä diagnoosia käytöshäiriöstä tms, mutta jos sellainen on olemassa niin kyllä se hankaloittaa elämää huomattavasti ja kuluttaa vanhempien voimavaroja.
Ei pitäisi tuomita kun et tiedä, mikä toisen tilanne lopultakin on.
Kyse voi olla myöskin äidin tai isän terveydestä ja vaikeasta elämäntilanteesta joka johtuu ehkä jostain muusta kuin lapsesta, mutta siinäkin tapauksessa vaativan lapsen hoitaminen tauotta voi käydä ylivoimaiseksi.
Sinä voit toimia oman lapsesi ja perheesi parhaaksi, mutta älä oleta, että sinun tapasi on se ainoa oikea kaikille muillekin.
mielestä vastaajan viestistä ymmärtänyt että vain hänen tapansa on oikea.Kyllä itsekkin rupesin miettimään aloittajan tilannetta että ei ihan normaalilta kuulosta jos lapsi raivoaa joka hetken päivästä.Jotenkin voisin ajatella että hoitoon vieminen vaikeuttaa lapsen tilannetta.Tietenkin äidillä on helpompaa kun ei tarvitse raivoavaa lasta katsella mutta eikö raivoamisen syy pitäisi selvittää.Onko hyviä hetkiä lainkaan?
Aloittajahan kertoi, että lasta on tutkittu ja diagnoosiksi tuli vain kova tempperamentti.
Sen kummempaa dignoosia ei noin pienelle tehdä vaan mahdollisen todellisen häiriön dignosointi siirtyy myöhemmäksi. . Kuitenkin lapsen kanssa on jaksettava nytkin.
Aloittaja kertoi omasta tilanteestaan ja ratkaisustaan, ei muiden.
Näin minä ymmärsin.
Ei niitä diagnooseja tarvita kun lapsi käytöksellään näin selvästi kertoo että ny ttarvitaan enemmän äitiä ja äidin apua. Taaperoikä on rasittava vaihe sekä äidille että lapselle.Oikeanlaista apua taapero ei varmasti saa jos äti poistuu kuvasta. Hätä vaan kasvaa ja raivarit pahenee kun taas tavataan. Toivottavasti löydätte jostain tukea josta molemmille apua. Tsemppiä!
Niin no nykyäänhän äiti ei saa väsyä eikä oirehtia millään tavalla eikä ainakaan etsiä keinoja omaan jaksamiseensa koska hän on heti huono äiti.
Onneksi minä sain omat lapseni silloin kun äitikin sai vielä olla ihminen. Enää en uskaltaisi lasta hankkia.
Varmasti on jotain vialla jos lapsi saa äitinsä voimaan huonosti. Uskon niin myös vahvasti. Minut taas sai voimaan huonosti väsymys, stressi ja epäterveelliset elämän tavat jotka kotona ollessa olivat.
Kuten aloituksessakin kirjoitin, myös meillä syy oman elämäni rankkuuteen oli olemassa ja kun tilannetta alettiin hoitamaan, eli lähdin töihin, tilanne on parantunut.
Onneksi myös minulla on mahdollisuus edelleen jäädä kotiin, kun lapselle tulee sietokykyä enemmän, kunhan hänen järkensä vähän tuosta kasvaa ja oppii, että kaikki ei voi tapahtua ihan sillä hetkellä, oppii ymmärtämään odottamista. Vielä puolitoista vuotiaana häneltä näitä asioita ei voi odottaa. Ehkä jos hän oppii malttia (jota muuten päiväkodissa oppii erittäin hyvin, koska ei ole huomion keskipisteenä) minullakin on vielä mahdollisuus jäädä pois töistä, sillä kyllähän se olisi mukava jos oman lapsen alkutaipaleen ajalla voisi olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa ja keskittyä vain häneen. Minulla omista tarpeista luopuminen aina vain enemmän ja enemmän ja pidempään ei ainakaan ole edes hetkeä tuntunut siltä, että se olisi parasta omalle hyvinvoinnille.
Hienoa, että ymmärrät, vaikkakin kaukaisesti... Lähtökohtahan on se, että olemme varmasti hyvin erilaisia ihmisiä. kuten ikänikin tietenkin kertoo, olen urasuuntautunut ihminen, en suinkaan perhekeskeinen, sillä muutenhan olisin tehnyt lapsia jo aiemmin. Ja suoraan sanottuna minun on erittäin vaikea ymmärtää edes kaukaisena ajatuksena perhekeskeisten ihmisten elämän valintoja, ne tuntuvat itsestä aina niin kaukaisilta.
Vastaus ei mun:lle:
Kyllä. lapsella on siis vahvasti esiintyvä luonne. Se tarkoittaa, että hänen ilonsa on yhtä leiskuvaa kuin on hänen raivonsa.
Lapsi on iloinen, silloin kun hänellä on syytä olla iloinen. Lapsi on äkäinen kun hänellä on syytä olla äkäinen. Ja meidän lapsella on syytä olla äkäinen aina kun hän ei ole täydellisen huomioni keskipisteenä, eli silloin kun yritän tehdä jotain hommia joita kodin ja perheen pyörittäminen vaatii ja myös niiden omien tarpeideni huomiominen (eli ne vessassa käymiset ja syömiset mm.).
Otan esimerkin vaikka nyt käytännöstä eilisestä päivästä. Tiskikone pitää tyhjentää. Olemme syöneet juuri aamupalan ja lapsi alkaa touhuta itsekseen kattilakaapin parissa. Ajatytelen,e ttä nyt on se hetki, ne tarvittavat nelisen minuuttia mitä astiakoneen tyhjentämiseen menee. Aloitan siis homman. Lapsi parinkymmenen sekunnin päästä kyllästyy kattiloihin ja lähtee muualle. Äänsitä kuulen mitä tapahtuu, hän paapattaa hyvintuulisena, sitten kuuluu ähinää, mikä merkitsee kiipeämistä, pian alkaa kuulua ikkunan läpse ja lämpömittarin hankausta. Tiedän siis, että alpsi on ikkunalaudalla. Valinta on joka jättää tyhejntäminen kesken ja lähteä suojaamaan lasta,e ttei tipu, muta koska lapsi on kiipeillyt kauemmin kuin kontannut, uskon sen siellä pyysyvän sen verran,e ttä saan homman tehtyä. Kun olen tyhjentänyt koneen menen istumaan nojatuolille ikkunalaudan ääreen ja varmistamaan,e ttä lapsi ei tipu. Mietin miten saan lapsen ilman kohtausta alas ikkunalaudalta ja onneksi koira kävelee ulkona ja lapsi ilahtuu siitä. Huudan koiran sisään ja alan leikkiä koiran kanssa lattialla ja lapsi ilahtuu ja könyää myös alas rapsuttamaan koiraa. Jaksaa parikymmentä sekunttia olla kiinnsotunut koirasta ja alkaa pyrkimään uudelleen ikkunalaudalle, silloin sanon "etsi kengät lähdetään ulos" ja muuttaa suuntaansa. Ulkona hän jaksaa jälleen omilla leluillaan turvallsita leikkiä sellaisen vajaan minuutin ja sitten lähtee pudottelemaan kiviä sillalta jokeen, sitä jaksaa kummasti varmaan kymmenen minuuttia. Sitten lähdemme kävelemään tietä pitkin. Koira kulkee ojan pohjalla (ei vettä, vaan kivikkoa ojissa), lapsi haluaa tietenkin myös ojan pohjalle kävelemään. minua ei huvita könytä kivikossa, eli en suostu ja saamme päivän ensimmäisen affektikohtauksen. Kun lapsi on taas tajuissaan, muutaman minuutin päästä hän on oma reipas itsensä, pyydän koiran tielle kävelemään ja kaikki menee hyvin, kunnes saavumme kohdalle, josta yleensä hypin ojan yli hakemaan lapselle puolukoita. lapsi sanoo "maaja" ja siten mennään taas ojaan. en jaksa kieltää tällä kertaa, koska vasta edellisestä kohtauksesta olemme selvinneet. Lapsi unohtaa tietenkin jo ojassa marjat ja keskittyy könyilemiseen kivikossa, eli ojaa pitkin etenemiseen. Yritän muutaman kerran saada lapsen tielle, mutta vastustus on hyvin selkeää. Onneksi mieheni ajaa juuri kotiin, eli saan lapsen tökättyä hänen kyytiinsä ja palautumaan kotipihaan.
Eli se mikä tällaisessa normaalissa päivämme hetkessä on minusta aivan yllättävää (en olisi ennenkuin on lapsi uskonut), että mihinkään ns turvalliseen tekemiseen ei keskitytä, eli en voi jättää lasta hetkeksikään valvomatta, vaan tarvitse ihan jatkuvan valvonnan, koska touhut ovat luokkaa kiipeily, veden äärellä läträäminen ja kivien yli könyäminen. Ja yllätti myös se kuinka rankoille voi ihmisen lapselle ottaa jos näistä vaarallisista asioista kielletään. Affektikohtausten pelossa ei saisi koskaan alkaa varomaan kieltämistä, sanovat asiantuntijat. Minä taas mietin, että onkohan nämä asiantuntijat miten usein joutuneet pitämään sylissään omaa lastaan joka menee "elottomaksi" ja jos on, niin montakohan lasta niillä on kun ovat jossakin vaiheessa tottuneet tunteeseen, eli eivät pelkää sitä kun oman lapsen naama muuttuu siniseksi ja silmät nuljahtavat päässä...
Ehkä apu:
Nyt sinulta siis on jäänyt huomaamatta, että minä en ollut töissä silloin kun lasta on ensimmäisen kerran tutkittu itkuherkkyyden takia, eli kun lapsi oli neljän kuukauden ikäinen.
Mä taas olen ajatellut,e ttä päiväkoti on kyseiselle lapselle juuri se oikea paikka, koska kotona hän ei siedä minkäänlaisia kieltoja tai pettymyksiä (niistä siis seuraa automaattisesti tajunnan menetys) Lapsi kiukkuaa raivoisammin tietenkin juuri äidilleen. päiväkoti on paikkana siis hyvä, sillä lapsi ei ole tähän mennessä saanut kuin yhden kohtauksen päiväkdissa ja sekin kolauksesta, ei kiellosta, eli lapsi pääsee tottumaan siihen että sitä kielletään. Oppii elämästä pikkuhiljaa turvallisesti, että ihjan kaikkea ei ole mahdollsita saada nyt ja heti, vaan joutuu välillä odottamaan vuoroaan tai yksinkertaisesti vain elämään sen kanssa,e ttä ei saa tehdä mitä haluaa. Tätä minä en voi lapselle kotona opettaa, koska hän siis kiukkuaa minulle täysin eritavoin
meillä on päiväkodin kanssa laaditun varhaiskuntotussuunnitelman päätavoite pettymysten siedon harjoittelu. Kotona sitä ei harjoitella, ennenkuin on jokin pienen pieni kyky sietää jo olemassa, sitten voimme alkaa vahvistaa kyseistä orastavaa taitoa myös kotona.
ajatusmaailma.Odotat että päiväkoti kasvattaa lapsestasi "kunnollisempaa" niin sitten sinä voit taas hoitaa häntä.Kyllä sen maltin sun muun pystyy kotioloissakin opettamaan jos tahtoa on.Luoja sentään..
Luulen, että vaikka lapsi päiväkodissa oppisikin sietämään pettymyksiä ja hyväksymään kieltoja, se ei automaattisesti helpota sinun tehtävääsi kasvattajana. Lapsi oppii vain sen, että päiväkodissa kielletään ja siellä on toteltava, kotona kuvio on toisenlainen. Pahimmassa tapauksessa tämä ristiriita voimistaa lapsen kiukkukohtauksia kotona, jos nyt tajunnanmenetystä kovemmaksi kieltojen vastustus voi mennä. En yhtään epäile, etteikö lapsen affektikohtaus olisi rankka tilanne vanhemmalle, mutta kyllähän lapsi silti tarvitsee rajat myös kotona, sekä fyysisen turvallisuuden että psyykkisen turvallisuudentunteen luomiseksi. Niitä rajoja on ryhdyttävä luomaan jo varhaislapsuudessa, muutoin saat tulevaisuudessa käydä lapsen kanssa entistä rankempia taisteluita. Affektikohtaukset jäävät iän myötä pois, mutta se ei merkitse että lapsi yhtäkkiä muuttuisi helposti mukautuvaksi ja myötäileväksi. Tätä on ehkä tympeätä kuulla ulkopuolisen "suusta", mutta minusta tuntuu, että teet karhunpalvelusta lapsellesi vältellessäsi kieltämistä ja konfliktitilanteita.
