Te, jotka olette parentuneet syömishäiriöstä, etenkin bulimiasta:
Mikä auttoi ja mitä sisällänne tapauhtui? Miten saitte ahdistuksenne tmv. johon syömishäiriö oli kehittynyt, "haltuunne"?
Mikä auttoi ja mitä sisällänne tapauhtui? Miten saitte ahdistuksenne tmv. johon syömishäiriö oli kehittynyt, "haltuunne"?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ei se parane niin kuin kuume.
Sen kanssa eletään, se unohdetaan, eihän se ole alunperin fyysinen tauti.
Mikä auttoi?
Pakotin itseni muiden ihmisten pariin. Pakotin itseni näkemään, kuinka ja minkälaisia määriä terveet ihmiset syövät.
Pakotin itseni elämään
ja
elämähän alkoi lopulta elää itse itseään.
Pakotin itseni olemaan osa tätä joukkoa, jossa EN OLE YKSIN sen tosiasian kanssa, että tässä maailmanosassa lihoo helposti. Pakotin itseni ainakin suurimmaksi osaksi pois siitä MinäMinä-maailmasta.
Pakotin itseni tahtomaan sitä, että jonain päivänä ajattelen toisin. Ideologia on aina muutettavissa -muistakaa se rakkaat sisaret!
Se jokin päivä ei tule yhdessä hetkessä, mutta aika muovaa ihmistä. Ruumiista ei pääse pois kuin kuollen, mutta elämä on sen verran arvoisaa, että ruumiin kanssa voi tulla toimeen ja elää sillä tätä elämää. Lopulta on niin, että enemmän minua harmittaa se, jos joku toinen arvostelee kehoani, eikä se, jos en itse pidä sitä täydellisenä.
Minua ahdistaa joskus, mutta harvemmin. Minä syön joskus liikaa, mutta en niin, että olisin vaarassa olla kohta satakiloinen. Minä en oksenna enää... Miksi?
Niin, miksi? Siksi, koska olen päättänyt niin ja pysynyt päätöksessäni. Koen, että tämä on samaa linjaa tupakoinnin lopettamisen kanssa.
Kun aika on kulunut, huomaan, ettei minulla ole enää edes tarvetta oksentamiselle. Jotenkin alkaa vain tuntua siltä, että kykenen käsittelemään ahdistuksen omassa päässäni ilman fyysistä rääkkiä. Olen paljon vapaampi.
Elän normaalia elämää nautintoineen ja pettymyksineen, enkä yritäkään käsitellä kaikkea ruoan avulla. Lisäksi minun on paljon helpompaa olla toisten ihmisten seurassa, kun en enää vertaile koko ajan itseäni toisiin, tai toisia toisiin. En mieti sitä, kuka on mihinkäkin kuntoon itsensä (syömällä) saattanut.
Vaikeinta kaikessa on se, että ajan on annettava alkaa kulkea omia teitään. Oman persoonan on kuljettava eri tavalla kuin tämän hektisen ajan.
Kukapa kuvittelisi syömishäiriön paranevan kuin kuumetauti... Se olisi kyllä mukavaa, jos tiede kehittyisi niin pitkälle, että psyykkiset sairaudet saisi eettisesti hoidettua yhtä kätevästi kuin esim. päänsärky =)
Rivakka (?) lähestymistapani tahtoo lähinnä osoittaa vahvaa uskoa ihmiseen, ja siihen, että syömishäiriöistä VOI parantua, ja nimenomaan "ideologiaansa" muuttamalla! Ei välttämättä onnistu yksin, mutta itsestä se loppupeleissä kuitenkin on kiinni.
Kertokaa tekin - myös minä lukisin samasta aiheesta mielelläni.
Itselläni on tapana reagoida kaikkiin tunteisiin ahmimalla ja sen jälkeen oksentamalla. Jos olen iloinen, ahmin. Jos olen surullinen, ahmin. Oli mikä fiilis tahansa, ahmin.
Miten ihmeessä oppisin tuntemaan kuten normaalit ihmiset?
