Rintasyöpäpotilaan tyypillinen psyykkinen profiili on ylivelvollisuudentuntoinen stressaaja, jännittäjä ja muidenkin huolten kantaja. Elämästä ei ehdi nauttia, kun koko ajan pitää huolehtia, järjestellä, valmistella, viimeistellä.....
Rintasyöpä 34-vuotiaana oli oikeastaan pelastukseni: koko elämäni muuttui. Silloin tuntui että nyt on se viimeinen mahdollisuus todella TEHDÄ jotakin elämälleen. Sanouduin irti stressaavasta työstä, erosin aviomiehestäni, myin velkaisen kämpän ja hankkiuduin psykoterapiaan.
Sen jälkeen elämä on pelkästään hymyillyt. Lääkärini sanoikin, että voin oikeastaan kiittää onneani: useimmat "pääsevät" samaan tilanteeseen - silmäkkäin kuoleman kanssa - vasta noin 60-vuotiaina, jolloin elämä alkaa olla suurimmalta osin jo takanapäin. Voi enää surra elämätöntä elämää ja saavuttamatonta onnea.
Vaikka tuntuu absurdilta sanoa syövän olevan lahja, se voi olla joskus juuri se tarpeeksi rankka potku takapuoleen, jota ilman ei pystyisi keräämään rohkeutta muuttaa niitä asioita, joiden tietää olevan pielessä omassa elämässään.
Rintasyöpä 34-vuotiaana oli oikeastaan pelastukseni: koko elämäni muuttui. Silloin tuntui että nyt on se viimeinen mahdollisuus todella TEHDÄ jotakin elämälleen. Sanouduin irti stressaavasta työstä, erosin aviomiehestäni, myin velkaisen kämpän ja hankkiuduin psykoterapiaan.
Sen jälkeen elämä on pelkästään hymyillyt. Lääkärini sanoikin, että voin oikeastaan kiittää onneani: useimmat "pääsevät" samaan tilanteeseen - silmäkkäin kuoleman kanssa - vasta noin 60-vuotiaina, jolloin elämä alkaa olla suurimmalta osin jo takanapäin. Voi enää surra elämätöntä elämää ja saavuttamatonta onnea.
Vaikka tuntuu absurdilta sanoa syövän olevan lahja, se voi olla joskus juuri se tarpeeksi rankka potku takapuoleen, jota ilman ei pystyisi keräämään rohkeutta muuttaa niitä asioita, joiden tietää olevan pielessä omassa elämässään.
Vastaukset 44
Vanhimmat
..logiikka sinulla. Äitini sai ensimmäisen kerran rintasyövän -93, noin 50-vuotiaana. Silloin hänelle tehtiin rinnan osapoisto ja annettiin tarvittava hoito. Nyt tänä vuonna, syöpä uusiutui, ja koko jäljelle jäänyt rinta jouduttiin poistamaan. Olen ollut hänen tukenaan sekä nyt että -93, seurannut hänen hoitoaan, jutellut tuntemuksistamme ym, enkä voi pitää syöpää lahjana millään muotoa, missään iässä.
Pidätkö kenties myös 10-vuotiaan lapsen syöpää lahjana?
Vai että syöpä on lahja. Mietitkö taas yhtään ennen kuin päätit tänne kirjoittaa?
Äidilläni todettiin -95 rintasyöpä, rinta poistettiin. Sytostaatti/sädehoidoista huolimatta syöpää ei saatu parannettua. Syöpä levisi koko kehoon. Hän kärsi siitä seitsemän vuotta viimeiset elinkuukaudet sairaalan syöpäosastolla tekounessa kipujen takia. jolloin vuonna 2002 kuoli 40 vuotiaana. Äitini sai minut nuorena, olen nyt 25 ja minulla on viisi vuotias poika. Kas kummaa kun minä en osaa pitää syöpää lahjana. Menetin äitini ja parhaimman ystäväni. Vai että tyypillinen psyykkinen profiili...
syöpä vei parhaan ystäväni 18-vuotiaana. Syöpä vei myös pappani, isäni ja koirani. Itselläni on nyt rinnassa kasvain, toivon mukaan hyvänlaatuinen. Minä en pidä syöpää lahjana.
Itsestäni ja muistakaan en tunnista noita piirteitä joita luettelit. Itselläni on kyllä siinä mielessä murehdittavaa, että minä olen oikea sairauksien kokoontumispaikka. Mutta turha sitä on itsesäälissä rypeä. Minä olen onnellinen niin kauan kun vielä hengitän.
Kirjoitin saman tyylisen omakokemuksen otsikkoon rintasyöpä kalkkeumasta. Itseltäni leikattiin reilu kuukausi sitten rintasyöpä. Olen keskustellut paljon asiasta kohtalotovereideni kanssa ja melkein kaikille herättänyt samanlaisia ajatuksia. Läheiset kokee tietenkin tällaisen sairauden suurena hätänä. Varmasti itsekin jos minun läheiseni sairastuisi.Mutta asiahan on niin että kun tällainen sairaus kohtaa itseä, sanokaapa te kauhistelijat mitä pitäis tällaisen ihmisen sitten tehdä? Vaipua apatiaan ja elää onnetonta elämää? Itse olen joutunut luomaan uskoa lapsiini, mieheeni ja vanhempiini että vielä tästä selvitään. Olen hyvin positiivisella mielellä ja aion nauttia elämästä ja parenpilaatuisesta elämästä kuin ennen ja niin kauan kuin kykenen. Toivottavasti aika kauan vielä ,jos en sitten vaikka kuole esim.liikenneonnettomuudessa sitä ennen :). Meidän kaikkien aika tulee lähteä täältä joko ennemmin tai myöhemmin.
Arvasin että kirjoituksesta syntyy kamala poru ja parkuna. Tähän mennessä kauhistelijat ovat olleet nimenomaan niitä, jotka eivät itse ole edes kokeneet syöpää.
