Otin tuolla toisaalla kantaa rakkauteen.
Minäpä olen rakastunut vanhuudessa yksineloon. Viisihenkiseen perheen mamana ja ihmisten kanssa työtä tehneenä, olen oppinut nauttimaan tästä olotilastani jo 24 vuotta.
Sääli olisi sitä joka joutuisi minun kanssani samaan huusholliin elämään. Niin olen omat kuvioni rakentanut että ei siitä tulisi kertakaikkiaan mitään. Ihan eri asia on kun kylään tulevat ja kyllä niitä tuleekin, ainakaan kukaan ei nälkäisenä lähde.
Suuri on vapaus ja vähällä tulen toimeen. Kaikkea olen saanut mitä olen halunnut, nyt enää vähemmän haluan. Parasta ja yksinkertaista on oma päätösvalta kaikkeen.
Minäpä olen rakastunut vanhuudessa yksineloon. Viisihenkiseen perheen mamana ja ihmisten kanssa työtä tehneenä, olen oppinut nauttimaan tästä olotilastani jo 24 vuotta.
Sääli olisi sitä joka joutuisi minun kanssani samaan huusholliin elämään. Niin olen omat kuvioni rakentanut että ei siitä tulisi kertakaikkiaan mitään. Ihan eri asia on kun kylään tulevat ja kyllä niitä tuleekin, ainakaan kukaan ei nälkäisenä lähde.
Suuri on vapaus ja vähällä tulen toimeen. Kaikkea olen saanut mitä olen halunnut, nyt enää vähemmän haluan. Parasta ja yksinkertaista on oma päätösvalta kaikkeen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä nyt hiukan liioittelet. Yksinoloon ei voi rakastua. Ihmisellä on aina tietynlainen "ikävä toisen luo" niinkuin laulussakin sanotaan.
Ihminen tarvitsee ja kaipaakin yksinäisyyttä(kin), mutta jatkuva yksinolo syö ihmistä.
Oletko Katleija liittynyt johonkin höpö-kerhoon kirjoittajaksi?
Täällähän minä välillä kirjoittelen 70 kerhossa. Tätä höpö-kerhoako tarkoitit, vai meinaatko että tässä on eri lohkoja ja kerhoja.
Tuolla ylähyllyllä lukee "70-vuotiaiden leppoisa kahvipöytä." Siinähän minä vain.
Yksineloon oppii ja tottuu, ei rakastu, sanoisin minä. Yksinäisyyttä en juurikaan tunne, koska olen haalinut itselleni harrastuksia, jottei yksinäisyydentunne tulisikaan haittaamaan elämääni. On ihan hyvä näinkin. Kenenkään kanssa en esim. asuntoa enää haluaisi jakaa, oma tupa oma lupa. Kesäisin, kun ei ole kesämökkiä ja harrastusmenot ovat vähissä, saattaa olla yksinäisyyden hetkiä, mutta onneksi eivät jäytävää yksinäisyyttä. Ja näillä palstoilla on vain kesäisin aikaa olla niin runsaasti kuin nytkin olen ollut.
Minäkin tykkään yksinelosta - eihän sen tarvitse yksinäisyyttä olla. Kun on ulospäin suuntautunut ja utelias elämän suhteen, niin mikä tässä on olella ja elellä.
Kuten 'tinat' kin kertoi, harrastukset pitävät pirteänä; piirustusharrastuksen myötä olen saanut monia mukavia tuttuja jopa ystäviäkin, joiden kanssa asian vierestä vielä käymme näyttelyissä, elokuvissa tai teatterissa, tapaamme 'kaupungilla kahvilla yms', tykkään lenkkeillä ja kulkea luonnonpoluilla - maisemaa voi ihastella ihan itsekseenkin.
