Paniikkin tunne on itsellä sisällä ja se ei samoin näy ulospäin, mutta kuvitellaan sen näkyvän?
Halutaan nopeasti lääkettä apuun vaikka paraslääke olisi vain elää tunteen kanssa jopa uhmaten tilannetta!
Yleensä paniikin jollain tasollakin tuntevat ovat kunnon ihmisiä, mutta ylireakoivat tilanteita ja jopa miettivät etukäteenkin tilanteita missä voisi panikoida!
Itse muistelen aikaa kun en kyennyt aina kaupassakaan käymään jos liian pitkät jonot ja joitain kertoja jopa poistuin jonosta ja palautin ostokset paikoileen poistuen kaupasta??? Täysin järjettömältä kuulostava teko, mutta mikäs teki kun ahdisti... Uusi yritys toiseen kauppaan ja nopeat pakko ruoka saatava ja huokaus että "selvisin" mutta mistä selvisin? Selvisin jostain oudosta ahdistuksesta silläkertaa ja jo illalla miettien mitenkähän huomenna "selviän" ???
Vuosien myötä olen tunteen saanut jäämään pois ja se on tapahtunut ilman lääkettä siten että en ole vetäytynyt kodinkulmaan kaikeksi aikaa vaan mennyt "ihmistenilmoille"... vaikeaa aluksi, mutta palkitsevaa lopulta.
Bodarin lihaksetkaan eivät tule hetkessä vaan kurinalaisen työntuloksena.
Voisin sanoa että paniikia kokenut on kokenut ihmisyyden hyvin syvältä sisimpää mitä olla olemassa tässä maailmassa. Maailmaa voi vain harvat nähdä toisinkin.
Et ole ainoa ja yksin!
Halutaan nopeasti lääkettä apuun vaikka paraslääke olisi vain elää tunteen kanssa jopa uhmaten tilannetta!
Yleensä paniikin jollain tasollakin tuntevat ovat kunnon ihmisiä, mutta ylireakoivat tilanteita ja jopa miettivät etukäteenkin tilanteita missä voisi panikoida!
Itse muistelen aikaa kun en kyennyt aina kaupassakaan käymään jos liian pitkät jonot ja joitain kertoja jopa poistuin jonosta ja palautin ostokset paikoileen poistuen kaupasta??? Täysin järjettömältä kuulostava teko, mutta mikäs teki kun ahdisti... Uusi yritys toiseen kauppaan ja nopeat pakko ruoka saatava ja huokaus että "selvisin" mutta mistä selvisin? Selvisin jostain oudosta ahdistuksesta silläkertaa ja jo illalla miettien mitenkähän huomenna "selviän" ???
Vuosien myötä olen tunteen saanut jäämään pois ja se on tapahtunut ilman lääkettä siten että en ole vetäytynyt kodinkulmaan kaikeksi aikaa vaan mennyt "ihmistenilmoille"... vaikeaa aluksi, mutta palkitsevaa lopulta.
Bodarin lihaksetkaan eivät tule hetkessä vaan kurinalaisen työntuloksena.
Voisin sanoa että paniikia kokenut on kokenut ihmisyyden hyvin syvältä sisimpää mitä olla olemassa tässä maailmassa. Maailmaa voi vain harvat nähdä toisinkin.
Et ole ainoa ja yksin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Puhut ihan asiaa, mutta yhden eriävän mielipiteen tahtoisin tuoda ilmi. Ensinnäkin, me ihmiset olemme jokainen erilaisia ja näin ollen kaikille ei paniikista selviytyminen onnistu ilman lääkitystä. Esimerkiksi akuuttitilanteessa minusta on ok turvautua lääkitykseen jos ei pärjää muuten. Monilla kun on hoidettavana työt jne. ja en tiedä onko sairaslomalle jääminenkään aina hyvä ratkaisu. Toki jotkut eivät totisesti kykene töihin, mutta itse olen jälkeenpäin miettinyt että minulle henk.koht. töissä käyminen oli kuitenkin hyvä juttu, siitäkin huolimatta että joskus oireiden iskiessä pahasti päälle täytyi lähteä kotiin kesken työpäivän. Mutta siltikin kävin voimieni mukaan töissä, olipahan muuta ajateltavaa kuin tuo oma sairastuminen.
Ihanteellisessa tilanteessahan sitä selviytyy ilman lääkkeitä, mutta aina näin ei vain käy =)
Niinpä... juuri TV:ssäkin jossain pakko-oireohjelmassa, mitä näitä nyt tulee amerikan ihmeitä mutta kuitenkin, hoitava terapeutti sanoi jotensakin näin: "Joka kerran kun annat myöten sille ahdistuksellesi joka estää sinua tekemästä jotain, annat samalla aivoillesi viestin että 'tämä on vaarallinen tilanne' ja seuraavan kerran kun taas olet saman tilanteen edessä ahdistus on aina vaan pahempi"
Mun mielestä viisaasti sanottu, tietenkin ahdistus ja paniikkioireet on lamaannuttavia, mutta taitaa olla että monet paniikkioireet ovat itseaiheutettuja kun ei uskalleta rikkoa omia rajoja... ja kun nykyisin on niin helppoa löytää joku leima otsaan, sairastaminen ei ole enää mikään tabu.
Tiedän että tästä moni loukkaantuu, mutta toisaalta, eipä tässä maailmassa taida olla kovinkaan montaa ihmistä, jotka ei pelkäisi jossain elämänsä vaiheessa jotain uutta tai vierasta tilannetta, itse voi valita antaako ahdistukselle myöten vai ottaako vastuun omasta elämästään.
Ymmärrän että esim. traumaattisten tilanteiden jälkeen sitä ei välttämättä jaksa "ottaa itseään niskasta kiinni" (anteeksi kammottava ilmaisu) mutta kyllä se on loppujen lopuksi itsestä kiinni miten pitkään ja miten paljon antaa sen ahdistuksen hallita elämäänsä.
Itse istuin nuoruudessani reilut puoli vuotta vaatekomerossa iltaisin itkemässä ahdistustani, kunnes tajusin etten mä sinne voi loppuelämäksi jäädä ja pakotin itseni ulos ihmisten ilmoille taas... olisinhan mä voinut sulkeutua pääni sisällekin ja kehittää paniikkioireita, mutta kun elämäkin houkutti jotenkin... siitä huolimatta että mut käytännössä raiskattiin 14-vuotiaana, sitä mä siellä komerossa itkinkin... tosin olisi ollut terveellistä purkaa se asia terapiassa silloin eikä vasta nelikymppisenä, olisi varmaan jäänyt monta virhettä tekemättä aikuisiällä.
ite kans uskon et se ratkaisun avain olet VAIN SINÄ ITSE. Toki hyvät ystävät, aviopuolisot, lapset ja terapeutit, niistä kyllä on apua, mutta jos ei itse halua parantua tai tehdä asioille jotain niin ei siihen muutkaan pysty.
Mulla tällähetkellä sellanen vaihe menossa et pitäs hankkia terapeutti, mut se pelkkä ajatus et joutuu menemään sen terapeutin luokse ahistaa ja pelottaa. Nyt kun luin nää teiän jutut tein päätöksen et hitto mä varaan ajan huomenna ja tällä viikolla meen altistaa itteeni kauppakeskukseen missä on paljon ihmisii.
Mun paraneminen alkaa NYT.
=) Tsemppiä kaikille panikoijille