Enkä yritäkään väittää että syöpä olisi aina ja joka tapauksessa hyvästä. Mutta joskus, oikeassa tilanteessa se voi hyvinkin olla - enkä ole ainut syöpään sairastunut, joka näin on kokenut.
yksi joka on rintasyövän omakohtaisesti kokenut; sairastuin syöpään 42-vuotiaana, toinen rinta jouduttiin poistamaan kokonaan, kävin läpi sytostaattihoidot ja sädehoidot ja lopulta tehtiin vatsamakkarasta uusi rinta joka on toki parempi kuin se irtosilikoni jonka kanssa pari vuotta kuljin mutta ei ikinä korvaa omaa.
Jos hyviä puolia syövästä on pakko löytää, AINOA jonka nyt, kuusi vuotta myöhemmin, keksin on se että sain ainakin tietää ketkä ovat oikeita ystäviäni: sain tukea tahoilta joilta en sitä ikuna olisi odottanut ja toisaalta pari hyvänä ystävänäni pitäämääni henkilöä katosi elämästäni kokonaan kun eivät pystyneet käsittelemään tätä saamaani "lahjaa".
Voin vakuuttaa sekä sinulle että niille jotka vielä eivät syöpää ole omakohtaisesti kokeneet että jos syöpä on lahja, se on lahja jonka minä - ja takuulla ylivoimaisesti suurin osa sen saaneista - palauttaisin välittömästi takaisin antajalleen.
Voihan olla että sinun elämässäsi oli kaikki jo valmiiksi niin pahasti pielessä että ainoa mahdollinen suunta oli eteenpäin mutta suurimmalla osalla meistä syöpäpotilaista on elämä ollut ihan hyvässä jamassa ennen syöpää ja syöpä on koettelemus, ei lahja.
Ihan sama kokemus minullakin rintasyövästä, sairastuin kahdesti parin vuoden välein ja toisella kerralla sitten poistettiin toinen rinta kokonaan.
Ja sama kokemus myös tuosta ystävä-asiasta. Mutta ne, jotka häipyivät, joutivat sen tekemäänkin: mitä hyötyä on ystävistä, jotka eivät ole tukena myös vaikeuksissa?
Ja tietenkin syöpä on koettelemus, yksi niitä kovimpia joihin voi joutua. Eri asia sitten on, mitä tästä koettelemuksesta oppii, sikäli kun siitä selviää.
Voin kyllä tunnustaa että elämässäni oli paljon asioita jotka ei ollut kohdallaan, eivätkä ole varmaan vieläkään tämän sairastumisen jälkeen. Aineellinen hyvinvointi kylläkin ja kivat lapset ja hyvä aviomies. Mutta tarkoitan että olen alkanut kypsyä tämän myötä vähän henkisemmälle tasolle. Huomaan koko ajan elämässä paljon asioita, mitkä on jääneet huomaamatta.Ja pyrin kehittämään itseäni edelleen. Ei kaikki varmasti ajattelekaan samoin. Mehän olemme jokainen omia persoonia. Ei mun mielestä tästä kannata kiistellä. Se ei nimittäin johda mihinkään. Halusin vain kysyä onko kellään muulla herättänyt samanlaisia ajatuksia tämä sairaus.Pyydän anteeksi jos olen jotain loukannut. Tulin just metsästä kävelemästä ja nautin luonnosta täysin siemauksin. :).
Miksiköhän siitä syntyy parkuna. Voi jumalauta että sä olet tyhmä. Syöpään kuolee ihmisiä jatkuvasti lapsia ja vanhuksia ja siltä väliltä. Sä tulet kirkkain silmin väittämään että syöpä on lahja! Katsotaan pidätkö sitä sitten lahjana jos oma syöpäsi uusiutuu tai lähiomaisesi kuolee syöpään. Törkeää että voit edes sanoa noin.
"jotka eivät itse ole edes kokeneet syöpää"
En kyllä haluaisikaan olen vierestä katsonut kun äitini kuihtui pois. Miksi haluaisin saman sairauden?
Tiedoksesi vain: syöpäni ON jo uusiutunut aikoja sitten, USEITA lähiomaisiani on kuollut syöpään.
Ehkä ymmärtäisit mistä puhun, jos edes lukisit kirjoitukseni kunnolla.
Olet tainnut ajatella aihetta vain ja ainostaan yhdestä, kapeasta - omakohtaisesta näkökulmasta. On suorastaan loukkaavaa yleistäen kirjoittaa, että syöpä olisi lahja. Miten ajattelen, kun kerron, että tämä lahjaksi määrittelemäsi törkimys vei minulta lapsen, jonka elämä oli vasta aikuisuuden kynnyksellä. Hän olisi mielellään luopunut tästä lahjasta - hän olisi halunnut elää ja perustaa oman kodin ja saada lapsia (=lahjoja). Vaan kun tämä inhottava lahja valtasi vuosien varrella koko hänen kauniin kehonsa ja uuvutti hänet lopullisesti omassa kodissaan. - Toivon, että Sinun elämäsi jatkuu ja toivon, että syvennät ajatustasi valitessasi sanoja tälle inhottavalle sairaudelle, joka voi todellakin saada ihmisen arvomaailman muuttumaan ja ajatukset syvenemään. Senhän olisi voinut saada aikaan joku muukin asia. Säästä meidän omaisensa menettäneet moiselta kirjoittelulta ja nauti siivotusta elämästäsi kunnolla. Iloitsen kyllä puolestasi, jotta elimistösi yhdistettynä hoitoihin jaksoi ne ja saali Sinun jatkaa elämääsi. Oppia ikä kaikki!