Harvemmin kutsun nykyisin vieraita kylään tai itse kyläilen, mitä nyt joskus sisarusteni kanssa ja minulla on 3 lasta ja heillä lastenlapsia. Kaitsen joskus jälkikasvuani ja siinähän vipinää riittää, kun mummo yrittää pitää 'höllät ohjat käsissään'. Minä asun rivitalossa ja siinä on minulla puutarhanhoitoa kylliksi ja voin istua pihallani vaikka yöllä. Meillä on naapurien kesken hyvä sopu ja puhevälit kunnossa.
Joskus kuitenkin on pakko myöntää, että olishan se kiva jakaa ihan arkipäivää mukavan kaverin kanssa, jutella niitä näitä ja vaikka vähän hemmotella toista (kuten olettaisin hänenkin hemmottelevan minua välillä). Sydänystäväksi ottaisin ja hyvänä pitäisin, jos vielä sellainen sielunkumppani kohdalle sattuisi. Mutta eipä ole sattunut niin, vaikka yksi ilta avatessani ulko-oven, siellä portaalla pullisteli rupisammakko (ihan totta). En tohtinut sitä ruveta pussaamaan, jäin vaan miettimään, josko se olisi ollutkin prinssi?
Niih! Nyt saat lopun ikääsi katua, kun sen sammakon pussaamatta pois päästit. Nyt et saa tietää, oliko tavallinen sammakko vai rinssi. Saattoi se nimittäin olla ihan tavallinenkin sammakko, josta olisi jäänyt vain ikävä limainen jälkimaku. :)
Kuka sitä ei haluaisi vaivatonta ystävää, joka ei haittaisi omaa eloa liialla läsnäololla. :) En takuulla passaisi enää ketään. Ja en haluaisi suurin surminkaan enää sydänsuruja, kyllä niitä on tämän elon aikana podettu jo kiintiö täyteen - näin uskon.
Kutta aikojen on syntynyt ihmisiä ja syntyy edelleenkin, jotka eivät oikein sopeutua minkäänlaiseen seuraan. Näin miesten kuin naistenkin suhteen.
Saavat suurin piirtein hepulin, jos työajan jälkeen joutuu elämään toisten seurassa.
Aikoinaan Lee Marvin lauloi rosoisella äänellään "Toiset on luotuja kulkemaan". Kuvaa hyvin näitä luonnon valuvikaisia tyyppejä.
Ihan hyvä, kun jotain pohtimista tänäkin aamuna. Tuli itsellein mieleen, että taitaisivat monetkin sellaisen melkein "näkymättömän" asuin-elinkumppanin huolia, jos yleensä mahdollisena pitäisivät yhdessäasumista jonkun kanssa.
"Toiset on luotu kulkemaan"...niin se on, ja valuvikaisia tyyppejä ! Kylläpä oli hyvin sanottu!
Itse kun aina olen juuri näihin valuvikaisiin törmännyt ja ollut kiinnostunut enemmän vikaisista kuin viattomista, en ole koskaan voinutkaan ajatella viihtyväni viattoman, siloisen, järkevän ihmisen kanssa. Noin niinkuin ihan jokapäiväisesti, valuvikoja juuri pitääkin olla, ja ne näkyä. Ei ainoastaan omilla ehdoilla, mieleisekseen muokatun, puhun tästä "näkymättömyydestä", kanssa eläminen olisi minulle mahdollista. Tykkään sellaista ihmisistä, jotka eivät ole muokattavissa.
Tuota kans mietin...ollako vaiko eikö olla tyytyväinen yksinasumiseen, kaksinhan voi elää vaikkei asuisikaan. Tai lukuisamminkin, jos niin haluaisi. Tilaa pitäisi ainakin olla asuessa, jokainen haluaa käsittääkseni aina välillä olla ihan yksikseen.
Viime aikoina on tuntunut epämiellyttävän hyvältäkin välillä olla tyytyväinen yksinasumiseen. Mutta ei sittenkään, kyllä minä aina sen valuvikaisen sopivan taisteluparin ottaisin, jos tilaa olisi....se yksi tärkeä ehto...ja toinen, jos kohdalle sattuisi.Mutta hyvä näinkin, että "seurustella" voi, vaikkei asukaan yhdessä.