Olet siis pahimmassa vaiheessa (etenkin, jos oksennat tai podet muutoin pahaa oloa ahmimisen jälkeen). Neuvoni on, että pakotat itsesi lopettamaan ahmimisen. Tiedän, että tilalle tulee tunnetyhjiö, mutta siitä PÄÄSEE YLI.
Usko se, että koska ITSE oksennat, voit ITSE (ja vain itse) olla oksentamatta.
"Neuvoni on, että pakotat itsesi lopettamaan ahmimisen. Tiedän, että tilalle tulee tunnetyhjiö, mutta siitä PÄÄSEE YLI."
Helpommin sanottu kuin tehty. Tottakai alkoholistin pitäisi lopettaa juominen, nistin douppaaminen, anorektikon laihduttaminen... mutta kun kyseessä on psykofyysinen riippuvuus, ei se kaikilta ihan pelkän tahdonvoiman avulla onnistu.
Mä saan ahmimisesta ihan järjettömiä kiksejä: itse aktin aikana ensin voimakas mielihyvä ja vapauden tunne, ja jälkeenpäin hiilarihumalan ansiosta euforisen raukea olo. Mulle ahmiminen on tavallaan rituaali ja osin rutiinikin, josta haluisin lähinnä eroon sen terveydellisten - sekä tietenkin ulkonäköön ja sen kautta elämänlaatuun vaikuttavien - haittojen takia, mutta tuon valtavan henkisen tyydytyksen vuoksi en siinä onnistu. Ehkä en sitten tarpeeksi halua.
Neuvoni oli hyvä. En nimittäin voi pakottaa ketään lopettamaan tätä itsetuhoista harrastusta.
Itsetuhoisuushan on ainakin tässä maassa pitkän ajan muoti-ilmiö.
Lisäisin vielä, että ystävien tuki tai kaveripiirin vaihto auttaa. Monesti syömishäiriöisten keskuudessa itse syömishäiriö on niin yleinen ja tavallinen puheenaihe, ettei syömishäiriöinen osaa ajatellakaan, mistä kaikesta muusta ihmiset puhuvat terveinä.
Se on totta, että itse oksentaa ja itse on tehtävä töitä bulimian yli pääsemiseksi, mutta toi on jo vähän liikaa! pakota itsesi lopettamaan ahmiminen...kyseinen asia on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. et varmaankaan itse ole sairastanut syömishäiriötä? tiesitkö, että syömishäiriöiden takana on usein hyvinkin vaikeita ongelmia, jotka laukaisevat ylensönnin tai syömättömyyden?ongelmat voivat olla ulkopuoliselle pienen kuuloisia, mutta asianosaiselle hyvinkin vaikeita. kun todella sairastaa syömishäiriötä, siitä ei pääse eikä pidäkään päästä yksin yli. avun antaja voi olla niin psykologi kuin oma äiti (eräs ystäväni sairasti hyvin pahaa anoreksiaa, oli myös sairaalahoidossa. hän ei luottanut ollenkaan ulkopuolisiin hoidon tarjoajiin, joten oma äiti auttoi hänet takaisin elämään). myös itse olen sairastanut ja sairastan edelleen...se alkoi anoreksiana ja nyt hieman myöhemmällä iällä on enemmän bulimista käyttäytymistä eli tiedän mistä puhun. MINÄ EN HALUAISI SAIRASTAA SYÖMISHÄIRIÖTÄ, vaan haluaisin ehdottomasti olla terve ja oppia nauttimaan elämästä ja ruuasta osana sitä elämää. olen yrittänyt pakottaa itseni lopettamaan, mutta vääristynyt kehonkuvani saa minut aina jatkamaan. käytökseni on itsetuhoista ja tiedostan ongelmani (mikä muuten on hyvin yleistä bulimikoilla, anorektikot kieltävät ongelman olemassa olon), mutta yksin ja yrittäen pakottaa itseäni lopettamaan en onnistu...kyseinen asia on vain pahentanut minun ongelmaani. näin ollen olen siis turvautunut psykologin apuun. minäkään en alkuun tiedostanut, että syömishäiriöiden takana on ihan arkipäiväisiä ongelmia...nyt kun olen pikkuhiljaa alkanut rakentamaan omaa minäkuvaani uudelleen (mikä on todella raskasta), olen alkanut uskomaan, että huominen päivä voi olla jo hyvä päivä...päivä, jolloin minun ei tarvitse oksentaa tai päivä, jolloin minun ei tarvitse paastota!