Olen itse huomannut sellaisen asian, että ihminen kuin joutuu katsomaan omaa elämäänsä taaksepäin ja huomaa kuinka nopeasti se onkaan kulunut, joutuu väkisinkin miettimään omaa elämäänsä monelta kantilta. Toinen tekijä joka laittaa ihmisen ajattelemaan on omalle kohdalle sattunut sairaus.Tai ystävän, oman vanhemman tai lapsen.
Ihminen on siitä ihmeellinen, että jokainen mennä "porskuttaa" päivästä toiseen monesti kiivastuvassa tahdissa, eikä näe yhtään mitään. Menee laput silmillä, kuin ravihevonen.
Jokaisen elämä kaipaa jonkinlaista "shokkia", ennen kuin osaa pysähtyä ja alkaa katsoa asioita eri näkökulmasta.Sen jälkeen on paljon helpompaa löytää ja nähdä päivistään niitä pikkuasioita, joista meidän jokaisen elämä koostuu.Mennyt on aina mennyttä, eikä siitä kannata kantaa taakkaa.Helpottavampaa on ajatella tulevaisuutta kuin elää menneisyydessä. Jokainen voi jos haluaa ajatella, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta sen toteuttamiseen ei ole mitään edellytystä, koska emmehän voi siirtää aikaa taaksepäin.
On siis paljon helpompaa tehdä eläämäänsä muutokset lähi tulevaisuudessa kuin menneisyydessä.
vaikeampi vierestä seurata
Voi, voi muuta en pysty sanomaan. Jos jokainen meistä tarvitsisi saada tuon "lahjan" että elämämme alkaisi hymyilemään olisi se todella surullista.
Muutama kuukausi sitten saatoimme sukulaisemme viimeiselle matkalle, rintasyöpä oli leikattu vuosia sitten kunnes todettiinkin että etäpesäkkeitä oli joka puolella luustoa, paluuta ei enää ollut. Avomies oli häntä 10v. nuorempi jolle sanoikin, tietäen että elämä ei jatku enää pitkään ja lähtö tulee olemaan hyvin kivulias, että avomiehellä on vapaus lähteä yhteisestä kodista. Kuitenkaan hän ei lähtenyt vaan oli henkisenä tukena ja melkein 4v. kesti tämä taistelu luusyövän kanssa.
Sinulle jolle syöpä on lahja, mene katsomaan esim. lasten syöpäosastolle, miksikö näille pienille olisi annettu tämä lahja?
Kyllä minä mokoman lahjan olisin mielelläni palauttanut sinne, mistä se tulikin, kun jouduin katselemaan, kuinka oma isäni kitui syövän kourissa 8 kk ja kuoli tuskiinsa. Hänen syöpänsä kun oli sellaista laatua, jossa ei ole mitään toivoa (mesoteliooma eli asbestisyöpä; kaikki kuolevat siihen). Mielestäni tuo näkemyksesi on todella loukkaava etenkin niitä kohtaan, joilla on vähemmän toivoa tai ei toivoa ollenkaan sairaudessaan. Eikös vähempikin elämänkoulu riittäisi?
Hyvä Neena ja onnea.Sama täällä...34-vuotiaana heräsin elämään ja siitä lähtien olen tarponut outoja rohkeuden teitä.Tehnyt asioita joita en tasan tarkkan muuten olisi tehnyt.
Nyt sairastuttuani uudelleen en pelkää kuolemaa vaan elän yhä edelleen ja väittäisin,että otan siitä kaiken irti! ; )
Ihana lukea viestisi. Tuota juuri tarkoitin...
Enää en pelkää ketään, en mitään - ja elän jokaisen päivän ihan itselleni, teen valintoja sen mukaan mikä itsestäni tuntuu hyvältä enkä sen mukaan mitä muut minulta odottavat.
Oli kiva lukea sinun ja Neenan jutut. Kunpa nuo kauhistelijat ja tyrmääjät tajuaisivat, että jokaisen kokemus on ainutlaatuinen. Niitä ei voi yleistää. Itseltäni leikattiin rintasyöpä tammikuussa. Nyt voin kokemuksesta sanoa: RINTASYÖPÄ EI KAADA IHMISTÄ. Seuraan uteliaana oman ruumiini muuttumista. Se on TODELLA mielenkiintoinen seikkailu. Sitä huomaa, kuinka ruumiin muut osat yrittävät kompensoida sairasta osaa. Vaikka olenkin syöpäinen, silti minusta ihmisruumis on ihmeellinen.
Teille muille: miksi vaipuisin epätoivoon? Se vain tekisi elämästäni helvetin. Nyt voin nauttia melkein kaikista asioista ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Ja ne asiat ja ystävät, joista en saa enää nauttia, joutavat mennäkin. Turha niistä on katkeroitua.
Myönnän, että juuri läheisille syöpä on kova pala. Mutta auttaako voivottelu syöpäpotilasta itseään?
"Myönnän, että juuri läheisille syöpä on kova pala. Mutta auttaako voivottelu syöpäpotilasta itseään?"
Kerro tuo lääkäreille he eivät varmaan tiedä että olet keksinyt uuden hoitokeinon syöpään.
Kaikkia kun edes positiivinen elämänasenne ei pelasta.
Enpä muista koska viimeksi olisin tullut vihaiseksi lukiessani jotain. Mutta että aikuiset ihmiset osaavat olla näin piittaamattomia...
Piittamattomia? Piittaamattomia MISTÄ? Itsestäänkö? Etkö tajua, että nämä nimenomaan positiiviset kannanotot täällä ovat kaikki tulleet syöpäpotilailta ITSELTÄÄN.
Luepa Sutin kirjoitus tuosta vähän alempaa. Se taitaa kertoa juuri sinusta.