Mutta mielelläni passaisin toista samanlaista räiskähtelevää kuin itse.
Johtopäätös siis omalla kohdallain...silloin kun alan olla tyytyväinen yksineloon, olen vanha....toivottavasti en vielä vuosiin tyydy vain omiin kuvioihini.
Eihän me valuvikaisia olla, jos itsekseen viihdymme emmekä kuitenkaan ole yksinäisiä. Eikö me olla täydellisiä ja mitäs siihen nyt enää lisäisi?
Ja eikö se niin ole, että vastaparit muodostaa kokonaisuuden?
('This is hjumor', kuten Spede aina sanoi).
Osittain jo syntymälahjana olen saanut jonkin asteisen kulkurin viitan harteilleni. Ei se huono viitta ole ollut, mielenkiintoinen mieltä avartava sitä se on ollut. Elmäni jaan kolmeen osaan, ensin lapsuus ja nuoruusvuodet, yhtä kasvamista, oppimista, kiivasta oman elämän etsintää.
Toinen vaihe, perhelämää, kodinhoitoa lapsia rakastaen hoivaten virka äidin viitassa apulaisen avustamana, siippa toi ulottuvuutta muuttoja, juhlia joskus jopa aamunkoittoon saakka, siinä se viitta.
Kolmas vaihe antoi luopumisen viitan - niin ikävä, vanhuseläkeläisen kruunattu paperi käteen, pyristelyä puoleen ja toiseen. Joskus tunsin olevani vapaana ammuttavaa riistaa - se tuntui pahalta. Tulihan tämä seesteinen vaihe, vapautuminen säännönmukaisesta elämästä, olen itsenäistynyt nukkumaan 120cm leveässä vuoteessa untuvatäkin alla jonne joskus rakkauden tuuletkin puhaltavat. Täyttä elämää tämä on, en ole erakoitunut eläm'n kolhuista huolimatta.
Rakastan läheisiäni, rakastan tätä elämää en paljon enää vaadi itseltäni, kaikki menee niinkuin on mennäkseen. Eilen uppouduin menneen maailman elämänmuotoon tuulimyllytilalla mukanaolijoiden kanssa. Mennyt elämä ei koskaan enää palaa, olen jollakin tavalla yksin - yksinäinenkin - haitanneeko tuo mittään.
Olen se mikä olen, kun muut ovat parempia, se on heidän onnensa, en kadehdi.
untuvatäkin alustan pieruja pitääki välillä tuulettaa.
Niinkö sinä täkkiäsi tuuletat? Laita ihmeellä nimimerkkisi ja kerro mitä sinun täkkisi kertoo? Miksi nokkos ryteiköstäsi ruikit veteliäsi palstalle?
Jokaisella meillä on oma elämäntarinansa ja elämäänsä on joko tyytyväinen tai ei. Muiden mielipiteitä tulee tietenkin peilattua omiinsa. Ei ihme että ollaan eri mieltä, eikö se ole hyvä niin.
Jos minä sanon rakastavani nykytilaa niin huomatkaa, että se on kehityksen tulos. Puolessa väliä kahdeksaakymmentä (huh,huh) monien vaiheiden jälkeen päästä tähän rauhan tilaan, voi kyllä tunnustaa rakastavansa tätä.
Saisi tämä omalta puoleltani jatkua, mitä muuta voisi toivoa.
Ei tällä ole mitään tekemistä erakkomaisuuden kanssa, se on eri asia. Eihän yksineläjältä ole poissuljettu parisuhdetta. Voihan kumpikin elää omassa huushollissaan, se on aika yleistäkin ja siinä sitten tämä yksinelon auvoisuus säilyy ja voipa turhilta erimielisyyksiltä välttyä. Ei vanhana ole enää niin sopeutuvainen. Helposti käy niin että vaan toinen sopeutuu.
Miten sitä voisi aloittaa, kun on niin säikeitä sinne ja tänne, yksin on hyvä olla nauttia mistä milloinkin elokuvista, musiikista, skypettää ystäville.
