Onkohan kukaan palstalla pyörivä ollut samassa tilanteessa kuin minä, ja jos on, miten olette itse toimineet..
Olen kohta vuoden seurustellut miehen kanssa, ketä rakastan paljon.
Olen kuitenkin kohta vuoden ollut myös jatkuvassa epävarmuudessa, voiko tämä jatkua näin.
Emme vietä aikaa paljon yhdessä. Hänellä on koulua ja paljon töitä, välillä ihan sairaan pitkiä vuoroja ja työputkia. Muutama muukin asia vielä napsii yhteistä aikaamme sieltä täältä. Lisäksi minusta tuntuu, etten edes poikkeustapauksissa ole se ykkösvalinta.
Alusta saakka olen kyllä tiennyt mihin ryhdyn, mutta ehkä ajattelin, että jossain kohtaa tulisin hänelle niin tärkeäksi, että myös hän raivaisi aikataulujaan yhtä tehokkaasti kuin minä. Taloudellisesti hänellä on hyvä tilanne, joten töitäkään ei tarvisi tehdä niin paljoa. Hän ei vaan osaa sanoa ei! ... Muutakuin minulle.
Tilanne on siinä mielessä kamala, että tiedän ettei tilanteemme ole ihanteellisin miehenkään mielestä, mutta hänelle tämä riittää tässä vaiheessa. Hän rakastaa myös minua, tai ainakin on kovin lahjakas näyttelijä, mikäli on onnistunut tässä kaiken aikaa sumuttamaan.
Minä taas jo pidemmän aikaa olen ollut ahdistunut ja haluaisin paljon enemmänkin. Jo pelkkä seksin vähyys ( onhan sitä enemmän kuin sinkkuna, mutta vähemmän kuin odotuksissani) ajaa minut hulluuden partaalle. Entäs läheisyys ja yhdessätekeminen? Mulla olisi niin paljon enemmänkin antaa, ja haluaisin antaa itseni kumppanilleni, mutta poltanko itseäni molemmista päistä ihan turhaan? Joka viikko hän tekee vähintään yhdet oharit, kun tuleekin jotain muuta sopimamme tapaamisen tilalle, joka kerran kun hän tekee niin, minuun sattuu vähän enemmän, mutta enää en ala itkeä.
Olen kuitenkin vasta 26-vuotias..
Olen kohta vuoden seurustellut miehen kanssa, ketä rakastan paljon.
Olen kuitenkin kohta vuoden ollut myös jatkuvassa epävarmuudessa, voiko tämä jatkua näin.
Emme vietä aikaa paljon yhdessä. Hänellä on koulua ja paljon töitä, välillä ihan sairaan pitkiä vuoroja ja työputkia. Muutama muukin asia vielä napsii yhteistä aikaamme sieltä täältä. Lisäksi minusta tuntuu, etten edes poikkeustapauksissa ole se ykkösvalinta.
Alusta saakka olen kyllä tiennyt mihin ryhdyn, mutta ehkä ajattelin, että jossain kohtaa tulisin hänelle niin tärkeäksi, että myös hän raivaisi aikataulujaan yhtä tehokkaasti kuin minä. Taloudellisesti hänellä on hyvä tilanne, joten töitäkään ei tarvisi tehdä niin paljoa. Hän ei vaan osaa sanoa ei! ... Muutakuin minulle.
Tilanne on siinä mielessä kamala, että tiedän ettei tilanteemme ole ihanteellisin miehenkään mielestä, mutta hänelle tämä riittää tässä vaiheessa. Hän rakastaa myös minua, tai ainakin on kovin lahjakas näyttelijä, mikäli on onnistunut tässä kaiken aikaa sumuttamaan.
Minä taas jo pidemmän aikaa olen ollut ahdistunut ja haluaisin paljon enemmänkin. Jo pelkkä seksin vähyys ( onhan sitä enemmän kuin sinkkuna, mutta vähemmän kuin odotuksissani) ajaa minut hulluuden partaalle. Entäs läheisyys ja yhdessätekeminen? Mulla olisi niin paljon enemmänkin antaa, ja haluaisin antaa itseni kumppanilleni, mutta poltanko itseäni molemmista päistä ihan turhaan? Joka viikko hän tekee vähintään yhdet oharit, kun tuleekin jotain muuta sopimamme tapaamisen tilalle, joka kerran kun hän tekee niin, minuun sattuu vähän enemmän, mutta enää en ala itkeä.