Kaikki ainakaan minun elämässäni ei tähtää paranemiseen. Toki JOS asiasta olisi takeita niin pomppisin vaikka päälläni vuoden yhtä soittoa, vaikka kaksikin. (Kolmas alkaisi jo tehdä tiukkaa...) Ja paljonhan tässä hoitojen puolesta toki kestetäänkin. Paranemisesta ei kuitenkaan ole takeita joten eiköhän useimmat yritä käyttää sen ehkä lyhyeksi jäävän aikansa jotenkin järkevästi tai mielekkäästi. En aio "pomppia päälläni" jäljellä olevaa aikaani siksi että joku väittää sen minut parantavan, enkä edes siksi että lähimmäiseni olisivat sitä mieltä että asiaa kannattaisi kokeilla ihan vaan siksi että joku väittää sen parantavan. Kyllä tässä täytyy elää elämäänsä JOKATAPAUKSESSA vaikka sairaita ollaankin. Voi olla että "kaikkien keinojen yrittäminen" jotenkin helpottaa jäljelle jääneiden tuskaa mutta onko siitä iloa itse potilaalle, se onkin jo toinen juttu.
Yhtään mikään ei pelasta ketään: Kaikki me kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Eihän muutkaan tähtää elämässään pelkästään kuolemattomuuteen, miksi syöpäpotilaan pitäisi ajatella vain sitä?
mielessä,että se avaa silmiä elämän tärkeimmille asioille,ja pudottaa pois elämästä tyhjänpäiväisempää.Minulle kävi näin.Isäni kuoli juuri syöpään,veljeni sairastaa syöpää ja itselläni on todettu nyt vähän alle nelikymppisenä rintasyöpä.En osaa olla katkera,mutta eniten minuun sattui isäni loppuvaiheen kärsimykset.Onneksi minulla on perhe,johon tukeutua.
En soisi kenellekään syöpää,mutta valitettavasti syöpä on lisääntyvä sairaus,kohta sairaus muiden joukossa.Jaksamista kaikille,olipa se sitten lahja tai ei mielestänne.
Syöpäpotilaan velvollisuus on keskittyä valittelemaan kovaa kohtaloaan. Näin me terveet saamme tuntea itsemme onnekkaiksi - ja vieläpä hyviksi kansalaisiksi vähempiosaista lohdutellessamme.
Syöpäpotilas ei saa aloittaa uutta, itsetuntoista elämää nollapisteen jälkeen vaan hänen tulee mieluiten vetäytyä petin pohjalle nuolemaan haavojaan.
Missään tapauksessa syöpäpotilas ei saa rallatellen kulkea pitkin ahon laitaa - hänen tulee riutua kalpena ja kauniina kuin sankarivainaja.
Ellei syöpäpotilas suostu nöyrästi pysymään hänelle määritellyssä roolissa, hän herättää kanssaihmisissä suurta hämmennystä ja närkästystä. Hänelle tulee selvin sanoin osoittaa että hänen elämänsä on surkeaa ja siitä nauttiminen on anteeksiantamaton loukkaus kaikkia muita syöpäpotilaita ja jopa näiden sukulaisia kohtaan.
Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa??????
Mutta sallittakoon syöpäpotilaalle myös mahdollisuus voivotella ja masentua. Kaikki eivät todella ole samanlaisia ja joku käy pohjamudat läpi, masentuu, eikä koe mitenkään valaistuvansa.
Sitä saa tosiaan ihmetellä. Kun sain kuulla että minulla on rintasyöpä, onkologi sanoi et voi kirjoittaa mulle sairaslomaa leikkaukseen asti. Sanoin etten halua sitä.Mukavampi olla töissä kun jäädä kotiin synkistymään.Töissä kaveri ihmetteli et miten sä jaksat olla töissä tollasen tiedon jälkeen. Tämä sairaus on nyt minussa, enkä voi sille mitään. Sen kans on vain opittava elämään ja hyväksymään se. Ja olenkin miettinyt että vaikka mulla on paljon hyviä ystäviä ja läheiset, jotka on tukena,mutta kyllä mä kuienkin olen YKSIN tään sairauteni kanssa. Ja tämän kun oivalsin, mulla on ollut helpompaa elää tään kanssa. Nyt on oppinut elämään täysipainoisemmin kun ennen. Olemme miehemme kanssa alkaneet matkustelemaan, ja harrastamaan kaikkea mitä en ennen saanut aikaseksi. Suhteemme on saanut uusia ulottuvuuksia,omien lasteni ja vanhempieni välit ovat huomattavasti lähentyneet.Kyllä voin sanoa, että elämäni on nyt monella tapaa "rikkaanpaa" kun ennen sairastumista. Sitähän ei tiedä miten tässä käy, mut sitä en aio etukäteen jäädä surkuttelemaan.Ja tutkimusten mukaan syövästä selviää enemmän henkilöt joilla on positiivinen asenne elämään. Joten kohtalotoverit ELÄKÄÄMME täysillä niin kauan kun saamme.
Ymmärrän kai jotenkin mitä tarkoitat, vaikka kovasti se on minusta surullista eikä henkilökohtainen kokemukseni ole samanlainen. Onhan niitä tapauksia jotka käyttävät sairautta (teko?)syynä ties mihin... Minun on vain vaikea ymmärtää miten sen oman tahdon seuraaminen voi olla niin vaikeata? Miten voi elää sen 60 vuotta tekemättä ilmeisesti yhtään mitään oikein, tarvitaanko siihen todellakin syöpä että muutoksia tapahtuu? Suren niiden puolesta joilla asia tosiaan on näin. Itse olen onneksi aika tyytyväinen tähänastiseen elämääni.