Ehkä sitä voi kuvata sitten jopa "tahdon olemiseksikin", että voi katsella kun oma lapsi menee tajuttomaksi omissa käsissä, mutta minä en itse asiassa edes halua sellaista tahtoa itselleni. En yksinkertaisesti halua tottua niin karmaisevaan asiaan ja siksi yritän välttää tilanteita joissa lapsi menee tajuttomaksi.
Ehkä tajuttomuuteen johtava affektikohtaus on yksi niitä asioita joista kannattaa tulla neuvomaan toisia ihmisiä vasta kun niistä on omakohtaista kokemusta. Siksi oletan nyt tietenkin, että sinulla niistä on omakohtaista kokemusta. Kertoisitko minulle, että ihanko vain tahdollasi sait itsesi tottumaan niihin? Ihan siis vain kun tahdoit, sait lapsesi sietämään kieltoja? Tiesithän omakohtaista kokemusta omaavana, että lapsi ei voi itse mitään affektikohtauksille, eli kyse ei ole siitä, että lapsi on kasvatettu huonosti sietämään pettymyksiä, vaan kyse on siitä, että lapsi ei hallitse omaa pettymystään?
että affektikohtaukselle lapsi ei voi itse mitään.Itsehän kirjoitit että haluat lapsen päiväkotiin malttia oppimaan.Tiedän myös sen affektikohtauksista että ovat vaarattomia eikä lasta saa kasvattaa kohtausten pelossa niin että vältetään kaikkea mistä kohtaus voi tulla.Normaalia elämää ja normaaleita kieltoja.Totta kai on hurjaa katsoa kohtausta mutta se on kuitenkin vaaraton.Sylissä pitäminen on parasta kun kohtaus tulee.
Ei kun halusin lapsen päiväkotiin saadakseni lomaa rankasta arjesta, jotta sitä rankkaa arkea kestää taas paremmin.
Ensin kiellät,sitten käsket...en yhtään ihmettele,että lapsi saa " kohtauksia":
"lapsi haluaa tietenkin myös ojan pohjalle kävelemään. minua ei huvita könytä kivikossa, eli en suostu ja saamme päivän ensimmäisen affektikohtauksen."
Sitten:" josta yleensä hypin ojan yli hakemaan lapselle puolukoita. lapsi sanoo "maaja" ja siten mennään taas ojaan. en jaksa kieltää tällä kertaa, koska vasta edellisestä kohtauksesta olemme selvinneet."
Toisella kerralla kiellät, toisella kerralla et!
Ja ei kai se pois tule, kun se könyäminen on HAUSKAA! Anna könytä!Oppii !motoriikkaa ja hallitsemaan vartaloaan...vaatteet saa pestyä!
"vaan tarvitse ihan jatkuvan valvonnan, koska touhut ovat luokkaa kiipeily, veden äärellä läträäminen ja kivien yli könyäminen" hyvänen aika, jos ikää on alun tpoista vuotta, hän on maailmanmatkaaja! Pitää antaa tutustua ja tutkia, sillai oppii, sun hommias on vahtia lasta! Ja opettaa vaaranpaikat, kuinka ja miten...
Hyvä tavaton...jos koko ajan estät ja kiellät, ei ihme että saa kohtauksiaan!
Asiantuntijat ovat samaa mieltä kanssasi ja kyllähän minäkin sen tiedän, että kieltämistä ei saisi alkaa välttelemään.
Olen kuitenkin otanut linjaksi, että yksittäiset (yksi tai kaksi) kohtausta päivässä saa riittää ja aina kun vain on mahdollisuus kiinnittää lapsen huomio muualle kieltämisen ja pettymyksen tuottamisen sijasta sen teen.
Lapsen temperamentti todellakin siis aihuettaa sen, että alkoi hän tekemään ihan mitä tahansa hän tekee sen täydellä innolla, oli puhe sitten vaikka hiusharjan käyttämisestä. Hän on täysin riemuissaan kun hiusharja on kädessä ja sillä raapii päätään, jos syystä tai toisesta joutuisin kieltämään häntä harjaamisesta (esim. lapsi harjaa päätään kadulta löytämällään likaisella harjalla) niin jo tällaisen täysin arkisen asian kieltäminen on lapselle kuin maailman loppu, sillä hän teki sitä täydellä innolla. Ja kun paikalla olen vielä minä, niin minulle kiukutaan vielä vähän kovemmin, pettymys on suurempi kuin minä kiellän jotakin...
Mä olen pehmeä kasvattaja, eli konstruktivismiin uskova, joten kieltäminen, kuripito jne ei ole minulle se kasvatuksen ydinasia. joten ei haittaa, vaikka lapsi saa monia erilaisia malleja ja ei siis haittaa vaikka lapsi ei minun kanssani kieltoja sietäisi, kun oppii sen, että muualla maailmassa ei kaikkea saa heti kun haluaa ja siedättyy siihen. Myöskään kotona hän ei saa kaikkea ja pettymyksiä tulee, niistä merkkinä meillä siis päivittäiset tajunnan menetykset, mutta minusta ne toimivat merkkinä myös minulle; lapselleni aiheutui pettymys, mikä ei todellakaan ollut tarkoitukseni pehmeänä kasvattajana, miten voin seuraavan kerran toimia toisin, jottei puolitoista vuotias lapseni saa kokemuksia pettymyksistä, koska oikeastihan hän ei moisia kokemuksia elämäänsä tarvitse.
Tiedäthän sinä konstruktivistisen oppimisen mallin... Vasta kun kykenee oivaltamaan jonkun asian, on kypsä rakentamaan tietoa ja kokemuksiaan sen päälle. Eli vasta kun lapsi kyknee ymmärtämään mikä on pettymys, lapsi voi alkaa hallita sitä tunnetta ja rakentaa kokemuksiaan sen ympärille. Sitä ennen hän ei tee pettymyskokemuksilla yhtään mitään.
Huomasithan, että kyseessä on puolitoista vuotias lapsi. Eli lapsi jota kukaan tervejärkinen ei päästä kivikkoon römyään vapaasti, eli se motoriikka ei todellakaan riitä pysymään pystyssä, se ei riitä edes laittamaan käsiä edelle kun kaatuu naamalleen kivikkoon.
Juuri siinä siis on se pointti: Mun tehtävä on vahtia lasta, että se saa tutustua maailmaan turvallisesti. Juuri se on ollut niin rankkaa, koska lapsi tekee kokopäiväisesti asioita, joissa hän tarvitsee minut roikkumaan hupussaaan, että minä tarvitsen välillä lomaa. On ihana käydä siellä vessassa tai syödä ruokaansa, kun ei tarvitse samalla juosta vahtimassa mitä lapsi touhuaa, mikäli se ei sillä hetkellä halua huomiotani, vaan touhuaa ihan itsekseen sen hetken ajan. Meillä on omakotitalo ja iso piha, jotka vaatisivat myös välillä joidenkin asioiden tekemistä. Meillä on työssäkäyvä mies, joka haluaisi mm. syödä valmistettua ruokaa kun tulee töistä. Kun tehtäväni on vahtia lasta, niin mitään muutahan en voi tehdä ja ne tekemättömät työt aiheuttavat stressiä. Yleensähän meillä on käynyt niin, että lapsi saa pettyä ja minä nuo hommat teen. Eli olen valmistanut sitä maks 10 minuutin ruokaa ja ripustanut pyykkiä, syönyt, käynyt vessassa jne, vaikka lapselle se on pettymys ja hän roikkuu jaloissani huutamassa. Se huutamisen kuuntelu tekee taas lisää stressiä, eli nostaa elimistön stressihormonein tasoa. Siksi on ihana saada viikosta se 30 tuntia stressitöntä työaikaa, voin selkeästi paremmin ja kodin stressinkin sietää taas paremmin.
Heh... Toiset taas väittävät täällä, että ongelma johtuu siitä, etten kiellä.
Huomasin, että tulit aamupätkää kuvaavan tarinani jälkeen sanomaan tuosta ensimmäisen kerran. Lapsi siis kyseisessä aamupätkässä teki seuraavia asioita, joita mielestäni ei tarvitsisi tehdä: kiipesi ikkunalaudalle, pudotteli kiviä jokeen sillalta, jossa ei ole kaidetta, halusi ojaan kertaa kaksi. Kieltin noista neljästä tekemisestä lapselta yhden ja sain vastaukseksi heti kohtauksen...
aamupätkässä ei kohtausta lukuunottamatta ollut mitään ihmeellistä.Tollasta se elämä taaperon kanssa on,kaikkea halutaan tehdä.Johdonmukainen kieltäminen opettaa ja paras keino on omasta mielestäni hämääminen.Ja ehkäpä reitin valinta koiraa ulkoiluttaessa.Mun mielestä ojassa missä ei vettä ole niin voi ihan hyvin könytä,siinähän saisi purkaa energiaa hyvin.Rutiinit ovat varmaankin tärkeitä tempperamenttisille lapsille.Ja sinun oma asenteesi!! Pää pois sieltä puskasta ja tajuaminen että kohtaukset kuuluvat teidän arkeen.
on oma asenteesi mikä on suurin ongelma.Ota lapsi syliin kun ruokaa teet.Itsekkin paistanut monet jauhenlihat lapsi lanteilla,hyödynnä puolivalmisteita tai tee ruuat illalla kun lapsi miehen kanssa.
"Sitä ennen hän ei tee pettymyskokemuksilla yhtään mitään."
Päiväkodin henkilökunnan kanssa yhdessä laatimassanne varhaiskuntoutussuunnitelmassa päätavoitteena on kuitenkin, että lapsi harjoittelee pettymysten sietämistä?
Ei minullakaan kotona lasta hoitaessani ohjenuorana ole kieltää ja tuottaa lapselle pettymystä mahdollisimman usein. Parhaiten lapsen saa käännytettyä ns. pahoilta teiltä, kun jättää kieltämisen väliin ja ohjaa jonkin muun toiminnan pariin. Yleensä se "muu toiminta" tarkoittaa äidin apulaisena toimimista jossakin askareessa tai pientä leikkihetkeä vaikkapa äidin ruuanlaiton lomassa, harvemmin innostuu yksin leikkimään leluillaan. Meidän 15-kuinen kun ei vielä varsinaisesti leiki tai ainakaan kovin pitkäjänteisesti ilman aikuista. Mieluummin tutkii ympäristöään ja testaa omia rajojaan, varsinkin pyrkimällä lattiatasosta mahdollisimman ylös. Näissä kiipeilyhommissa on pakko pistää homma poikki ja vaikkapa blokata pääsy tietokonepöydälle, mistä tällä hetkellä tulee suurin poru. Toisaalta lapsi aiheuttaa itsekin itselleen pettymyksiä esim. pyrkimällä kiipeämään sellaiseen paikkaan, jonne ei kerta kaikkiaan omin avuin pääse. Minusta pettymyskokemus on tuossa kohdin ihan paikallaan: lapsen pitää päättää, ryhtyykö johonkin toiseen puuhaan vai "treenaako" kovemmin. Äiti kun ei ainakaan nosta lasta puuhellan päälle riekkumaan. Lohduttaa kyllä, kun pientä harmittaa ja auttaa keksimään parempaa tekemistä.
Näitä aikuisen antamista kielloista ja rajoituksista riippumattomia pettymyksen kokemuksiahan alkaa tulla jo siinä vaiheessa, kun lapsi lähtee liikkeelle eivätkä taidot vielä riitä viemään lasta sinne minne hän haluaisi mennä. Joten eiköhän pettymisen kokemisella ole merkityksensä jo vauvan elämässä.
Ja toisaalta, miten lapsi kykenisi ymmärtämään mitä on pettymys, jos hänen tieltään johdonmukaisesti pyritään lakaisemaan mahdolliset pettymisen paikat? Oletetaan, että hän yks kaks vain on riittävän kypsä ymmärtämään, mikä on pettymys ja miten sen aiheuttamat tunteet hallitaan, jos asiasta ei ole minkäänlaista varhaisempaa kokemusta.
