Ikävuodet

Katselin tänään kuolinilmoituksia lehdestä. Yhä useampi vainaja on minua nuorempi. Ymmärrän, että oman ilmoitukseni vuoro ei ole enää kaukana, vaikka en sairastakaan mitään vakavaa sairautta.

Miten ikään tulisi suhtautua? Nuorena suvussani oli ikäihminen, joka sanoi joka käänteessä: "Olihan se mukava tavata vielä kerran." Tai "Eihän sitä koskaan tiedä, milloin elonpäivät päättyvät". Se oli hermostuttavaa ja vastenmielistä.
Yritän omalta kohdaltani välttää sitä asennetta. Ilahduttaa huomata, että nuorempi suku ei vielä ole ruvennut holhoamaan ja huolehtimaan liikaa. Mutta jonain päivänä voi kunto romahtaa.

Monelle ikä aiheuttaa stressiä, ja nuorempien sukulaisten tapaaminen saattaa olla rasitus. Kuitenkin suvun vanhukset toivovat yhteydenpitoa ja pelkäävät joutuvansa unohdetuksi. He ovat siirtyneet pienempiin talouksiin, rahat ovat vähissä ja voimat eivät riitä kutsujen järjestämiseen. Niinpä he jäävät sivuun suvusta kuin vahingossa. Tapaamisiin ei aina niitä vanhoja kutsuta, kun on kuljetusvaukeudet tai sairautta.

Moni isovanhempi jää yksin elämänsä loppuvuosiksi. Ainoana seuranaan sanomalehti ja kuolinilmoitussivu! Eipä hohdokkaalta tunnu!

Minulle lastenlasten elämän seuraaminen on valopilkku arjen harmaudessa. Vanhin lapsenlapsi on jo perustamassa omaa perhettä. Omien aikuisten lasten elämää en samalla mielellä seurannut, koska olin heidän arjessaan mukana tilapäisenä lapsenhoitajana ja muutenkin. Lastensa ollessa pieniä he olivat kuin omaa perhettä ja osa omaa elämääni edelleen.

Lastenlapsiin on kuitenkin jo niin pitkä ikäero, että heidän elämänsä on aivan erilaista kuin isovanhempien elämä ikinä. Jo koulu tuntuu vieraalta muusta elämänmenosta puhumattakaan. Vieraantuvatko lapsenlapset ikivanhoista mummoista ja vaareista!

Miten te muut isovanhemmat ylläpidätte läheisyyttä jälkikasvuun?