Kummallisin asia viestissäsi oli kyllä tuo kuoleman kanssa silmäkkäin pääseminen. Jos kuolet viiden vuoden sisällä diagnoosista niin yhtälailla se elämä on suurelta osin takanapäin vaikka parikymppisenä. Ja jos taas ei kuole pariinkymmeneen vuoteen niin kuka kumma käyttää sen ajan elämättömän elämän tai saavuttamattoman onnen suremiseen? Kai sitä voisi esimerkiksi elää sitä elämää tai saavuttaa se onni? Jos kuudestakympistä eteenpäin olisi muka automaattisesti luvassa vain jotain tuollaista niin kuka sinne asti haluaisikaan päästä. Tilanne ei siis suoraan sanottuna muutu miksikään olipa kyseessä minkä ikäinen ihminen hyvänsä, ajatusmaailmasta se on kiinni. Vai enkö nyt ymmärrä tässä asiassa jotain oikein?
Suti tuossa edellä puhui kyllä asiaa! :-)
Kumma miten lähes kaikki takertuivat yhteen sanaan, "lahja". Kiva jälleen kerran kuulla muuten terveiden suusta kuinka karmaiseva loppu sitä onkaan edessä. Oikein piristävää. Toivottavasti omat läheiseni selviävät asiasta jotenkin tolkuissaan eivätkä käy jälkeeni pelottelemassa syöpäpotilaita keskustelusivuilla. Tai peräti ihan v*ttuilemassa niinkuin eräällä toisella sivulla tapahtuu ilmeisesti aika pahasti raiteiltaan olevan ihmisen toimesta....
Nimittäin tuskinpa ne kuolleet omaiset sitä toivoo. Vaikka eihän pointti ollutkaan kertoa syöpään menehtyneiden kärsimyksistä vaan siitä omasta kärsimyksestä potilaan vierellä, kummallista ettei sitä saada suoraan kakisteltua ulos...
Tuli vain mieleen kirjoituksesi yhteen osaan liittyen: minä ja (nyttemmin jo kuollut) pikkuveljeni sairastuimme syöpään lähes yhtä aikaa. Terveiden - jopa omien vanhempiemme - oli tosi vaikea suhtautua, kun väänsimme morbideja vitsejä hautaustavoista tms.
Kuolemansairaan olisi pitänyt varmaan käyttäytyä arvokkasti...
Huumori ja positiivisuus ovat keinoja selviytyä asioista, jotka muuten saattaisivat jähmettää ihmisen henkisesti ytimiä myöten.
Sattuipa tilanne, että työkaverini vaimolla ja lapsellani todettiin syöpä suunnilleen samoihin aikoihin. Olin itse tietenkin lapseni mahdollisesta kuolemasta aivan shokissa, samoin henkisesti riekaleina oli työkaverini vaimonsa tilanteesta. Mutta me jaksoimme pitkän talven ja kevään joskus aika hurtinkin huumorin avulla. Yhteinen hätä ja kokemus vaikeasta tilanteesta auttoi jaksamaan eteenpäin. Se mikä tietysti sopii toiselle ei ehkä sovi toiselle. Itse en enää juurikaan jaksa kiukutella pienistä asioista, olen valitettavasti maksanut asennemuutoksesta toki kovan hinnan. Jonkun muunkin luin jostain kokeneen tilanteen samoin.
Mutta voimia ja jaksamista niin sairaille kuin läheisillekin.
Jos joku ottaa mielipiteestäni herneen nenäänsä,en voine kuin pahoitella.En mitenkään yleistä asiaa ja näin on mun kohdallani ja näköjään Neenan.Vaikkakin en puhu hänen puolestaan.Mulla syöpä on laajasti levinnyt ja olen päättänyt elää sen kanssa ja sopeutua parhaalla mahdollisella tavalla.Tosin aurinko vähän paistaa munkin risukkooni siinä mielessä,että onkologini juuri kertoi maksani olevan täysin puhdas,vaikka siellä on ollut useita kymmeniä metastaaseja.Tosin keuhkotilanne on huonontunut.joten antaa katsoa mitä sen suhteen on tehtävissä.Aika näyttää.
Olen ammatiltani hoitaja ja nyt luen lääketiedettä,joten uskon ymmärtäväni siltä pohjalta missä liikutaan sairauksissa ja potilaslähtöisesssä hoidossa.Mielipiteeni ovat omiani ja vastaan niistä.Hyvää kesän jatkoa!
Kun olen lukenut viestejäsi niin herää epäilys että sinulla ei edes ole mitään syöpää, sori jos olen väärässä.
Ainakaan elämäsi ei ole ollut ihanteellista elämää koska olet tehnyt kaikki nuo ratkaisut mutta miksi et tehnyt niitä jo paljon aiemin jos elämäsi on "terveenä" ollut pelkkää "helvettiä"?
Jos kaikki on elämässä pielessä niin kyllä niitä voimia löytyy terveenäkin tehdä vaikeitakin ratsaisuja.
Sanotaanhan että stressi juuri laukaisee mitä moninaisenpia vakavia sairauksia.
Joo, olet väärässä.
Ei ihminen välttämättä aina edes tajua että jotain on pielessä ennenkuin tapahtuu jotain, joka todella ravistaa hereille.
Enkä muuten ole missään vaiheessa sanonut että elämäni olisi ollut millään tavalla "helvettiä"...ei suinkaan, ennemminkin sanoisin että nuoruuden tavoitteet ja unelmat olivat unohtuneet ja hautautuneet harmaaseen arjen pyöritykseen.
Ja viimeiseen lauseeseesi kommentti: se on ihan totta ja täyttä asiaa. Omalla kohdallani syöpä ei edes ollut se ainoa juttu.