Olen kuitenkin vasta 26-vuotias..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo oli kuin kuvaus loppuneesta suhteestani. Paitsi me emme miehen "kiireiden" vuoksi tavanneet enää kuin pikimiltään kerran tai kaksi kuukaudessa. Aloin väkisinkin miettimään, että hänellä on muita virityksiä, hän kun oli aikamoinen pelimies ja naistennaurattaja, varsinainen flirtti. Kaikki asiat ja esineet menivät minun edelleni. Mies tietenkin kielsi muut suhteet...
Niinä kertoina kun tapasimme, kaikki oli hyvin, mies oli todella rakastettava ja näytti rakkauttaan, mutta puheet ja teot eivät kokonaisuutena kohdanneet. Kun olimme erossa, minun oli paha olla - tiedostin, että koko juttu oli jotain muuta kuin mitä kulissia mies siitä halusi ylläpitää. Niin hyvä näyttelijä mies ei ollut, ettenkö olisi kyennyt huomaamaan hänen valehtelevan asioista.
Kipeintä oli se, että minä rakastin häntä, mutta minä en ollut hänelle tärkeä. Tapaamiset onnistuivat vain siksi, että minä tein niille tilaa. Olin jatkuvasti päivystämässä ja valmiina perumaan omia menojani. Opiskeluni kärsivät tästä typeryydestäni paljon.
Mies oli empaattinen ja todella huomaavainen.Tosiasiassa en saanut koskaan apua häneltä silloin kun olisin tarvinnut tukea. Jos yritin esim. illalla soittaa hänelle kun hän oli työmatkalla, hän ei koskaan vastannut. Hän piti soittojani kyttäämisenä, minua sairaalloisen mustasukkaisena ja mielenvikaisena, vaikka soitin hänelle päin vain kerran viikossa. Nyt jälkikäteen huomaan asioita, joita en silloin halunnut huomata ja ymmärtää. Aika selvältähän tuo nyt näyttää, että muita suhteita oli.
Lopulta oli pakko erota. Mielenterveyteni ei olisi kestänyt enää hetkeäkään siinä valheessa elämisessä. Inhottavaa, koska rakkauteni ei loppunut, mutta ymmärsin etten olisi saanut siitä suhteesta koskaan itselleni mitään. Miehestä en ole kuullut sen koommin pihaustakaan, erosta on jo monta kk. Sekin vahvistaa minun käsitystäni suhteesta oikeana.
Vaikeaahan tuo on. Haluaisin suhteen, jossa voisin kokea olevani tärkeä.
Tuollainen suhde syö ihmistä sisältä, vie kaikki voimat.
Hmmm.. aloin tosissaan miettiä omaa tilannettani syvemmin, kun luin vastaukses.
On totta, että minä olen aina valmis lohduttamaan ja olemaan tukena, valmis vaikka fillaroimaan kilometrien matkan toisen luo keskellä yötä, jos toisella on paha olo. Itsellekin on tässä kevään mittaan sattunut pahoja asioita, mutta olen tuen ja halaukset saanut ystäviltäni, hän ei oikeastaan ole edes kysynyt, miten nykyään jo voin.
Hassua..
Sekin on muuten yhtäläisyys, että oikeastaan kaikki tapaamisemme menevät hänen aikataulujen mukaan, minä raivaan omaa kalenteriani voidakseni olla hänen kanssaan. Myös monet vloppu-illat on menneet pipariksi, kun olen kieltäytynyt ystävieni seurasta ollakseni mieheni kanssa, ja hän onkin sitten tehnyt oharit. Aina ei edes ilmoita mitään! Toki selityksiä on laidasta laitaan sitten myöhemmin, kera pahoitteluiden.
Ja niin taas mua viedään.. Huoh..
Jotenkin kuitenkin uskon hänen olevan uskollinen minulle, tiedän että hänellä on paljon muita asioita, jotka vievät aikaa. Mutta tottakai olen pikkuhiljaa alkanut myös epäillä, voisinko nyt olla tilanteessa jossa mua viilataan linssiin ja pahasti :(
Aika näyttää, toivottavasti sitä vaan ei kulu liian kauaa, että tajuaisin jossain kohtaa irrottaa itseni, vaikka se kipeää tekeekin.
" On helpompaa jättää taakseen sellainen ihminen jota rakastaa, kuin sellainen joka ei koskaan rakastanut sinua"