Tarvihtis enää vain siis saada lapsi joka viihtyy sylissä...
Tuskin helpoin homma alkaa tekemään nykyisestä sellaista...
Niin johdonmukainen kieltäminen...
Toivon, että luet aiempia viestejäni, niin ei tarvitse jälleen sanoa sitä, että kyseistä lasta ei voi kieltää, ehkä niistä huomaat myös jonkun syyn miksi. Ja jos sanot, että anna tulla vain tajunnan menetyksiä, niin voin ihan varmasti sanoa, että et tiedä mistä puhut, eli sinulla ei ole sitä kokemusta, jolla kannattaa tulla neuvomaan ihmsiä joiden lapset menettävät tajunnan pettymysten seurauksena.
Oletteko te myös vakavissanne, että te antaisitte puolitoista vuotiaan mennä könyämään kivikkoon? Vai tarkoititte kai, että kuitenkin menisitte lapsen mukana, eli roikkuisitte haalarin niskalenkissä tai hupussa kuten minäkin, varmistamassa ettei lapsi kaadu. Siis keneltä ojakävelyllä on tarkoitus mielestäsi purkaa energiaa? Äidillehän se on pirun rankkaa, puolikumara asento hankalassa maastossa ja sydän syrjällään jokaisesta lapsen horjahduksesta...
Aamupätkässä nyt se ihmeellinen juttu ja ero muihin seuraamiini perheisiin on, että meillä tuollaisia noin puolen tunnin pätkiä on se kaksikymmentäneljä vuorokaudessa putkeen, tunnin päivunien katkaisemana, luojan kiitos. Kunkin noin puolentunnin pätkän aikana lapsi tekee ehkä noin kahdesta kolmeen minuuttia jotain "turvallista" tai itsenäistä, kaiken muun ajan joko minä joudun roikkumaan lapsessa turvaamassa putoamisilta tai kaatumisilta tai lapsi roikkuu minussa vaatimassa huomiotani. Eli mä luen esimerkiksi päivän lehdet vasta iltapalaa syödessäni, ksoka silloin lapsi jo nukkuu, sellainen ei meillä onnsitu,e ttä istahtaisin lukemaan lehteä kun lapsi on hereillä. Ja ihan oikeasti minä olen nähnyt sen ihmeen, että joissain perheissä lapset leikkivät tai touhuavat muuta itsekseen ja vanhemmat saattavat katsoa jopa televisioita! Onnea siis vain sinullekin, kun meille kerrran tällaiset asiat kuten lehden luku tai tv ovat vain fantasiaa tällä hetkellä...
Me kävimme viikonloppuna vauvateatterissa, pitihän tuota taas kokeilla. En siis nänyt, mutta minulle kerrottiin esityksen jälkeen, että muitakin lapsia oli alkanut jo pikkusien puuduttaa ja muutamat niistä olivat jo vähän levottomiksi muuttuneet pari minuuttia ennen loppua. En siis nähnyt, että niinkö oikeasti kävi, sillä silloin kun me lähdimme nolona sivuovesta hiipien pois, esitystä oli kestänyt neljä minuuttia ja kaikki muut lapset olivat kiltisti edelleen paikoillaan. mä onnittelin itseäni tuosta neljästä minuutista, koska koskaan aikaisemmin en ole saanut lasta niin pitkään pysymään sylissä, vaikka viimeisen puoli minuuttia lapsi taistelikin jo ihan tosisaan ja huusi kuin hyeena... Olisttepa tekin sattuneet samaan teatteri esitykseen, niin ei olisi ollut niin noloa olla ainoan esitykseen keskittymään kykenemättömän äiti... Oltais sitten yhdessä odoteltu siellä ulkopuolella kun taaperot pääsivät kipittämään haluamaansa liikettä, että esitys loppuu ja päästään hakemaan ne raivotessa heitetyt tutit ja kengät katsomosta... Musta olisi ollut kvia jos jonkun muunkin lapsi olisi potkaissut edellä istuvaa isää takaraivoon, niin ei olisi ollut niin noloa...
Puolitoista vuotias ei tee pettymyskokemuksilla yhtään mitään.
Pettymiskokemukset eivät tue hänen perustarpeensa, eli turvallisuuden ja luottamuksen syntymistä, vaan päinvastoin ovat haitaksi sille.
Mutta kun meillä on ikkunalautoja, on ojia, on rajallisesti aikaa ja mahdollisuuksia, niin niitä pettymyksiä tulee jokatapauksessa tarvitsi lapsi niitä tai ei.
Ja kun niitä emme nyt pysty mitenkään välttäämään ihan kaikkia, niin olisi miellyttävämpää jos lapsi niitä hiukan paremmin sietäisi.
Hyvä kirjoitus sinulla. Loppuun kuitenkin haluaisin esittää kysymyksen näin kontruktivistina: Tarvitseeko ns. fiksusti kasvatetun nuoren saada kokemus seksin harrastamisesta, ennenkuin hänet on voitu kasvattaa vastuulliseksi seksin harrastajaksi? Eli kyllä: mä uskon, että kun järki riittää ymmärtämään asioita niin asioista puhumalla ja antamalla tietoa voi ihmisen valmistaa asioihin, ilman, että hänen tarvitsee olla kokeillut itse.
Jos reilu vuotias ei tee pettymiskokemuksilla mitään, miksi luonto sitten on järjestänyt siten, että niitä väistämättä tulee? Tulisi varmasti, vaikka vanhemmilla ei olisi mitään muuta tekemistä kuin istua nenät vastakkain lapsen kanssa ja toteuttaa tämän tarpeita ja toiveita.
Lapsen perustarpeisiin ei esim. kuulu päästä kiipeämään korkealle ja pudota sieltä loukaten itsensä. On varmasti pienempi paha vanhemman tuottaa lapselle pettymys ja estää lasta kiipeämästä, kuin antaa lapsen kiivetä, pudota ja loukkaantua. Lapsen toiminnan rajoittamisesta aiheutuva pettymys ei taatusti hetkauta lapsen turvallisuuden tunnetta ja luottamusta vanhempaan, paitsi jos vanhempi esim. rankaisee lasta pettymyksen ilmaisemisesta. Pettyminen perustarpeiden tyydyttämisessä (vanhempi laiminlyö lapsen perustarpeiden tyydyttämisen, esim. jättää toistuvasti reagoimatta lapsen ilmaistessa tarpeitaan) on vahingollista lapselle, mutta sellaisista pettymyksistähän tässä ei ollut kyse.
Yhtäältä kirjoitat, että sinua ei haittaa vaikka lapsi ei sinulta kieltoja sietäisikään. Toisaalta sanot, että olisi miellyttävämpää, jos kuitenkin sietäisi hiukan paremmin. Sinä ja lapsen isä olette lapsen kasvatuksesta päävastuussa, joten teidänkin on joskus pakko lasta kieltää ja aiheuttaa pettymys, kuten itsekin totesit. Voiko "lujana pysymisen" kerrat rajata sen mukaan, montako affektikohtausta vanhempi päivässä jaksaa ilman, että johdonmukaisuus kärsii ja lapsi hämmentyy (kokee turvattomuutta?)? Luuletko, että tehtäväsi kasvattajana käy ajan mittaan helpommaksi, jos lapsi oppii, että joskus äiti ja isi kieltävät, mutta eivät välttämättä sitten kuitenkaan seiso kiellon takana. Vaikka affektikohtaukset jäävät pois eikä lapsi osaa niitä tietoisesti itse aiheuttaa, hän kyllä oppii testaamaan teitä muilla tavoin kasvaessaan ja kehittyessään.
Minkä ikäisenä ajattelet lapsen olevan kypsä ymmärtämään, mikä on pettymys, erittelemään sen aiheuttamia tunteita ja hallitsemaan niitä? Millä tavoin ajattelit siinä vaiheessa kertoa lapselle, mitä pettyminen tarkoittaa ja millaisilla puheilla valmistaa häntä kohtaamaan ja käymään rakentavasti läpi pettymyksen tunteita?
P.S. Tuolla alempana pyysit sellaisia vanhempia ilmoittautumaan, joiden taaperot eivät istuisi vauvateatterin esitystä alusta loppuun hermostumatta paikoillaan. No, ilmoittaudun tässä kohtalotoveriksesi :) En tiedä tarkoitiko elokuvanäytöstä, jonne voi ottaa lapsen mukaan vai lapsille tarkoitettua teatteriesitystä.... Mutta oli miten oli, olisimme varmasti liittyneet seuraanne teatterin aulassa. Toisaalta, tunnen oman taaperoni ja tiedän, ettei hän viihdy paikoillaan muutamaa minuuttia kauempaa. Ei sitäkään, ellei käsillä ole jotakin uutta mielenkiintoista tutkittavaa. Kauempana tapahtuva, lapsen käsityskyvyn yli menevä (vaikkakin olisi lapsille tarkoitettu) esitys ei viihdykkeestä kävisi. En siis vaadi lapselta mahdottomia enkä etenkään viitsi kiusata itseäni, varsinkaan kun se ei ole pakollista eikä lapsi kärsi vaikkemme vastaavissa tilaisuuksissa kävisikään. Luulen kyllä, että vähemmistö reilun vuoden ikäisistä lapsista jaksaa istua paikoilllaan ja seurata keskittyen minkäänlaista pidempää esitystä alusta loppuun asti. Ei tuon ikäisten mielestäni tarvitsekaan.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Itse olen korkeasti koulutettu ja olin ns. hyvässä uraputkessa ennen lapsia, mutta nyt olen kahden pienen lapsen (10kk ja 2v4kk ikäiset) kotiäiti ollut esikoisen syntymästä. Tarkoituksena olla kotona vielä vuosi ja ehkä sitten osa-aikaisesti töihin tai jatkan kotona oloa. Päinvastoin, kuin muut luulevat, tykkäsin työstäni ja lapset ovat olleet vaativia (esikoinen temperamenttinen ja molemmat nukkuneet erittäin huonosti, en ole siis nukkunut melkein 3 vuoteen läpi öitä), mutta päätin laittaa ne lasten tarpeet muutamaksi vuodeksi etusijalle ja lykätä omia "urahaaveita", koska tiedän sen olevan lapselle parasta, enkä millään raaskisi viedä 1-vuotiasta hoitoon, vaikka välillä ajattelen väsyneenä, että "töissä saisin hetken tauon". Enkä kyllä voi ymmärtää, miten joku ei jaksa yhden lapsen kanssa, kun itsellä on ollut kaksi aika vaativaa lasta 1,5 vuoden ikäerolla kotona (joskin kyllä terveitä, mutta unien suhteen huonosti nukkuvia) ja nyt tuntuu, että yhden lapsen kanssa oleminen on niin lastenleikkiä (voi melkein laskea jo "omaksi ajaksi" :-)).
Jos oma äiti ei jaksa hoitaa, miten voi oletttaa, että joku täysin vieras ihminen jaksaisi hoitaa lasta, koska eihän se hoitaja koskaan rakasta ja hoida sitä lasta kuin omaansa, koska tunneside ei ole niin vahva! Mun mielestä lasta ei voi hoitaa rahasta, vaan rakkaudesta ja pieni lapsi tarvitsee vain sitä rakkautta ja yksilöllistä huomiota, jota ei hoidosta monesti saa :-(. Joskin ymmärrän, että joskus on pakko mennä töihin taloudellisista syistä! Lisäksi voisi miettiä, että jos äiti ei jaksa hoitaa tai pysty tarjoamaan jotain virikkeitä vaikka 2-vuotiaalle taaperolle vauvan synnyttyä ja vie hoitoon, niin miten se äiti luulee, että siellä päiväkodissa on yhtään enempää aikaa siihen, kun lapsia per hoitaja on vielä enemmän?
Monet äidit valittavat, kun se 2-vuotias on niin vaativa ("hyppii kuulemma seinille jos ei pääse päiväkotiin") yms., mutta eivät ajattele, mistä se johtuu? Taaperolle on aivan normaalia testata rajoja ja saada välillä raivareita ja uhmakohtauksia ja sitä kärsivällisyyttä todellakin vaaditaan!