Ei voi olla totta! Oletpa melko tunteeton ihminen.En usko että kukaan vois olla niin tyhmä että tuollaista keksis,paitsi itse ehkä voisit kun epäilet.Et kait vain kadehdi meitä syöpään sairastuneita? Kyllä ihmisille on yleensä vaikea tehdä ratkaisuja jotka muuttavat elämää.Ehkä ei sitten sinulle. Totta on mitä sanoit et stressi ehkä on yksi tekijä syövän synnyssä.Mut Neenahan juuri teki viimeistään nyt kun sairastui ratkaisunsa.Ihminen yleensä miettii elämäänsä uudestaan kun vakava sairaus kohtaa.Eikö Neena juuri poistanut niitä stressitekijöitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tsemppiä sulle Neena. Tiedän itsekin syöpää sairastaneena miltä tollanen teksti tuntuu. Mutta meitähän ei nujerreta.Hyvää kesää ja voimia sulle :).
Sekö sitten helpottaa, kun lähtee yhteisestä kodista ja avioliitosta, jättää duunin ja muuttaavenee alle asumaan. Kehottaisin sua jatkamaan siellä terapiassasi, olet näköjään vielä sen tarpeessa. Ota tabusi myös päivittäin.
Mene sitten kertomaan esim syöpää sairastavan lapsen vanhemmille, että syöpä on lahja..
Kirjoituksesi perusteella olet todella itsekäs pässi!
Niin oot hyvän nimimerkinkin valinnut Tollo :) :)
Syöpä on lahja itseltään saatanalta!
Nimim. "joo" kirjoitti:
> Syöpä on lahja itse saatananlta.
Jos tuohon uskomme, sitten meidän on kait
uskottava saatanaankin.
Älkää te syöpää sairastamattomat tulkaa sanelemaan minulle, miten minun pitäisi suhtautua omaan sairauteeni.
Enkä suostu lohduttelemaan sukulaisia ja tuttavia minun sairauteni takia. Syöpä on syöpä, eikä sille enää mahda mitään. Leikkaus on läpikäyty ja edessä on odotus uusiutumisesta. Mutta en siltikään suostu vaipumaan omaan kurjuuteeni, vaikka monet tällä palstalla tuntuvat sitä vaativan.
Tämä potilas ei aio pysyä lestissään, vaan porskuttelen mustan huumorin lammikossa silloin kun huvittaa. Minunhan tämä loppuelämäni on, eikä kenenkään muiden. Ties vaikka löytäisin vielä oikein kunnon rakastajan, joka panee sukat pyörimään... Ainakaan en pane vastaan sillä verukkeella, että kohta minä kumminkin kuolen. Ja että mitä muutkin ihmiset sanoisivat...
Lämpimät terveiset teille kohtalotovereille. Häntä pystyyn!
Ei täällä kukaan sanele ehtoja kuinka syöpäpotilaan tulisi elämänsä elää.
Meidän perheessä kyllä puhutaan ja mietitään yhdessä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kuinka sen vastaan otamme ja suhtaudumme siihen mitä edessämme on.
Hyvä Neena ja muut kohtalotoverit.
Olen pian 52 vuotta täyttävä nainen, sairastuin erittäin ärhäkäksi luokiteltuun rintasyöpään 36-vuotiaana. Kasvain oli kananmunan puolikkaan kokoinen, yksi etäpesäke kainalon imusolmukkeessa. Aluksi en halunnut puhua sairaudestani kuin ihan läheisimpien kanssa. Sen sijaan luin kaiken asiaan liittyvän, mitä löysin kirjastosta. Odotin pari vuotta kuolemaa, mutta kun sitä ei kuulunut, aloin pikkuhiljaa järjestellä elämää uusiksi.
Kyllä syöpä on lahja, joka antaa mahdollisuuden tajuta että elämä on lahja. Elämää ei pidä tuhlata olemalla onneton vaan muuttaa mitä on muutettavissa ja hyväksyä se mitä ei voi muuttaa. Olen koko ajan tiedostanut, että kuolema voi tulla koska tahansa kuinka tahansa, kuolinsyyni ei välttämättä ole syöpä.
Hyvää kesää teille kaikille ja voimia teille jotka joudutte kärsimään syövästä joko oman tai läheisen sairastuttua. Ja voimia myös teille, joille jokin muu vakava sairaus tai onnettomuus tuottaa tuskaa.
Kiitokset Neenalle, joka aloitti mahtavan kommenttiketjun.
(Kirjoitan tähän kiireessä joitakin ajatuksia asian tiimoilta.)
Onko syöpä lahja vai saatanan vitsaus? Asiaa on puitu monelta kannalta.
Monen kohdalla taitaa tulla näkyviin se kuinka suhtaudumme elämään kokonaisuutena.
Joku sanoo, että kun pöydällä on lasi puolillaan vettä, peruskysymys on se, onko se puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä?
Sama asia: hoidammeko terveyttä vai sairautta?
Sillä hetkellä kun ihminen kuulee sairastavansa syöpää, muodostuu hänen suhtautumisensa asiaan sen mukaan miten hän on siihen asti elänyt. Väitetään myöskin että syöpä johtuu syyllisyydestä. Koko aineenvaihduntamekanismi ihmisessä toimii tunnetilojen pohjalta. Todellisuuden taju muuttuu.
Ärtymystä, kiihkoa, vihaa, pelkoa ym. tuskin kukaan kestää ilman seurauksia. Näissä voi olla syövän syy.
Kun kuulin että minulla on syöpä, aloin useimpien muiden tavoin ajatella kuolemaa. En pidä itseäni erityisen uskonnollisena, mutta mieleeni tulivat sanan pelastusarmeijalaisten kuolinilmoituksista: ”Ylennettiin kirkkauteen”.
Joku sanoo kuolema on meiltä salattu, koska se on niin ihana.
Samaan aikaa maailman tiedotusvälineissä ruodittiin amerikkalaisen suurrikollisen kuolemantuomiota. Minussa heräsi voimakas kysymys: Mistä voidaan tietää, että kuolemanrangaistus on rangaistus? Kukaanhan ei voi tietää mitä rajan toisella puolella on: Samanlainen tyhjiö kuin ennen syntymää? Tulinen helvetti iäksi? Uusi elämä? Taivas ja paratiisi? Kukaan ei tiedä, se on varmaa.