En kyllä oikein rakastamiseksi yksinoloa voisi tuntea, hyvä olo ja rauhoittuminen uusien kujeiden keksiminen sitä yksinään olossa tulee keksittyä vaiko ajateltua.
Kotona yksinään ei ole niin nautinnollista kuin jossain luonnossa verkkaisesti liikkuen, kuunnellen ja nauttien sen kauneudesta ja runsaudesta.
Hyvä kaveri ja ystävät onneksi antavat sisältöä elämään.
Ehkä tässä vuosien lisääntyessä voi hyvinkin alkaa kaipaamaan omaa hiljaista eloa tutussa kotiympäristössä.
Olen koko ikäni ollut muiden seurassa eli en ole asunut yksin, ja vasta nyt vanhempana asun yksin.
Vaikka tuntui oudolle tottua tähän alussa, nyt voin kans sanoa, et rakastan yksinasumista.
Se ei tarkoita, että haluaa olla erakko, vaan haluaa olla itsensä seurassa ja ei tarvii ketään passata.
Olen kiltti luonne ja haluaisin aina muille ensin kaiken, mutta nyt viimeinkin ajattelen itseäni.
Elämälle kiitos, että saan nyt elää näinkin.
joku pää kallellaan kulkeva kaikkia mahdollisia sairauksia valittava tuttava, joka on samassa kerhossa kuin itsekin,
enkä pääse tekemään mutkaa kulkuuni, vaan on kohteliaasti kuunneltava, kun hän kertoo...
Joskus sellaisen jälkeen ajattelen, ettää onneksi saan asua itseni kanssa!
Harrastuskavereita, tuttuja ja ystäviäkin on minulla paljon, sukulaisista puhumattakaan!
Olen seurallinen ihminen, ja aluksi ajattelin, etten pysty asumaan yksin, - kun en sitä ollut aikaisemmin kokenut,
mutta nyt olen siinä suhteessa viisaampi. Oikein hyvin pystyn!
Elämä on nykyisin paljon monimuotoisempaa kuin työelämän aikana. Ainoa, mitä kaipaan, - ikävoin tosi paljon, - on mieheni seura, nauru ja juttelu hänen kanssaan, kinatkin, kaikki mikä liittyy häneen. Se oli luontevaa yhdessäoloa.
Eli tällä varauksella voin yhtyä tuohon Katleijan otsikkoon.
:)
Voin tietenkin yhtyä Satun* kirjoituksen loppuosaan. Voi vaan todeta, että 30 vuotta on armahtanut jo minua ja ne ikävät, kaipaukset ja surut ovat jalostuneet kauniiksi muistoksi.
Tarkoituksella jätin aloituksesta tuon arimman henkilökohtaisuuden pois.
Täysin en ole sopeutunut yksinoloon kotona, vaikka arvostan työmäärän vähentymistä jo. Aikaa on omistautua kaikkeen mistä itse pidän, ilman, että joudun käyttämään oitä maalausharrastukselle, tai järjestämään huollon toimivuuden nopeasti kun omistauduin sille.
Sosoaalinen määrättyyn rajaan olen minäkin, äsken lähti vastavalmistunut sairaanhoitaja lapsenlapseni iltapäivä vierailusta.
Riitti keskustelua kaikesta vilkkaasti,huh :D, aika kun on tapaamisilla kortilla, niin piti mahduttaa niin paljon tähän tamaamiseen.
Seuraava siskonsa tulee vasta ensi viikolla onneksi, lähdössä kun on Madridiin aur pairiksi. Hyvä on nuorten nähdä maailmaa ja kehittyä tehtävien myötä.
Hiljaiseloa sillä rintamalla tulee olemaan, mutta syksyn tullen on aikaa taas lukea ja onhan Facebook yhteydenpitoon.
Totuttava on läheisen ihmisen puuttumiseen tässä vaiheessa, kipeästi sen vielä koen, mutta luotan ajan parantavaan vaikutukseen, sopeudun sitten tai en!