Kymmenen pistettä Sinulle! Et varmasti tule panostustasi pieniin katumaan, aikana jolloin olit heille maailman keskipiste ja tuki ja turva jolloin apusi ja tukesi oli parasta mahdollista heidän kehityksensä kannalta. Helppoa se ei varmastikaan ollut, mutta kuka on sanonut että sen sitä pitäisi olla. Päinvastoin merkitsevien asioiden eteen tulee tavallisesti paljonkin työtä tehdä. Uskon myös että kokemuksesi on mahdollistanut oman kasvusi sekä aikuisena että vanhempana ja TÄSTÄ sitä hyötyä todella työelämässä on! Hienoa.
Siis oletko sen miehesi orja! Miksi ette jaa kotitöitä! Sen lapsen kanssa voi tutustua maailmaan miljoonalla eri tavalla ja kotityöt ei karkaa yhtään mihinkään! Jos ukko inisee tekemättömäastä ruuasta ja silittämättömästä paidasta sou what! Kai se osaa iso ukko ittekki! Ja kyllä, lapsi on tarpeeksi vanha könyämään ojan pohjalla, mene mukaan ja ANNA KÄSI!!
työnsit siis lapsesi muitten niskoille! Kuule...siellä sitä pettymystä onkin, ei saa tehä yhtään mitään, koko ajan kielletään, siksi se pistää ranttaliksi kun tulee kotiin!
SUN tehtävä on lempeästi noukkia pois ilman komentelua ja kiljumista, antaa lapsen tehdä asdioita niin että AUTAT häntä siinä...koko ajan kieltämässä ja käskemässä...
Ihana sada vertaistukea toisilta vanhemmilta joiden lapset ovat ovat myös keskivertaista keskittymiskyvyttömämpiä ja vilkkaampia. Viittaan siis siihen,e ttä myöskään sinun lapsesi ei pysyisi teatterissa aloillaan, mikä on poikkeavaa. Meidänkin kanssa teatterissa oli kuitenkin ne muutkin parikymmentä0-4 vuotiasta, jotka pystyivät esityksen aktsomaan. Ja siksihän näitä esityksiä tehdäänkin, että tuon ikäisten pitäisi kyetä keskittymään kyseinen aika.
Sen valossa on kuitenkin koko alkuviestisi täysin käsittämätön, koska ilmeisesti syytät itseäsi lapsesi käytöksestä, eli että vanhemmat ovat kasvattaneet lapsista tämän tyyppisen kuin meillä molemmilla on. No oletko? Meillä lapsella tämä luonne on siis ollut ihan pienestä saakka, ainut mitä olen voinut siihen vaikuttaa on ollut opettamalla opettaa lisää sitä keskittymsikykyä. Olemme jo mm. tilanteessa jossa saan lapsen ohjatusti suorittamaan koko kymmenen palikkaisen muotolaatikon, eli paljon on edetty lähtötilanteesta, mikä tietenkin on myös lapsen iän kertymisen ansioita. Vielä kun tuo keskittymiskyvyn lisääntyminen alkaisi näkyä lapsen ohjaamattomassa vapaa-ajassa, eli hän yksin voisi keskittyä johonkin...
Kysyt miksi luonto on järjestänyt niin,e ttä lapsille tulee pettymyskohtauksia. Minä en tyaas näkisi asiaa luonnon vikana, vaan sen vikana, että ihminen on erkaantunut luonnosta ja elämässä on muutkin kuin vain luonnolliset tarpeet. En ole koskaan kuullut,e ttä mm. eläimillä olisi luonnostaan järjestetty pettymyksiä, koska heidän emonsahan ovat spoikastensa kanssa koko aiakisia emoja ympäristössä, jossa ei tarvitse kieltää ei-lajityypillisestä käyttätymisestä.
Lapsrn putoamisen estämiseen kieltäminen on oleellista, meillä vain kun se kieltäminen on vaikeaa, pääasiassa mm. kiipeämisessä käytetään huomion muualle suuntaamista. Sehän on lapsen kasvun ja kehityksen turvaamsita, eli lapsi ei pääse nyt vaikka kuolemaan kiipeilyn seurauksena. Kuitenkin soimaisin itseäni rankasti jos kasvattajana kasvattamisessa käyttäisin kieltämistä metodina, koska kieltäminenhän on aivopesua, eli valmiin ajatusmallin syöttämistä puhtaimmillaan (indoktrinaatioita). Kasvattajana en myöskään halua ohjailla lapsen omia kiinnsotuksen kohteita kiinnittämällä huomiota muualle. Mutta näin joudun siis tekemään turvatakseni lapsen olemisen.
Samaa olen joskus mieheltäni kysynyt, mutta toisaalta ymmärrän, että omakotitalo on omakotitalo ja sen kunnossa pito vaatii hommaa. Toisaalta taas olen ymmärtänyt jo silloin kun en vielä ollut töissä ja nyt näen sen oikein selvästi kun olen töissä, miten ihanaa on kun talo on asuttavassa kunnossa ja ruoka tehty kun tulee tösitä kotiin. Se on sitä arjen luksusta.
Kyllä myös toiseen, lapsi könyää ojien pohjalla. Sitä on mm. normaalit lenkkimme. Lapsi menee ojien pohjia pitkin, minä menen perässä ja pidän hupusta kiinni. Ollaan juuri ytimessä, miksi arkeni on niin rankkaa. Kun tällaiset päivittäiset normaalit tekemiset tehdään niin pirun hankalasti, olen jokaisessa tällaisessä normaalin elämän normaalissa jutussa jännittynyt jokaisella solullani, olen epäergonomisessa asennossa ja liikun maastossa jossa pitäisi voida vahtia omiaankin jalkoja, niin asiat tuntuvat niin helkutin paljon rankemmilta kuin esimerkiksi ihmisellä, joka laittaa lapsen vaunuihin ja työntää tietä pitkin menemään. Mä muistan silloin kun lapsi ei vielä liikkunut ja viihtyi siis vaunuissa, joskus jopa nukkui, että miten ihanan rentouttavaa oli käydä lenkillä lapsen kanssa. Nykyisin voin vain musitella sitäkin. Onneksi mieheni on osallistuva, eli käyn nyt kun taas jaksan päivittäin lenkillä ilman lasta, eli teitä pitkin...
Kuten sanoin, en koe huonoa omaatuntoa siitä, että haastava lapsi on toisten niskoilla, sillä he tekevät sitä työkseen, eli heille on lakisääteiset tauot. Voisin kokea tästä asiasta huonoa omaatunota mahdollisesti jos lapsi olisi esimerkiksi perhepäivähoitajalla, sillä tietäisin, että myös se perhepäivähoitaja parka joutuisi opettelemaan pissasuihkun katkaisemisen, kun kuuluu tiettyjä ääniä tietystä tekemisestä toisessa huoneessa kesken vessassa käynnin.
Mä en ole havainnut lapsen käyttäytymisessä mitään eroa iltaisin päiväkodin aloittamisen jälkeen. No, ehkä se on hiukan väsyneempi iltaisin ja väsyneenä pinna on vielä lyhyempi, mutta tämä väsymysvaihe lapselle tulee yleensä vasta iltatoimien aikaan...
Kenelle vastauksesi oli?
Mä kysyin toiselta ihmiseltä, että antamani puolituntisen arkemme kuvauksen neljästä "epäasiallisesta" tekemisestä minä kielsin lasta tasan yhden kerran, miksi hän siis kirjoittaa, että käskytän ja kiellän liikaa?
Toinen ihminen taas oli kauhuissaan sen pätkän perusteella, että minä kiellän koko ajan.
Eli kummalle siis viestisi "koko ajan kieltämässä ja käskemässä" oli tarkoitettu? Kumpi meistä siis oli koko ajan kieltämässä ja käskemässä?
Mukava saada vwertaistukea ihmisiltä joilla on samanlaisia lapsia!
Tämä kesksutelu on nyt enmmän valunut siitä töihin lähtemisestä tuohon temperamenttisten lasten (joita nyt näemmä on ollut ihan jokaisella täönne kirjoittavalla) kieltämiseen tai tekemisen ohjaamisen parempaan suuntaan.
Mielestäni siis ei ole ihmeellistä, että puolitoista vuotias (esimerkkinä edellisin kohtaus) tökkii grillivarrastikuilla koiraa, niinhän varmasti kaikki lapset tekevät jos saavat mahdollisuuden, mutta se mikä tekee asiasta haastavaa temperamenttisen lapsen kanssa on se, että miten suuntaat tekemisen johonkin mielekkäämpään? No minä tällä kertaa annoin kädestäni hiusharjan lapselle, otin kylnmästi grillivartaat pois ja sanoin, että harjaapa nätisti koiraa, voi miten koira tykkää kun sitä nätisti harjataan. Ei auttanut, taju lähti, lapsi halusi vartaat kuitenkin Onneksi, kuten teidät, affektikohtauksen jälkeen lapsi on heti kuin eri lapsi, asia unohtuu. Mutta kuinka opit kestämään itse äitinä katsoa sitä, kun lapsi lopettaa hengittämisen ja taju lähtee? Vai oliko sinulla jokin parempi konsti jolla pääsit jo välttämään kohtauksen?
sitten hyvä ihminen enempää lapsia koskaan tee jos tavallinen arki on noin rankkaa!! Ja kyllä toi on ihan tavallista arkea.
sitten parempi että lapsi saa tehdä mitä vaaan koska äiti pelkää kohtauksia? Ei kai siinä auta kuin ottaa itseä niskasta kiinni ja kestää se,olethan aikuinen ihminen.Joillakin on vielä raskaampaa kun lapsi sairastuu vakavasti,eivät kai nekään vanhemmat pistä päätä puskaan ja toivo että asia menee sillä ohi vaan pakko on jaksaa lapsen takia.
Tarkoitatko nyt, että jos lapsi haluaa jonkin esineen, joka ei ole hänen ulottuvillaan eivätkä hänen motoriset taitonsa riitä viemään häntä esineen luokse, pettymyksellä tässä tilanteessa ei ole mitään positiivista merkitystä eikä vaikutusta lapsen kehitykseen? Aiheutuuko tällainen tilanne ihmisen luonnosta vieraantumisesta? Kuvitteletko, että kivikauden ihminen oli joka hetki jälkeläistensä käytettävissä eikä esim. joutunut uurastamaan ruuanhankinnassa? Voisin myös kuvitella, että kivikauden ihminen joutui toisinaan nappaamaan jälkikasvunsa pois vaarallisesta paikasta, vaikka jälkikasvu sitä vastaan ehkä protestoikin. Eläinmaailmasta taas tulee mieleen heti ainakin yksi melkoinen pettymys: nisäkkäiden vierotus emostaan. Silläkin on tärkeä tehtävä, auttaa poikaset itsenäisen elämän alkuun.
Silläkin on merkityksensä, ettei nykyajan ihminen välttämättä aina pysty irrottautumaan vaikkapa wc-pöntöltä juuri sillä sekunnilla, kun lapsi parahtaa itkuun. Lapsi oppii siinä kärsivällisyyttä ihan huomaamattaan ja ilman erillistä koulutusta, kun huomaa, että vanhempi kuitenkin tulee heti kun pystyy.
Vauvateatterista sen verran, että vaikka esitykset olisikin lapsille tarkoitettu, ne ovat kuitenkin aikuisten tekemiä. En pitäisi lasta poikkeavana sillä perusteella, ettei hän jaksa seurata esitystä alusta loppuun siihen ja vain siihen keskittyen. Jos katsojien ikähaarukka on 0-4-vuotta (aikamoinen haarukka!), niin sieltähän löytyy sylivauvoja, jotka saattavat vaikka torkahtaa isin tai äidin syliin, nelivuotiaita jotka jo pystyvät eläytymään näyttämön tapahtumiin ja kaikkea siltä väliltä. Jokuhan on saattanut räpeltää iskän kännykkää koko show'n ajan malttaakseen istua aloillaan, mutta olisitko sinä välttämättä huomannut sitä?