Siis miten olen suhtautunut läheisiin ihmisiin kotona, koulussa, työssä.
Millainen esimies olen ollut? Millainen alainen? Miten olen suhtautunut rahaan? Mitä olen syönyt, mitä juonut. Senkö mukaan, minkä olen tiennyt oikeaksi, vai sen mukaan mitä olen halunnut. Olenko toiminut itsekkäästi, vai muita auttaen?
Totuus tekee kipeää, vaikeneminen tappaa.
Mielenkiintoinen sana tuo haluta. Kukaan ei halua syöpää. Se kuitenkin tulee monille. Voisiko takana olla jokin suurempi halu. Uskovaisimmat puhuvat Jumalan tahdosta. Ei Jumala meille pahaa halua, ihminen itse tekee pahaa omine valintoineen.
Eräs naissyöpäpotilas kertoi kokemuksiaan radiossa tähän tapaan: aluksi hän kärsi henkistä tuskaa ja suurta ahdistusta syövästään; miksi juuri minä? Miksi juuri MINÄ? …. Aikaa kului hän mietti itseään ja elämäänsä, erityisesti menneitä aikoja….. vihdoin hän alkoi kysellä: miksi en juuri minä?
Tässä tapahtui se henkinen muutos joka antaa eväät jatkaa elämää, niin kauan kuin päiviä riittää.
Jospa toiset kuolevat aiemmin sen takia että me oppisimme olemaan kiitollisia jokaisesta päivästä. Sanotaanhan myös että tyhmälle aika on taakka, viisaalle se on lahja.
Meiltä kuoli aikanaan lapsi parin päivän ikäisenä. Hänen elämänsä opetti ainakin pysähtymään.
Miksi syöpää on niin paljon, jopa lapset sairastuvat siihen. En usko, että saamme koskaan tietää sitä. Tällaisten tapausten lähellä meille on edullista opetella tutkimaan, mitä elämä on, ja ennen kaikkea olemaan kiitollinen joka päivästä.
Joskus sanotaankin: kuolemaa ei voi pelätä, ainoastaan elämää.
Elämä on pelkkää vastoinkäymisestä toiseen kulkemista, kyse on vaan siitä, miten niihin suhtaudumme?
Ihankuin olisi omia ajatuksiaan lukenut. Tosin minun ei tarvinnut tehdä noin radikaaleja muutoksia elämässäni. Itse uskon, että juuri ne uhraukset, patoutumat ja tietyllälailla muitten ehtojen mukaan eläminen tuo niin paljon sisäsistä ahdistusta, (ei välttämättä edes itse niitä tiedosta)että sairastuu syöpään. Tuo mainitsemasi "syy" rintasyövän syntyyn ei ole ollenkaan tuulesta temmattu.
Ja lahjapa tosiaan. Nyt minulla on vihdoin syy olla itsekäs. Todenteolla järkytyksen kautta tajusin, että tämä on minun elämäni. Ei minun mieheni, lapsieni, ystävieni, vanhempieni... Ainoa, joka on vastuussa minun elämästäni olen minä itse.
Sain syyn sanoa "ei" kaikkiin haluamiini asioihin..
Tietoisuuteni lisääntyi...
Elämässä muulla ei ole merkitystä kuin tällä hetkellä, tässä ja nyt. Menneisyys on historiaa ja tulevaisuutta ei ole. Ainoa joka on tällähetkellä on tässä ja nyt.
Mitä on elämä, jossa eletään vain ensiviikkoa, seuraavaa viikonloppua, kesälomaa jne. varten? Huomista kun ei välttämättä ole. Mahdolliset eläkepäivät ovatkin EHKÄ jonkun toisen tulevaisuutta.
Minä sain mahdollisuuden tiedostaa ja ymmärtää ja vielä syyn elää tätä hetkeä.
Jos joku pitää minua itsekkäänä tekojeni tähden, sääli häntä, sillä minä elän omaa elämääni.
Elämä on lahja, elän sen mukaan, että tiedostan sen olevan lahja. Valitettavasti tajusin elämän lahjaksi vasta syövän kautta, mutta onneksi edes näin. ja todellankin olin tilanteessa, josta "ulospääsy" vaati tämän shokin.
Emmehän me tiedä päiviemme määrää, koska on aika siirtyä rajan taa.. Jotkut joutuvat lähtemään aikaisemmin kuin toiset, turha siitä tosiasiasta on kenenkään katkeraksi tulla. Ei se ainakaan hyödytä mitään.. Luopuminen on aina raskasta kenelle tahansa.
Itsekään en tilannetta vaihtaisi, "entiseen elämääni" en palaisi. Lopun elämääni elän irti tietyistä kahleista ja nautin tekemisistäni. Arjesta on tullut juhlaa.
Olen tyytyväinen koska loppujenlopuksi minulla on asiat tosi hyvin. Elän nyt kun henki vielä pihisee ja sitten kun ei enää pihise, olen kuollut. Tosin kuolemaa minulla ei vielä ole, joten sitä on turha surra.
Voisiko tätä syövän tuomaa mahdollisuutta nähdä asioita aivan uudesta näkökulmasta pitää lahjana? Ainakaan ikinä ennen ei minun elämässäni ole tapahtunut näin paljon asioita yhden yksittäisen asian seurauksena.. Ja tämä kaikki on vain elämää.. Kuolema onkin sitten jo ihan toinen juttu!
Olen koko elämäni ajan seurannut syöpää erittäin läheltä. Ensimmäinen kokemukseni oli noin 4 vuotiaana. Ystäväni äiti sairasti syöpää pari vuotta, kunnes kuoli. Olin tuolloin ystäväni luona leikkimässä lähes päivittäin.
