Ristiriitaista..

Totta kai se ahdistaa. Järjellä ajatellen lapsen "hankkiminen" on kuin hyppy kalliokielekkeeltä, eikä ole varmuutta, että aukeaako varjo. Kuka hullu nyt tieten tahtoen sellaista tekisi.

Siksi rinnalle tarvitaan tällainen "vauvakuume", joka perustuu johonkin tunneperäiseen muistoon omasta lapsuudesta ja rakastetuksi tulemisesta. Jotkut hakevat oman lapsen kautta sitä läheisyyttä ja rakkautta jota itse ovat jääneet vaille. Monella on tietysti toive, että lapsi tekee onnelliseksi ja pelastaa väljähtäneen parisuhteen.

Olet liiaksi "järki tyyppi", eli et pysty jättämään aivoja narikkaan ja heittäytymään jonkin vaaleanpunaisen illuusion vietäväksi. Valitettavan moni tekee lapsia jatkuvan "vauvakuumeen" riivaamana tajuamatta koskaan, että miksi. Nämä ihmiset eivät koskaan tajua, että yrittävät vauvan kautta paikata jotain haavaa, joka on omassa sielussa.

Kun nämä asiat tiedostaa, ei ole enää mitään syytä "hankkia" lasta. Jos taas lapsi syntyy vahingossa, niin sitten se asian kanssa vaan eletään.

Millainen oma äitisi on ollut? Onko hän ollut itsenäinen nainen, mutta silti huolehtinut lapsistaan ja nauttinut äidin roolistaan? Tämä olisi se ihanne. Vai onko hän kenties ollut lapsiinsa takertuva marttyyri jolla ei ole ollut muuta elämää? Tai täysin kelvoton tapaus joka vähät välitti lapsistaan? Jos äitiys herättää sinussa voimakasta ahdistusta, niin se kumpuaa varmaan omasta lapsuudestasi. Mitä paremmin ihminen tiedostaa oman historiansa ja omat haavansa, niin sitä vähemmän hänellä on tarvetta hakea ratkaisua ongelmiinsa muualta kuin oman päänsä sisältä.

Sama homma täällä, pari vuotta jo kova vauvakuume. Ehkäisy käytössä, ja aina kun menkat myöhässä ja tekee testin, ja kun tulos on negatiivinen, on päällimmäinen tunne pettymys. Nyt kun aika tuntuu oikealta ja lasta yritetään, pelottaa ihan kauheasti. Välillä mietin, että onko tämä todella sitä, mitä haluan. Ei mitään käsitystä millaista arki tulee olemaan pienen lapsen kanssa. Ja silti en mitään muuta tällä hetkellä niin paljon halua, kuin oman lapsen. Ota tästä sitten selvää :)

Siis tuohan on fiksua ajattelutapaa. Tervettä on kyseenalaistaa asioita elämänsä tärkeimmän päätöksen edessä.

Minkä ikäinen olet ja kauanko seurustellut, mites ammatit, työt, koti jne?

Kiitos vastauksistanne! Helpottaa vähän keskustella asiasta.. näillä keskustelupalstoilla tosiaan saa sellaisen kuvan, että ketään ei ahdista mikään näihin asioihin liittyvä. Olen 29-v.. ehkä en ole ihan vielä valmis äidiksi, vaikka vauvakuume on kova. Kyllähän monet saa esim. 32 vuotiaina lapsia.. silloin olisin varmasti kypsempi, mutta en välttämättä sen valmiimpi. Voikohan lapsen tuloon koskaan tuntea olevansa täysin valmis ja tuntea tavallaan hallitsevansa koko tilanteen.. ei varmasti, ainakaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Asumme vuokralla, jotenkin olisi turvallisempi olo, jos olisi se omistusasunto ja sen voisi laittaa kokonaan kuntoon ennen lasta.. mutta kyllähän monet asuu vuokralla, vaikka lapsia saakin... Mulla voisi sopiva ikä ensimmäiselle lapselle olla just n. 32-v... ainakin, jos suunnitelmissa olisi vain yksi lapsi. Jos ensimmäisen lapsen synnyttyä haluaakin enemmän lapsia, niin sit rupee jo ikä tulemaan vastaa.... Mitä jos haluankin 3 lasta, sitten olisin jo lähemmäs 40-v varmaan kun kolmas syntyisi! Se on jo aika paljon..

kyllä tuo äidiksi haluaminen/tuleminen on melko mutkikas juttu, välillä on valmis tekemään mitä vaan että sais lapsen ja sit kun/jos sen saa ni mä voin ainakin ihan rehellisesti sanoa, että oon kyl pari kertaa miettiny et mihin oon pääni pistänyt... meillä kun mureni melkomoisella rytinällä ne ruusunpunaiset kuvitelmat vauva-arjen ihanuudesta :( kolme ekaa kuukautta oli pelkkää huutoa ja sit pikkuhiljaa helpottanut, nyt lapsi 7kk ja meillä menee jo ihan hyvin. lapsi kuitenkin on maailman ihanin ja rakkain jne mutta paljon rankempaa on mitä luulin! Välillä sitä miettii et kuinkahan osaa kasvattaa toisesta suht "täyspäisen" tää ny ei tainnu olla varsinaisesti vastaus sun kysymykseen, mutta kyllä se ahdistaa ja mietityttää kuumeiluvaiheessa ja sit jo kun on lapsi maailmassa..

Ihan normaalia tuo on. Ainakin näin luulisin. Kyllä sitä itsekin toisinaan miettii, onko se sittenkään järkevää, olenko hyvä äiti jne. Mutta eipähän sitten tipahda sieltä pilvilinnoista, kun se arki koittaa pienen lapsen kanssa. Tiedän ettei se ole tosiaankaan helppoa ja pelkkää onnea.
Olen hoitanut pienempiä sisaruksiani (meillä on iso ikäero keskenämme) ja tiedän että äitinä olo on kuitenkin vaikeampaa, kuin olla se pelkkä lapsenvahti. Mutta näki kuitenkin senkin, mitä se on äitini kantilta ja ei ole liian ruusunpunaisia kuvitelmia perhe-elämästä.

Jokunen vuosi sitten vielä koin etten olisi siihen valmis. Nyt se tunne on kuitenkin muuttunut ja kun muutenkin elämä on kohdillaan niin miksi ei sitten niitä lapsia tekisi. On vakityö ja oma talo, jossa pari ylimääräistä huonetta, joista lastenhuoneet saa. Ja haaveena 2-3 lasta. Tärkein on tietenkin, että on mies jonka kanssa niitä lapsia haluaa tehdä. Ja mieskin niitä haluaa ja varmaan niistä myös osaltaan huolehtii. Vaikka monella onkin sitten toisin käynyt, niin itse en jaksa uskoa meillä niin käyvän. Sen verran lapsirakas mies on kyseessä, eikä pidä työtään liian tärkeänä ym. Tosin täysin varmahan ei mistään voi olla.