Hiukan ihmettelen, mistä sait käsityksen että syyttäisin itseäni lapseni käytöksestä tai vilkkaudesta? Mitä niin pahaa 1-vuotiaan eläväisyydessä ja tutkivassa luonteessa on, että minun pitäisi tuntea siitä syyllisyyttä? Minä ajattelen, teatteriin palatakseni, että paikoillaan istuminen pitkän tovin on liikaa vaadittu 15kk ikäiseltä lapselta, joka juuri on oppinut kiipeilemään, nauttii yli kaiken liikkumisesta, on kiinnostunut siitä mitä ympäristöstä löytyy sekä muista lapsista ja tekee mielellään heidän kanssaan tuttavuutta. Kaikki em. on paljon mielenkiintoisempaa kuin istua ja tapittaa kun joku tekee jotain tuolla jossain, eikä sinne saa mennä edes tutkimaan paikkoja. Ehkä joku toinen samanikäinen lapsi istuu rauhassa teatterikatsomossa, meidän ei. En silti pidä omaa lastani vaikeana tai keskittymiskyvyttömänä, vaan ihan tavallisena 1-vuotiaana.
Sanon nyt suoraan, että minusta sinulla on jokseenkin epärealistinen käsitys siitä, millaisia pienten lasten tulisi olla ja miten heidän tulisi (osata) käyttäytyä. Toki ymmärrän, että lapsi jolla on haastava temperamentti ja joka saa herkästi affektikohtauksia voi uuvuttaa ja tehdä vanhempansa neuvottomiksi. Silti/siksi kysyn, millaisia 1-vuotiaat lapset yleisesti ottaen mielestäsi ovat? Minkälaisia heidän pitäisi olla? Millaista lasta jaksaisit hoitaa kotona? Riitäisikö affektikohtausten poisjääminen siihen?
*Tarkoitatko nyt, että jos lapsi haluaa jonkin esineen, joka ei ole hänen ulottuvillaan eivätkä hänen motoriset taitonsa riitä viemään häntä esineen luokse, pettymyksellä tässä tilanteessa ei ole mitään positiivista merkitystä eikä vaikutusta lapsen kehitykseen?*
En, vaan tarkoitan, että lapsi ei tee mitään pettymyksillä jonka vanhemmat aiheuttavat kieltoineen ja estoineen. Eli vanhempi kieltää, estää, lasta saavuttamasta asiaa joka on jo saavutettavissa, ollut ehkä jo kädessäkin. En siis pidä esimerkiksi vauvan nälkäitkua pettymyksen osoituksena, vaikka vauva ei omin voimin tissille kykenekään könyämään.
*Hiukan ihmettelen, mistä sait käsityksen että syyttäisin itseäni lapseni käytöksestä tai vilkkaudesta?* viestisi siis kertoi, että on kasvatuksemme vika, että lapsemme on vilkas ja keskittymiskyvytön. Kerrot pian lopussa kuitenkin, että omannekin on samalainen.
* Mitä niin pahaa 1-vuotiaan eläväisyydessä ja tutkivassa luonteessa on, että minun pitäisi tuntea siitä syyllisyyttä?* Aivan! Ehkä sinun pitäisi kokea syyllisyyyttä niistä, koska et ole tarjonnut lapsellesi riittävästi pettymyksen tunteita, ehkä ksoka vältät tuottamasta niitä? En minä tiedä... Sinähän tässä olet yrittänyt minulle perustella, miten minun kasvatustyylini on tehnyt lapsesta sellaisen...
Ehkä joo, minulla on epärealistiset odotukset. Sillä odottaisinhan, että kotona voisi nauttia olla lapsen aknssa useamman vuoden, ilman että on täysin loppuunpalanut. Olen myös ollut huomaavinani, että jotkut naiset tekevät ihan useammankin lapsen, joka voisi kieliä hiukan siitä, että ne naiset nauttivat kotona olemisesta, eivätkä ole täysin loppuun palaneita. Kaikki eivät lähde edes töihin heti äitiysloman loputtua, mikä myös kielisi siitä, että ihan epärealisitista ei olisi odottaa, että lapsi voisi olla helpompikin tapaus, ellainen jonka kanssa arki olisi mukavaakin, eikä ainoita kuvaavia sanoja olisi haastavuus, stressi... siis kaiken kaikkiaan kun ongelman ydin kotona olemisessa oli se, että en voi kuvitellakaan olevani sitä vajaata minuuttia kotona keskenään lapsen kanssa ollessani vessassa rauhassa, siis että saisin yksinkertaisesti laskettua sen pissan pönttöön normaalsiti (kuten muistan lapsettomalta ajalta joskus tehneeni), niin se on pirun rankkaa. Ja te kaikki jotka koette ihan samaa tiedätte sen varsin hyvin, siis kaikki te, joiden lasta ei yksinkertaisesti voi jättää kymmeneksi sekunniksi huomiotta. on ihailtavaa,e ttä jotkut silti ajskavat useamman vuoden. minulle riitti puolitosita vuotta ja tarvitsin lomaa, aikaa jolloin voin vaikka vain seistä tuijottaen jääkaappiin ja miettiä hetken "mitenköhän ne siellä kotona pärjäävät". siis hetki ajatella ihan omia asioita, se on töissä luksusta...
En todellakaan.
olen aina aiemmin ajatellut, että minulla tulee olemaan monta lasta. Mutta se on nyt aivan taattua, että koskaan ei enempää tule... Jos tämän yhden saa hengissä pysymään järkiintymiseensä saakka, niin se on ihan riittävästi.
Ja nuo on hassuja nuo kommentit: nuo on ihan tavallista arkea. Miksei ihmeessä siis muut tuntemani vauvaperheet elä tavallista arkea? Miksi vain meillä on tavallsita arkea? miksi niissä lapsia työnnetään vaunuissa, eikä rymytä ojien pohjilla? miksi niissä lapset leikkivät ihan itsekseen edes minuutin ajan lattialla? miksi niissä lapset esimerkiksi kaupassa ovat hiljaa ja tyytyväisiä esimerkiksi jossain autokärryssä? Miksi niissä äiti sanoo, että käyn vessassa ja lapsi jatkaa omia touhujaan ja äiti saa käydä vessassa? Miksi niissä aktsotaan teatteriesitys kokonaan? Miksi niissä lapsi saattaa kiinnostua esimerkiksi televisioista niin paljon, että istuu kymmenekin sekunttia ihan aloillaan? Miksi niissä lapsien mieluisin leikkipaikka ei ole ikkunalauta? Ja ennekaikkea, miksi ihmeessä niissä lapselta ei lähde taju, kun niiltä kielletään jotain? Vastauksesi on siis, että koska niissä eletään niin epätavallista arkea. Minäkin haluan epätavallista arkea, niin saan olla kotona niin kauan kun olisi lapsen kehtiykselle parhaaksi...
"että myös se perhepäivähoitaja parka joutuisi opettelemaan pissasuihkun katkaisemisen, kun kuuluu tiettyjä ääniä tietystä tekemisestä toisessa huoneessa kesken vessassa käynnin."
Lapselle lelu/kirja/palapeli käteen ja lapsi vessaan mukaan äidin kanssa, vessan ovi kiinni. Perhepäivähoitajalla on sen verran kokemusta lapsista, että hän tietää varmasti ettei vessassa saa aina käydä rauhassa.
Kyllähän arjen saa tuntumaan rankalta, jos joka kohdassa miettii, että voi minua raukkaa, onpa minulla vaikea lapsi ja vaikea elämä, kenelläkään muulla ei taatusti ole yhtä rankkaa. Tätä ketjua lukiessa tulee sellainen olo, että koet lapsesi yksinomaan vaikeana ja rasittavana. Onko teillä oikeasti koskaan hyviä hetkiä yhdessä?
Vaihtoehdot eivät ole ne että lasta ei kielletä ollenkaan tai että lasta kielletään, vaan välillä on myös se, että lapsen huomion voi suunnata muualle, jolloin ei tarvitse kieltää, koska tekeminen loppuu kun tilalle tulee muuta.
Arki tuntuu haastavalta siis sen takia, koska kiellot saavat aikaan tälläisen kohtauksen joka aiheuttaa stressiä ja siksi niitä pyritään välttämään. Helppoahan se olisi vain kieltää. joutuu tekemään paljon enemmän työtä kun esittää pellehyppyjä ja vastaavaa kiinnittääkseen lapsen huomion muualle.
Olen aikuinen ihminen, mutten koskaan niin ratinaalinen, että voisin suhtautua kylömästi oman lapsen tajuttomaksi menemiseen. Ja se kuka sanoo,e ttä niin täytyy tehdä, toivottavasti aina sanoov asta kun on itse kokenut, muuten sen sanomsiet eivät paina.
Hyvä vertaus tuo jos lapsi sairastuu. Jos lapsi sairastuu, niin syytetäänkö siitä vanhempia, kun vanhemmat hakevat lapselleen hoidon, joka edellyttää osaltaan myös muiden hoidettavana oloa? Otan nyt töistä taas kuvitellun esimerkin. Kaksi vuotias lapsi, vuodepotilas, spastisuuden takia jatkuvassa vaarassa tukehtua limaansa, tarkoittaa, että tarvitsee ympärivuorokauden valvojaa vierelleen imemään tarvittaessa. vanhemmat jakssavat kaksi vuotta, siten lapsi on laitettava laitokseen vuorohoitoon, koska vanhemmat ovat täysin loppuunpalaneita, koska yrittivät olla hyviä vanhempia, eli hoitaa itse, vaikkei yhdenkään ihmisen voimavarat tietenkään tuollaiseen riitä. Kyseessä on siis vanhempien huonous, koska laittavat päänsä puskaan ja antavat lapsen toisten hoidettavaksim saadakseen itse välillä levätä?
kyllä kaikki on vaikeeta jos koko ajan sitä itselleen ja muille täällä hokee.Jotenkin tulee sellainen olo ettei aloittaja ihan ymmärrä elämän päälle lasten kanssa.Ikävä kyllä tuollaisia ihmisiä oikeasti on mille kaikki asiat on vaan niin vaikeita..Toi vessajuttu on hyvä esimerkki,kuinka monen monta kertaa olen vessassa istunut lapsen kanssa tai huudellu vanhemmille lapsille samalla jotain,ei se nyt niin vaikeeta oo pissiä vaikka ei 100% siihen hommaan keskity:)
arki voi olla tismalleen samanlaista ja vain silloin se luokitellaan tavalliseksi.Täytyykö sulle ihan oikeasti kaikki vääntää rautalangasta..Mulle ei olisi koskaan tullut mieleenkään mennä lapsieni kanssa esim. vauvateatteriin koska tunnen lapseni eikä he ole paikallaan pysyvää sorttia vaan nimenomaan ojassa rymyävää ja kaikkiin paikkoihin kiipeilevää sorttia.Ja tällä hetkellä kuopusta ei voi ottaa kauppaan mukaan koska ei istu kärryissä vaan kampeaa koko ajan ylös joten en mene kauppaan hänen kanssaan,ehkä sitten taas joskus:)Ei oo tullut mieleenikään etteikö arkeni olisi ihan tavallista menevää arkea ja lapseni ovat tavallisia meneviä lapsia.
omaa lastasi ja elämää tuohon kyseiseen lapseen ja heidän elämään.Sinulla on siis yhtä rankkaa vai?
"En siis pidä esimerkiksi vauvan nälkäitkua pettymyksen osoituksena, vaikka vauva ei omin voimin tissille kykenekään könyämään."
Tästä esimerkissäni ei ollut kyse ja ymmärsit sen varmasti itsekin.
"En, vaan tarkoitan, että lapsi ei tee mitään pettymyksillä jonka vanhemmat aiheuttavat kieltoineen ja estoineen."
Ne auttavat häntä oppimaan sietämään pettymyksiä ja ymmärtämään, ettei kaikki aina tapahdu juuri sillä hetkellä ja ettei kaikki aina mene juuri niin kuin lapsi haluaa. Sen vuoksi kai itsekin ylempänä kirjoitat, että päiväkoti on lapselle hyvä paikka, koska siellä lapsi tottuu siihen, että häntä kielletään ja että päivähoidossa olon päätavoitteena on harjoitella sietämään pettymyksiä. Jos olet todella sitä mieltä, ettei lapsi tee pettymyksen kokemuksilla yhtään mitään ja että ne horjuttavat lapsen turvallisuuden tunnetta, miksi ihmeessä viet lapsesi päiväkotiin ja sovit yhdessä henkilökunnan kanssa tällaisista tavoitteista? Eikö kotihoidossa olisi huomattavasti paremmat mahdollisuudet kasvattaa lapsi juuri teidän omien periaatteidenne mukaisesti?
"viestisi siis kertoi, että on kasvatuksemme vika, että lapsemme on vilkas ja keskittymiskyvytön. Kerrot pian lopussa kuitenkin, että omannekin on samalainen."