Olin aina ollut rintava ja pitänyt siitä.Yhtenä aamuna peiliin katsoessani näin itseni sellaisena mitä oikeasti olin eikä vääristyneenä.Minulla ei ollut enää rintoja,rintalasta vain näkyi rumasti.Vähän ajan päästä siitä tapahtui seuraavaa:
yhtäkkiä se vain loppui...yhtenä kertana en saanut enää mitään ylös vaikka kuinka yritin,yritin kovasti silmät vettä vuotaen.Sama toisella ja kolmannella kerralla,se ei enää onnistunut.Lihoin n.10 kiloa yhden kesän aikana,itseinho oli valtava.Kävin osaavalla syömishäiriöihin perehtyneellä terapeutilla ja ihme kyllä se auttoi!
Aiemmin tunsin olevani sisältä tyhjä ja ulkokuori oli ainoa mitä minulla oli.Lihomisen myötä ulkokuoreni tuntui rapistuvan ja katosin olemasta,hävisin jopa itseltäni,hukuin.Sitten löysin itsestäni muutakin,menin toiseen ääripäähän.Ajattelin että tärkeää ei ole se miltä näyttää vaan mitä tekee ja että kauneutta voi tuoda mailmaan muutenkin kuin oman kehonsa kautta,esim.maalaamalla.En ole vieläkään täysin terve,olen lihava(oikeasti)ja kärsin siitä,mutta en ahmi enkä oksenna.
Tsemppiä tulevaisuuteen!
Mulla on kausia jollain syömishäiriöni on tavallaan unihduksissa mutta joku elämän asia ratkaisee sen uudestaan...kärsin varmaan yhdessä kaikista näistä: BED:stä, toisinaan olen anoreksiaan ja ortoreksiaan taipuvainen...riippuu vähän kaudesta. Syömishäiriö jokatapuksessa.Onneksi en ole koskaan alkanut oksentamaan ja yritän pysyä niin.
Eli aina kun olen ollut onnellinen ja elämässä kiinni niin silloin tietysti syömishäiriö on ollut uinumassa...esimerkiksi kun rakastuin ja olin onnellinen en ajatellut syömiseen liittyviä asioita ja tunsin kelpaavani sellaisena kuin olen. No sitten kun tulikin ero poikaystävästä, tuli tilalle tyhjiö ja olinkin kauhistunut siitä että seurustelun aikana (onnellisena) olin lihonnut...ja siitä kaikki taas alkoi...
Nyt sitten kamppailen...en edes tiedä mikä tämä oireyhtymä sitten on...toisinaan ahmin ihan hirveesti mitään ajattelematta...joku viikko saattaa olla että tarkkailen ruokieni koostumusta ihan sairaalloisesti enkä suostu syömään mitään lisäaineita tms. ja seuraavalla viikolla taas en syö kenties mitään...ja aina välillä saan hirveitä liikuntapuuskia jolloin treenaan kaksikin kertaa päivässä.
Eli mun parannuskeino olisi se, että minulla olisi elämä. Onneksi syksy tuo helpotusta asiaan kun pääsen muuttamaan ja saan vaihtaa maisemaa...on muutakin tekemistä kuin itsensä tarkkailu.
Syömishäiriöön on myös olemassa erinomainen ja toimiva lääkitys: Cipramilia ja tod. näk. myös muita SSRI-lääkkeitä käytetään menestyksellisesti syömishäiriöiden hoidossa.
Korvien välissä se ongelma piilee niin syömishäiriöissä kuin masennuksessakin.