Tämän jälkeen useilla serkuillani ja muilla sukulaisillani on ollut syöpää. 8 vuotta sitten syöpä tuli entistä lähemmäksi kun veljeni sairastui syöpään(selviämispros. alle 5), tässä vaiheessa olin päivittäin veljeni luonaan sairaalassa.
Diagnosointi ja hoidot kestivät yli 2 vuotta. Hoidot tuntuivat tehoavan aluksi hyvin, mutta aina kuitenkin vaste heikkeni. Käytiin todellista taistelua elämän ja kuoleman välillä. Tuli tilanne jolloin viimeinen vaihtoehto oli vasta kehittely vaiheessa oleva valmista, onneksi siitä löytyi apua.
Tällä hetkellä elämä on hänen kohdallaan on kunnossa, ilman sairastumista monet asiat olisivat varmasti toisin.
Nyt käyn itse läpi toistamiseen solunsalpaajahoitoja. Ensimmäinen tautini todettiin kaksi vuotta sitten pitkien ponnistelujen ja taisteluiden seurauksena. Samaan aikaa sairastui myös hyvä ystävämme jota olimme puolisoni kanssa saattamassa viimeiselle matkalle viime syksynä.
Joulukuussa -03 sain tiedon että, hoitoni ovat purreet hyvin ja tauti pysäytetty, siirrytään 3 kuukauden kontrolliväliin ja seurataan tilannetta.
Kuitenkin joulukuun alussa otetuissa kohdistetuissa kuvissa löytyi "uusi muutos" joista sain tiedon tammikuussa. KS. muutos oli sama josta koko hoito lähti, se vain oli "unohdettu" nyt se tosin oli levinnyt ja kasvanut joten minulta löytyi toinenkin syöpä tosin entistä pahalaatuisempi. Nyt olen menossa kesäksi kantasoluhoitoon.
Näistä kokemuksista johtuen pidän omaa sairauttani "rikkautena", en ole eronnut eikä sairastuiseni ole muuttanut loistavaa parisuhdetttamme muutenkaan. Onnellisessa asemssa olen siinä että vierelläni on vahva ja ymmärtävä puoliso, rakkautemme on säilynyt yhtä tuoreena ensi hetkistä lähtien.
Olen kuitenkin oppinut nukkumaan yöni miettimättä kaiket yöt huomisen ja tulevien päivien murheita. Osaan nykyään elää elämää ja ottaa tästä hetkestä kaiken irti, toisin kuin ennen sairastumistani. Silloin työhuolet veivät osan vapaa-aikaani.
Koska olen ollut molemmissa rooleissa syöpää sairastavana sekä vierestä seuraavana, uskallan todeta ennemmin olevani itse sairas kuin läheiseni jota joutisin voimattomana seuraamaan vierestä.
Totta on myöskin usein kerrottu asia että ystäväpiiri on muokkautunut uudelleen, uusia on tullut ja osa vanhoista on kadonnut.
Hyvä varma keino helpottaa oloa molemminpuolin on puhuminen sairaudesta avoimesti. Mutta muistakaa että elämässä on muutakin kuin syöpä, vaikka aina ei siltä tunnukaan.
Voimia ja hyvää kesää kaikille sairastaville sekä heidän läheisille taistelijoille.
Elämän merellä!
Lähde kanssani matkalle, matkalle sisimpääsi,
kohti suurta elämän merta.
Ajattele, että ruumiisi olisi laivasi,
mielesi purjeesi, sielusi ruorisi.
Anna minun olla hetken aikaa kartanlukijasi.
Tiedän kyllä, että osaat ohjata elämänlaivaasi vaikeissakin paikoissa.
Elämän valtameri opettaa sinulle kaiken tarpeellisen.
Ne kasvattavat, tekevät lujaksi, mutta samalla nöyräksi.
Mikä voisi olla parempaa, kuin olla oman elämänlaivansa kapteeni.
Saa ohjata ja seistä kannella selkä suorana vasten tuulta.
Välttäen vaaralliset piilevät karikot, koskipaikat, jyrkänteet, pyörteet ja myrskyt!
Katsella oman taivaanrannan horisonttiin, säällä kuin säällä.
Ottaessa tunteesta tuulen suunnan, lukea aisteilla ja nähdä sielun silmin.
Ohikiitavän pienen hetken tajuaa tavoittaneensa jotain ainutlaatuista.
Tietäen tämän olevan oikean tien, nauttien elämän merestä.
Lempeiden tuulten pyyhkiessä kasvoja.
Antaen sateen pestä kaiken pois sen, minkä on aika mennä.
Antaen auringon ja tuulten kuivata.
Matkalla kuitenkin tuntee joskus kuin olisi tuuliajolla, karikolla, karttakirja hukassa, merimerkit täysin tuntemattomia.
Rantoja ei näy ollenkaan, täysin aavalla ulapalla, sysimustassa yössä.
Ilman karttaa on kuitenkin kuljettava, uskallettava antaa tunteiden tuulten viedä kohti tuntematonta.
Mutta kuitenkin niin turvallista elämän merta.
Reitin vierellä houkutukset maanittelevat sanomaan kyllä.
Mutta ne ovat kuitenkin vain korvikkeita, säälittäviä sanoja, tyhjyyttä täynnä.
Lähdetään kuitenkin tälle uudelle elämän merelle rohkeasti, mutta harkiten.
Tunteella, mutta hätäilemättä.
Sellaista on elämä!
Tämä rintasyöpä ei ole ollut minulle lahja. Lapseni ovat huolissaan puolestani ja olen huolissani itsekin, miten he pärjäävät jos minä en jaksa..........
En halua haukkua sinua, mutta minusta kirjoituksesi ei ollut ihan asiallinen.
Jos olet onnellinen lahjastasi, hyvä niin, .... minä en ole.......