Viestini kertoi, että minusta on tavallista ja normaalia, että yksivuotias lapsi on vilkas eikä vielä jaksa keskittyä yhteen asiaan kovinkaan pitkäjänteisesti. Poikkeuksia toki on, sillä lapset ovat yksilöitä. Ehkäpä sinne teatteriinkin olivat lastensa kanssa lähteneet sellaiset vanhemmat, jotka tiesivät lapsensa viihtyvän aloillaan ja katselevan mielellään lavan tapahtumia. Ne, jotka tiesivät että paikoillaan istuskelu ja tapahtumien seuraaminen pääsemättä niihin osallistumaan hermostuttavat lapsen olivat valinneet vapaa-ajan aktiviteetiksi jotain lapsensa luonteelle paremmin sopivaa.
Vilkkautta, keskittymiskykyä ja pettymysten tuottamisen välttelyä en ole missään vaiheessa sitonut toisiinsa. Kuten sanoin jo aiemmin, mieluummin minäkin kierrän "ei" sanan ja houkuttelen lapsen mielenkiinnon muualle. En siis tarkoita että pitäisi eikä kasvatusperiaatteisiini kuulu tuottaa lapselle varta vasten pettymystä pettymyksen perään ja jyrätä lapsen oma tahto ja aloitekyky. Joskus vain kieltämiselle ja rajoittamiselle ei ole muuta vaihtoehtoa. Ei voi eikä kannata olettaa, että joku muu kasvattaisi lapseni puolestani siten ettei hän protestoisi silloin kun minä joudun häntä rajoittamaan. Tietyt väännöt vanhempien on käytävä itse läpi lapsen kanssa ja jos niitä välttelee liiaksi, ne todennäköisesti tulevat jossain vaiheessa vastaan isompina ja vaikeampina. Tätä olen yrittänyt sanoa ensimmäisestä viestistäni asti, mutta joko ilmaisen itseäni todella huonosti tai sitten ymmärrät tahallasi minut väärin.
"Kaikki eivät lähde edes töihin heti äitiysloman loputtua, mikä myös kielisi siitä, että ihan epärealisitista ei olisi odottaa, että lapsi voisi olla helpompikin tapaus, ellainen jonka kanssa arki olisi mukavaakin, eikä ainoita kuvaavia sanoja olisi haastavuus, stressi..."
Ehkäpä epärealistiset odotuksesi ovat ainakin osasyy siihen, että koet arkesi olevan haastavaa ja stressaavaa? Jos esim. tiesit jo etukäteen ettei teatterireissu todennäköisesti suju kuten toivoisit, mutta veit lapsen sinne siitä huolimatta, kumpaa on tilanteen epämiellyttävyydestä syyttäminen, lapsen käytöstä vai omaa toimintaasi? Ettekö olisi voineet mennä teatterin sijasta vaikkapa leikkipuistoon? Jos toivot saavasi käydä vessassa, katsoa telkkaria, lukea lehteä, käydä kävelyllä jne. kuten ennen lasta eikä se lapsen kanssa onnistu, kummasta turhautumisesi johtuu, lapsen käytöksestä vai omista epärealistisista toiveistasi?
Minäkin muistan ajan, kun kävin yksin ja vessassa ja luin siellä rauhassa Aku Ankan, nukuin kokonaisia öitä ja heräsin viikonloppuna kun jaksoin, katsoin leffaa sunnuntai-iltapäivällä ja kuuntelin autossa rokkia sen sijaan että laulan "Leipuri Hiivaa" ja muita valikoituja lastenlauluja koko ajomatkan ettei takapenkkiläiseltä kärähtäisi pinna. Pikkulapsivaiheessa nyt vain joutuu tinkimään omasta mukavuudestaan ja jättämään omia juttujaan hetkeksi sivuun. Kun tietää, ettei sitä kestä ikuisesti, on helpompi jaksaa ne rankatkin vaiheet. Kohta on taas toisenlaiset kuviot ja silloin en enää tämän vaiheen juttuja takaisin saa, vaikka niitä ikävöisinkin.
Siis ammattilaisena "väität" ettei lapsessasi ole mitään "vikaa"...hmmm muistappa nämä sanat kun istut diagnoosipaperit kourassa lääkärin vastaanotolta tullessasi...vaikka sun minkälainen Asperger- mitä lie sulla on siellä kasvamassa,sano mun sanoneen! autismin kirjo kun on niin moninainen etteio kaikki sitä edes tiedä.
Ja Aspergerhan ei ole mikään vika. se on luonteenpiirteessä sekin...
Kappas kun sattuikin omaa alaa; autismi...
lapsuusiän autismin diagnosointia aletaan miettiä, kun lapsella on vikaa siinä autistin luontenomaisimmassa piirteessä, eli vuorovaikutustaidoissa, kun häneen ei muutaman kuukauden ikäisenä vauvana saa katsekontaktia, eikä hänellä myöhemminkään ole tarvetta olla kontaktissa muihin ihmisiin. Ongelmani on lähes päinvastainen; lapsellani on tarve olla kontakissa ja vuorovaikutuksessa kanssani ihan koko ajan, ärsyttävästi myös silloin kun yritän käydä esimerkiksi vessassa...
Kieltämättä olen miettinyt kaksisuuntaista mielIiala häiriötä, sillä niin raivoavalla agressiivisuudella kiukku tulee, mutta onneksi lapsi ei vielä osaa olla agressiivinen.
lueskelin noita muita vastauksiasi ja ohhohh...kipaseppa ja lukaise kaik jutut uudelleen ja lue kaikki kasvatusoppaasi uudelleen! Anteeksi vaan, mutta olin siis väärässä. MUTTA. Ihan itse lietsot lastasi raivoon, ensin ei sitten juu...lapsparka ei tiedä mitä käskyä totellaan!
Kerrotko mistä kohdasta keskustelua sait tämän -ensin ei sitten juu -ajatuksen?
Lapseni muuten tottelee käskyjä erittäin hyvin, kun ohjeet ovat hänelle ymmärrettävät (tyyliin: vie kuppi kaapppiin, laita kaapin ovi kiinni). En olisi koskaan uskonut tuon ikäisen olevan niin kiltti ja totelevainen. Kohtauksia meillä tulee tilanteissa joissa kiellän lasta tekemästä jotain mitä hän haluaa tehdä.
älä mene ojaan,no mene sittenkin kun kohtauksen sait.Lapsihan oppii että kohtauksen jälkeen äiti suostuu mihin vain.Kaikkien lapset uhmaa kieltoja ja saa itkupotkuraivareita,toiset enemmän ja toiset vähemmän.Sinun lapsesi saa kohtauksen joten opettele elämään sen kanssa,lapsesi vuoksi!!
Eli "älä mene jahtaamaan koiraa" on sama asia kuin "älä mene poimimaan amrjoja"?
Se hyvä puoli on puolitoistavuotiaan affektikohtauksissa, että hän ei kykene niitä hallitsemaan ja näin ollen käyttämään hyväkseen saadakseen tahtonsa läpi.
Ja kohtaukset eivät koskaan myöskään muutu hallittaviksi, vaan ne ovat aina lapselle yhtä pelottavia ja hämmentäviä, eli niitä ei lapsi voi koskaan käyttää hallitsemiseen.
Asaintuntijat ovat lisäksi onneksi sitä mieltä, että lapsi menettää musitinsa affektiokohtauksessa, eli se on vain lapselle pelottava ja hämmentävä sumeus, jota hän ei muista, eli ns jäljittely hallitsemis mielessäkin on mahdotonta.
Mä odotan uhmaa ihan himona, sillä silloin lapsella on jo jonkinsortin kyky hallita ja tietoisesti valita tunteitaan...
Juu, kyllä mäkin kaipaan työtäni joka ainoa päivä, mutta olen päättänyt että mun haluamisillani ei saa olla merkitystä ensimmäiseen pariin vuoteen. Pari-kolme vuotta vähän turhautuneempana, mitä se on mun koko elämäni mittakaavassa? Pari-kolme vuotta lapseni ensimmäisinä vuosina, mitä se on hänen elämänsä mittakaavassa?
Jos olet päättänyt, että olet tehnyt oikean ratkaisun, miksi sitä täällä perustelet? Kaivaako kuitenkin syyllisyys?
Ei vaivaa syyllisyys, vaan kuten viestin alussa sanoin: tämä palsta on hassu, kun täällä mesotaan kotona olemisen puolesta. Siksi mielestäni näillä mesojilla olisi syytä vähän miettiä asioita, kaikki äidit, kuten kaikki lapsetkaan eivät ole samanlaisia kuin heidän täydellinen elämänsä...
Kaikki varmasti toivoisivat sellaista samanlaista täydellistä elämää, että jaksaisi olla kotona ja saisi olla lapsensa kanssa, ei siinä mitään. Mutta monille se on mahdottomuus, eikä vain rahan takia, kuten viestini koettaa kertoa, vaan joskus myös perheen jäsenten hyvinvoinnin vuoksi.
se, että joku jaksaa olla kotiäiti, ei tarkoita sitä, että hänen elämänsä olisi täydellistä! Kaikilla meillä on omat ongelmat ja se on totta, että lapsen hoito 24h/vrk on helvetin rankkaa, mutta jos itse et jaksa hoitaa lastasi, miten voit olettaa, että joku täysin vieras ihminen jaksaa hoitaa lastasi? Kyllähän ainakin lähtökohtaisesti tunneside ja rakkaus äidin ja lapsen välillä on vahvempi kuin lapsen ja hoitajan välillä. Lapsen tarpeet ovat aina olleet samat kaikilla lapsilla: suurin tarve on tulla rakastetuksi ja saada rakkautta, siinä lapset eivät eroa mitenkään. Jos äiti lähtee töihin oman hyvinvointinsa vuoksi, niin miten sitten sen lapsen hyvinvointi? Lapsi ei tarvitse mitään täydellistä ja virikkeellistä elämää 24h/vrk, vaan tutun aikuisen läsnäolo, syli ja rakkaus riittää!
Miten voin olettaa, että joku täysin vieras ihminen jaksaa hoitaa lastani? Koska sitä varten päiväkodit ovat, maksan heille lapseni hoidosta. Täysin vieraat eivät kuitenkaan ole tässät apauksessa kyseessä, vaan kyseessä on yksityinen taidepainotteinen päiväkoti, jota pyörittää sukulaiseni ja hänen lapsensa (myös sukulaisia siis) ovat taideaineiden opettajina. On siellä monta vierastakin tätiä ja yksi setä, joten se tuskin on oleellista. Kaikki tulevat hyvin lapseni kanssa toimeen, koska syystä jostain ammattilaisille pieni haaste on aina tervetullut ja vilkasta lasta pidetäänjostain syystä suloisena. Tietenkin minustakin meidän lapsi on todella suloinen, mutta olen huomannut nyt tämän oman lapsen vilkkauden myötä, että arvostan nykyisin enemmän vieraita lapsia jotka ovat rauhallisempia ja pidän niitä suloisempana vieraista lapsista. Ehkä siis päiväkodin työntekijöillä itsellään on vain rauhallisia lapsia, sillä edelleen pitävät lapseni vilkkautta ja periksiantamattomuutta jotenkin kivana ominaisuutena.
Olen myös sanonut,e ttä jos lapsen hoito on heille liian vaativaa, siis lähinnä ryhmässä pito, niin ilmoittavat reippaastio,e tsimme sitten muita vaihtoehtoja, minullahan on mahdollisuus tehdä enemmän yö ja viikonloppu painotteista työtä ja yksi lapsen ukeista on jo eläkkeellä ja tulevat erittäin hyvin toimeen keskenään.
Kyllähän se lapsi hoidossa saa ruokaa ja vaipat vaihdetaan, mutta erittäin usein (päivittäin) näen mm. pphoitajien lapsia puistoissa, joissa hoitajat eivät todellakaan jaksa/ole kiinnostuneita lapsista, pieniä ei oteta syliin, lohduteta yms., koska sitähän he tekevät rahasta ja se tärkein, rakkaus, tunneside lapseen puuttuu. Ilman sitä luonnossakin pennut kuolee ilman OMAN EMON hoivaa, voidaan myös miettiä, mistä johtuu nykynuorten- ja lasten pahoinvointi? Ymmärrän, että olet uupunut ja on todella rankkaa olla vaativan lapsen kanssa, mutta et pääse yhtään helpommalla sysäämällä kasvatusvastuun toisille. Itse jaksan kotiäitinä, koska harrastan liikuntaa (pääsen hengähtämään ja lataamaan akkuja) tai välillä menen ystävien kanssa vaikka leffaan tai ostoksille ilman lapsia, mutta jos olen väsynyt, ei se tarkoita sitä, että mun täytyisi heti mennä töihin ja sen takia laittaa lapset hoitoon, monesti kun näkee, että se elämä ei helpotu yhtään ja lapset oireilee vaan entistä enemmän. Luepa vaikka Tommy Hellstenin kirja "Vanhemmuus"!. Itse suhtaudun myös krittiisesti siihen, mitä hoitajat kertovat päivästä vanhemmille, monesti se hoitajat ei halua kertoa negatiivisia / huonoja asioita vanhemmille eikä se alle 3-vuotias osaa välttämättä niistä kertoa omille vanhemmilleen vielä ja sitten oirehtii eri tavalla. Mun mielestä on ok viedä lapsi hoitoon siksi, että ei yksinkertaisesti muuten pärjää taloudellisesti (ei riittäisi rahat edes perusmenoihin), mutta ei siksi, että ei itse halua hoitaa lastaan!
Juttuhan oli niin, että mä en ole tällä hetkellä uupunut, kiitos töihin paluun! Mä jaksan tällä htekellä haastavaa arkea lapsen kanssa erittäin hyvin. Tälläkin hetkellä kun lapsi nukkuu päiväunia istun tietokoneella, eikä minun tarvitse yrittää pakonomaisesti ottaa pieniä tirsoja, kun on mahdollisuus ja puhtiakin on riittänyt sen verran, että kotityötkin on tullut jo tehtyä tämän päivän osalta lapsen kanssa aamusta touhuillessa.
Meillä lapsi ei ole alaknut oireilla yhtään normaalia enempää töihin lähtöni takia, vaan samat taistot käydään samoista asioista samanlailla vieläkin.
kirjojen lukuun ei kyllä edelleenkään löydy aikaa. Eli alitapa vaikka referaatti Tommyn kirjasta.
Muuten, sun kannattasisi vihjata niiden työhönsä kyllästyneiden perhepäivähoitiajien hoitolapsien vanhemmille siitä, että pphoitajat eivät jaksa hoitaa lapsia puistoissa. Mä itse olen ehkä niin yksinkertainen, että oletan kaikkien toimivan kuten minäkin myös töissä, eli suhtautuvan työhön intohimolla ja jokaista asiakasta rakastaen yli kaiken. Mulle ei tulisi mieleenkään olla mitenkään kylmä yhtäkään hoidettavaani lasta kohtaan ja niin kauan kuin toisin on todistettu, en lähtökohtaisesti usko moiseen kylmyyteen lasta kohtaan muidenkaan ihmisten kykenevän. Mä en siis tee työtäni rahan takia, enkä todella usko yhdenkään millään hoito - tai kasvatusalalla työskentelevän tekevän, sillä muutenhan he työskentelisivät ihan toisella allalla, eli tuotannon puolella.
eikä se 1,5-vuotias ei osaa vielä kertoa sinulle vaikka hän voisikin huonosti, mutta siitä sinä välität, kunhan itse saat "lepohetket" töissäsi. Kyllä sulla on aika harhakuvitelmat päiväkodin arjesta, itsellä kaksi ystävää päiväkodissa töissä ja itsekin nähnyt menoa päiväkodin pihalla ja siellä se on vähintään yhtä hurjaa kuin pphoitajilla (viidakon lait) kun hoitajat juoruilevat keskenään ja vahdittavia lapsia (olisi) ehkä 10 per hoitaja, ei siinä pysty mitenkään vahtimaan jos pienempiä syrjitään tai kiusataan (minusta jo 4 pientä vahdittavaa on liikaa yhdelle hoitajalle). Ei ole nyt Tommyn kirjaa enää, kun palautin sen jo kirjastoon, mutta hän mm. kritisoi hyvin paljon tuota päiväkodin hoitoa pienen lapsen osalta. Se on aivan selvä, että alle 3-vuotiaalle se on aina riski kehitykselle, tulokset nähdään vuosikymmenten päästä vasta tosin. Kyllä monikin on pphoitaja juuri siksi, että sen avulla pystyy olemaan itse kotiäiti omille lapsilleen ja sen avulla saa lisätuloja.
Kyllä niissä päiväkodeissa joissa oon ollu sijaisena, lapsia on vahdittu pihalla riittävän hyvin. On puututtu kiusaamiseen tai esim. liian rajuun leikkiin. Ja se "juoruilu" on kylläkin ollut ihan asiapitoista juttua liittyen esim. johonkin lapseen liittyvään hoitoasiaan (ainakin näissä mun entisissä työpaikoissa, tiedä sitten miten on joissakin muissa tarhoissa...).
Onhan se tietty ikävää, että ryhmäkoot on todella suuria ja jos joku työkaveri on kipeänä, silloin on kyllä venyttävä parhaansa mukaan (jos siis ei saada sijaista pidemmän sairausloman ajaksi).
Pienen lapsen ympärivuorokautinen hoito ON rankkaa ei siitä mihinkään pääse. Ei pääse myöskään mihinkään siitä että pieni lapsi todella TARVITSEE äitiä lähelleen. Erojen ei tulisi olla liian pitkiä ja mutkikkaita kun lapsi alle 2v. Lapset ovat erilaisia temperamentiltaan mutta tarpeet ovat heillä kuitenkin samat, niihin vastaaminen on eri tasoisesti haastavaa siksi jonkunlainen turvaverkko pitäisi jokaisella alle kolmevuotiaan äidillä olla joka mahdollistaa toimivan kiintymyssuhteen lapseen ja samalla äidin jaksamisen. Valitettavasti ratkaisu jossa lapsi viedään ryhmähoitoon päiväkotiin, harvoin tämän mahdollistaa. Liian usein nähdään tilanne mustavalkoisena, joko ollaan kotona tai sitten pitkät päivät erossa lapsesta. Jokaisen perheen kohdalla on mahdollisuus räätälöidä lasten hoito ja työ lapsen tarpeet huomioiden.
Aivan meillä on toimiva verkosto. Mieheni, minä, lapsemme ja ympärillä mummot ja ukit sekä isoisovanhempia, sisarustemme perheet, kummit sekä päiväkoti.
Hassu tuo, että lapsilla on erilaisia temperamentteja, mutta tarpeet ovat samat kaikilla. Juuri tuon kuvitelman takia lähdin kirjoittamaankin. Öööh, esimerkkinä vaikka töistäni kaksi viisivuotiasta kuvitteellsita lasta (tietenkään en opuhu oikeasti olemassa olevista lapsista). molemmilla samat tarpeet? no ei. Toinen ei tarvitse lainkaan henkilökohtaista avustajaa (menee siis perusryhmän mukana), toinen tarvitsee kolme, eli ympärivuorokauden henkilökohtaisen ihmisen vierelleen. Lapsilla ei todellakaan ole samoja tarpeita ja ne tarpeet vaihtelevat mm. sairauksien ja luonteen mukana. Ja nämähjän ei ole minkään äidin päättämiä asioita, vaan kuntotustyöryhmät ovat tehneet virallsiet asiakirjat siitä tarvitseeko lapsi avustajia vai ei..
Tässä kohtaa tämä tavallinen väärinkäsitys juuri on. Eri ikävaiheiden kehitykselliset tarpeet sekä tavoitteet ovat nimittäin samat meillä ihmisillä. Miten näihin tavoitteisiin päästään ja minkälaista tukea lapsi kulloinkin tarvitsee vaihtelee kuten totesitkin, suuresti, riippuen temperamentista, elämän tilanteesta vanhempilapsi kiintymyssuhteen toimivuudesta ja monesta muusta tekijästä. Jokaisessa ikävaiheessa on tärkeää että ikävaihekohtaiset tavoitteet saavutetaan että normaali kehitys jatkuisi ja että seuraavan vaiheen haasteista selvittäisiin. Alle kolmevuotiaan lapsen kehityksessä ja sen onnistumisessa ollaan nykyään varsin yksimielisiä siitä että että toimiva kiintymyssuhde vanhempaan on tärkein edellytys lapsen normaalille kehitykselle. Varhaisessa kehityksessä luodaan ikään kuin kivijalka josta lapsi ponnistaa.Jos kivijalka heikko on rakennusvaarassa luhistua tai korjaamista täytyy koko ajan suorittaa. Valitettavasti tuntuu tilanne monen lapsen kohdalla olevan juuri tämä. Erilaisten tukitoimien jatkuva lisääntyminen sekä päiväkodeissa että räjähdysmäisesti kouluissa kertoo ehkä juuri tästä huolestuttavasta tilanteesta jossa ei riittävän vakavsati suhtauduta alle kolmevuotiaiden ryhmähoidon laatuun.
Juu juu...
Otetaan ne kaksi viisivuotiasta lasta taas. Molemmilla autismi ja ikää 5 v. Samat siis on tarpeet?
Autisteilla usein tiettyjä kiinnostuksen kohteita joihin suhtautuvat lähes pakkomielteen omaisesti. Toinen lapsista on erittäin kiinnostunut television seikkailuhahmoista. Viettää kaiken ohjaamattoman vapaa-aikansa värityskynien parissa ja piirtelee paperille tarkkoja kopioita television sankareistaan. Toinen on mieltynyt vereen. Viettää kaiken ohjaamattoman vapaa-aikansa pyrkien saamaan verta näkysiin, niin itsestään kuin toisista ihmisistä. Ensimmäinen lapsista tarvitsee paljon värikyniä ja paperia, toinen tarvitsee ympäri vuorokauden aikuisen estämään väkivaltaa.
Otetaan kaksi puolitoista vuotiasta lasta. toinen tarvitsee kodin ja tutu omat ellut ja niiden luoman turvan, hän viettää ohjaamattoman vapaa-aikansa omien lelujensa kanssa puuhasteluun tutussa turvallisessa paikassa. toinen tarvitsee myös ohjaamattomaan vapaa-aikaansa täydellisen aikuisen huomion, leluissa ei näe mitään viehätystä ilman,e ttä ne ovat aikuisen kädessä.
Sinä taas puhut perustarpeista, kuten ravinnon saanti, hengittäminen, perusturvallisuus, eli et mistään yksilöidyistä tarpeista.. Ja en voisi olla enempää kanssasi samaa mieltä, sillä juuri sitä olen itsekin yrittänyt keskustelussa tuoda esiin: perustarpeena puolitosita vuotiaalla ei missään nimessä ole pettymyksiin tottuminen, vaan juuri päin vastoin, se että pettymyksen kokemuksia ei tulisi, jotta perusturvallisuuden tunne olisi optimaalinen. Ympäristön pitäisi olla sellainen, että pettymyksiä ei tarvitse kokea, eli kaikki mahdollinen saavutettavissa oleva on oikeasti saavutettavissa (eli ei ole ikkunalautoja, ei kivikkoisia ojia, ei jokia siltoineen, ei äidillä kotitöitä tai muita omia hommia).
Kuten kirjoituksessa viittaistkin tarpeiden portaisiin, niin on oleellista miettiä, että jos perusturvallisuudesta lähtien ihminen on luotu kielloilla, palkitsemisella, kurilla ja käskyttämisellä, niin se itsensä totuttaamisen tarve myöhemmin on erittäin vaikeaa, sillä kyseinen ihminen toimii vain ulkopuolisten antaman palautteen perusteella.
Lapsen alitaminen päiväkotiin oli meillä siis minun tarpeeni selkeästi, ei missään nimessä lapsen tarve. Minä tarvitsen lomaa haastavasta arjesta kotona ja lapsi tarvitsee hyvinvoivan vanhemman. Lapsi tuossa iässä ei missään nimessä päiväkotia tarvitse, kyllähän kaikki varmasti sen tietävät.
Hyvä ratkaisu jos se sopii teidän perheelle!:) Mitäpä sitä muita kuuntelemaan siinä vaiheessa. Sinä voit hyvin, lapsi voi hyvin, koko perhe voi hyvin. Toi on hyvä toi osittainen työaika!
Minähän olen ollut koko ajan töissä; tehnyt täyttä työviikkoa ilman minkäänlaisia kevennyksiä. Lisäksi vielä opiskelut päälle. Ei se helppoa ole ollut, mutta kuitenkin nyt huomaa olevansa voiton puolella tässä vaiheessa, kun lapseni on jo nuori aikuinen. On ollut tavallaan pakko jaksaa aikoinaan raivarit ja kaikenlaiset kiemurat siihen päälle. Joka pvä on pitänyt pväkodista aikoinaan ottaa tekohymyn saattelemana valituksia vastaan päivittäin, mutta näin vuosia jälkeenpäin helpottuneena voi sanoa, että vittuako sille voi, jos lapsi temppuaa, kiukuttelee, uhmaa koko ajan, vaikka kuinka yrität hänelle pitää selkeät rajat ja kasvattaa yhteiskuntakelpoista ihmistä.
Eikä tätä rumbaa kukaan lto tai elto ymmärrä, ennenkuin omissa persnahoissaan sen kokee oman penskansa kautta. NÄmä koulutetut ammattilaisetkin selän takana puhuu kaiken olevan vanhempien vika ja tuomitsevat hyvin herkästi, kun ei ole sitä taikka tätä tehty lapsen kanssa. Vaikka en yhellekkään lapselle toivo neurologista oireyhtymää synnyinlahjaksi, mutta näille ns viisaille opettajille toivoisin perheeseen edes yhden ADHD tai Asberger lapsen juuri sen takia, että siinä tuntee omissa nahoissaan tämän tyyppisen lapsen kasvattamisen. Luulenpa ammattilaisen vain sitä kautta todella oppivan ja viisastuvan!
Se on kyllä ihan totta, että vasta oma kokemus asiasta kuin asiasta tuo sen ymmärryksen.
Niin kauan kuin ihmisen mielipiteet perustuvat vain siihen mitä kirjoista on opittu ei voi puhua asiantuntemuksesta. Mielipiteitä on helppo muodostaa kirjaviisauteen tukeutuen, mutta aito ymmärrys tulee kokemuksen kautta.
Nykyään on muotia syyttää vanhempia kaikista lasten ongelmista. Jopa aikuiset ihmiset kaivelevat vikoja lapsuudestaan kun elämä ei olekaan sellaista kuin haluaisi.
Ei se aina niin mene.
Voi luoja. En haluaisi olla ap:n asemassa kun lapsi kasvaa. Vaatimukset kasvavat kun vanhemmat eivät aseta rajoja. ja murrosiässä ei ole olemassa minkäänlaista vanhemmuuden kunnioittamista.
Rajattomuus on yksi suurin mieleterveyden ongelmien lähtökohta nuorilla. Kun niitä ei ole koskaan ollut, ei niitä tule olemaankaan. Last ei auta että muut (päiväkodin henkilöt) rajoittavat lasta. Ei lapsi siitä opi vanhempiaan tottelemaan ja kunnioitamaan.Päivähoito loppuu kun koulu alkaa, eikä opettaja ole hoitoalalla.
Ja mistäkö tiedän? Kokemuksesta. Lapsi tarvitsee turvalliset ja johdonmukaiset rajat rakkauden lisäksi. Lääkärit ovat oikeassa kun ovat neuvoneet olemaan antamatta periksi peloilleen kohtausten ajaksi. Sitä paitsi eloton=kuollut Tajuton= sydän yhä lyö ja henki kulkee.
Ja valitettavasti päiväkoti ei sitä rakkautta pysty tarjoamaan. Säännöt ilman rakkautta alistaa lapsen tottelemaan mutta ei kasvata kykyä empatiaan ja toisista välittämiseen se ominaisuus liittyy yhdessäoloon rakastavan vanhemman kanssa jossa lapsi kokee itsensä nähdyksi ja ymmärretyksi ja jossa rajat antavat mahdollisuuden kokea tätä hyvää yhdessäoloa vielä enemmän. Tukahdettu kiukku jota lapsi kokee tilanteissa joissa hänet alistetaan purkautuu sitten kotona äidin kanssa ja siihen liittyy myös viesti äidille avun tarpeesta jota lapsi ei pysty yksinomaan päiväkodista saamaan. Ehdottaisin esim. jos sinulla siihen suinkin mahdollisuutta, viettämään yhteistä aikaa lapsesi kanssa päiväkodissa. Voisit silloin yhdessä jonkun tietyn hoitajan kanssa miettiä miten lasta auttaa sekä kotona että päiväkodissa.
Itse taas olen aloittaneen asemassa hyvinkin tiukasti, sillä olen hän ja en voi odottaa mitään muuta kuin sitä,e ttä lapsi juurikin kasvaa, tulee malttia ja kärsivällisyyttä, keskittymiskyky paranee.
Kuollut=?. Asiantuntijatkin miettivät mikä on ihmisen kuolinhetki. Eloton siis lainausmerkeissä, koska joidenkin määritelmien mukaan ihminen tai muukin katsotaan kuolleeksi kun hengitys on lakannut. Sen jälkeen elimistössä tapahtuu paljon vielä elintoimintoja jopa vuorokausienkin ajan, rakko tyhjenee, lämmönsäätelyjärjestelmä vaihtelee lämpötiloja, lihakset kouristelevat.
Tajuton= Sydän lyyö yhä ja henki kulkee. Kohtaus päättyy tajuttomuuteen, eli siihen kuin henki alkaa jälleen kulkea.
Olisin kovasti kiitollinen niistä kokemuksista, joita toivottavasti jaat kanssani. Eniten minua kiinnsotaa se kuinka sait itsesi kovettumaan, että kestätä kieltää lasta, vaikka tiedät sen johtavan tajuttomuuteen?
Mä olen muuten aina luullut noiden mt-ongelmaisten kanssa työskentelevänä, että suurin mt- ongelmien aiheuttaja on erilaiset sairaudet, joihin ei kasvatuksella juurikaan voida vaikuttaa...
Lähtökohtaisesti olen toista mieltä rajoista kasvatuksessa, eli en ole behavioristi ajatusmaailmaltani, mutta siitä on varmasti turha alkaa tässä yhteydessä keskustella, koska tiedän miten vapaa kasvatus maallikko elämässä ymmärretään ja sen korjaaminen ei ole tässä nyt ajankohtaista, eikä se ole vielä muutenkaan ollut ajankohtaista lapseni kansa, koska hän vasta tutustuu elämään, varsinaisen kasvatuksen aika on myöhemmin, kun hän on ns. sosialsitunut elämään (tietysti oppii siinä ohessa asioita).
Mutta voin kauhistuttaa lisää toteamalla, että tarkoitukseni on kasvattaa lapsi vapaasti, kunhan sellaisen kasvatuksen aika tulee, eli siis luottamalla lapsen omaan ajattelukykyyn, ilman, että hänelle kenekään tarvitsee kertoa kuinka on kannattavaa toimia ja kuinka ei tule toimia. Tällä hetkellä lapsi ei vielä osaa yhdistää kiipeämistä ja kivulaista putoamista keskenään, mutta kun kykenee, hän saa itse kokea kannattaako kiipeillä vai ei. Kasvatuksen ammattilaisena nimittäin voin sanoa eriävän mielipiteen joka kuuluu näin: kielloilla kasvatetaan vain itseensä luottamattomia luovuuden menettäneitä "tusinakansalaisia", jotka tarvitsevat myös jatkossa tiukat ohjeet siitä kuinka elämässä tulee toimia.
Olemme käyneet kyseisessä päiväkodissa lapsen puolivuotis ajasta lähtien,. sillä olemme osallistuneet siellä vauva harrastusryhmiin, joten kiitos vinkistäsi, juuri noin itsekin varmasti olisin neuvonut. Asia on hallussa, meillä on yhtenäinen linja lapsen kasvun ja kehityksen tukemisen suhteen päiväkodin kanssa.
Eloton =kuollut. Silloin ei edes sydän lyö. ja todellakaan ei vuorokaudan päästä enää mikään osa ruumiista elä, vaan rakko voi tyhjentyä vain jos ruumista siirtää nin että virtsa valuu ulos sen takia. Kuolonkankeus alkaa ennnen vuorokautta. Oletko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan? Oletko ollut vierellä niin kauan että on todettu kuolleeksi lääkrin taholta ja olet itsekin sen nähnyt? Et ilmeisesti. minä olen.
Tajuttomuus on eri asia. Se on ohimenevää ja sydän lyö, elintoiminnot ovat käynnissä vaikka hengitys hetkeksi lakkaiskin. Osaat kai ensiaputaidot jo työsi vuoksikin?
Kieltää voi monella tapaa. Ei tarvitse käskyttää. Voi kieltää lempeästi, ottaa lapsi syliin, lohduttaa lasta, jotta hän oppii kestämään pettymyksen ja saa siihen tukea vanhemmiltaan. Se on vanhemmuutta. Tilanteista luistaminen perustelemalla lapsen nuorta ikää tai omaa palkoa kohtausten takia, ei luo lapselle turvallista, luottavaista pohjaa. Puolitoistavuotias ei ole enää vauva. Hän ymmärtää enemmän kuin osaa ilmaista. Hän myös oppii kumpi on vahvempi äiti vai hän itse. Vahvempi päättää asioista ja lapselle on kauhistus huomata olevansa äitiään vahvempi. Mistä hän tukea saa jos on itse se joka asioista päättää ja kantaa seuraukset?
Suosittelen lukemaan Jari Sinkkoen kirjoja. Vaikka alan ammattilaisena varmasti olet niitä lukenutkin. Kannattaa suhteuttaa oppeja myös omaan vanhemmuuteen. Tulevaisuuden takia. Ei asi ahelpota jos siihen ei tarrtu. Lapsen kasvaessa homma vaikeutuu. Kenen hoidettavaksi annat lapsen kouluikäisena, kun tarvitset itse lepoa, lastenkodin? Se on nykyisin muodissa.
Olen nähnyt ihmisen kuolevan.
En ole seisonut vieressä kun lääkäri toteaa kuolleeksi, sillä työskentelen kehitysvamma-alalla, nmissä lääkäreitä ei ole ympäri vuorokauden saatavilla. ja jso joku kuolee virka-aikaan on paikalla osaston vastaava sairaanhoitaja joka hoitaa tällaiset kuoleman tapaukset. Omassa yövurossa ja itlaqvuoroissa olen siis ollut toeamassa ihmistä kuolleeksi ja ainut miten voimme sen alalla todeta on,e ttä hengitys lakkasi siihen ja siihen aikaan, sydänmonitorejissahan asiakkaat eivät ole. Pulssia tunnsutellaan ja oksimetriin laitetaan todetaksemme, että kuollut on, mutta kun soitetaan sairaalaan lääkärin tavoittamista varten, lääkäri haluaa tietää sen hengityksen loppumisen kellonajan, ei sitä milloin olemme löytäneet oksimetrin paikalle....
Mä olen myös yrittänyt kertoa,e tä tajuttomuus on jo eriasia kuin se sanomani "elottomuus", eli tajuttomanahan lapsi jo hengittää.
Toinen kappaleesi oli erittäin hyvä siihen saakka että puolitoista vuotias ei ole enää vauva. Vielä jos siitä olisi jotain konkreettista hyötyä. Et kai sinä oelta,e ttä itkemään alkava lapsi ei pääse meillä syliin? Mistä moinen kuva on tullut? Kappaleesi loppuosasta mietin,e ttä oliko jokin leikkaus, kopiointi vahinko ja pätkä oli tarkoitettu jonnekin koirien johtajuus-osioon, koiran nimi vain on lapsi...
Jari Sinkkonen on nimenä tuttu, taitaa olla meidän perhe lehden psykologi? En muista äkkiseltään olenko lukenut kirjoja, noita lehden artikkeleita olen, muttei äkkiseltään muistu yhdenkään aihetta mieleen. mutta pikkuisen nimi hälyttää indoktrinaatioita käsittelevän kirjan kohdalla... Onko hän kirjoitanut kirjan oikeaa opettamista vai indoktrinaatioita (tai vastaavaa)? Jos on, niin mieshän on nero, enkä voisi enempää kasvatuksessa pitää Jumalana. Kieltäminenhän kasvatusmielessä on indoktrinaatioita puhtaimmillaan ja kirja oli erittäin indoktrinaation vastainen...