Köyhimmät kansalaiset syrjäytyvät jopa sosiaalitoimen tukiluukuilta, vaikka he tarvitsevat apua kipeimmin.
Yksinhuoltajaäiti, jonka seitsemän euron päiväbudjetin pitäisi riittää ruokkimaan neljä lasta. Vanhus, jonka jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Aikuinen mies vailla asuntoa ja toimeentuloa. Yhteistä heille on häpeän kokemus kunnallisen palvelujärjestelmän edessä.
Työn alla on tutkimus, joka pureutuu köyhimpien kansalaisten arkikokemuksiin ja kunnallisen palvelujärjestelmän kykyyn auttaa heitä.
Irene Roivainen tutkii syvähaastattelujen kautta 16 yksinhuoltajaäidin kokemuksia, Satu Ylinen keskittyy 20 vanhuksen arkeen, joista kaikki ovat pienellä rahalla sinnitteleviä naisia. Jari Heinonen on syventynyt 19 aikuisen miehen köyhyyskokemuksiin. Kaikkiaan 55 erilaista kohtaloa, mutta köyhyyden arkikokemuksissa on silti paljon samaa.
Selvityksiä, lippuja ja lappuja
Vaikka tutkimus ei ole vielä kansissa, jo nyt tiedetään, että köyhimpien on vaikeaa ja usein jopa lähes mahdotonta päästä sosiaalitoimen palveluluukulle.
Sosiaalitoimen auttamisjärjestelmä vaatii avun hakijalta omaa aktiivisuutta ja jaksamista. Lähes yrittäjähenkeä.
– Kaupungin sosiaalitoimiston ovet ovat avoinna rajatusti, tapaamis- ja puhelinajat ovat "kortilla". Hakemuksiin vaaditaan taustaselvityksiä, lippuja ja lappuja. On varauduttava juoksemaan paikan päällä ja selvittämään jokainen asia erikseen. Ja tuloksena saattaa olla silti bumerangi, mikä voi masentaa hakijan niin, ettei hän yritä heti kohta uudelleen, Irene Roivainen tietää.
Vaikka sosiaalitoimen viranhaltijat toteuttavat annettua ohjeistusta, apua hakeva asiakas kokee jäykät menettelyt luukutukseksi.
– Haastatellut kokevat, että heidän kertomuksia omasta arjesta ei joko ymmärretä tai uskota. Häpeää tuottaa jopa lainsäädäntö. Jos onnistut saamaan toimeentulotukea, lapsilisät leikkautuvat saman tien pois.
Valtakunnan päättäjät ovat painottaneet, että lapsilisät kuuluvat kaikille, joilla on lapsi.
– Myös rikkaimmille. Mutta kaikkein köyhimmille ne eivät kuitenkaan näytä kuuluvan. Miten päättäjät voivat selittää tämän epäkohdan köyhimmille yksinhuoltajaperheille, joille lapsilisä olisi kaikista tarpeellisin?
Jos avun hakija ei jaksa juoksuttamisen kulttuuria, apu jää saamatta.
– Avun hakeminen voi myös kompastua muutaman euron esteisiin. Jos ei ole rahaa bussilippuun, bussikortin lataamiseen, tai puhelinlinjoilla jonottamiseen saadakseen ajan etuuskäsittelijälle, apu tyssää siihen.
Etuuskäsittelijän vastuulla ovat lakisääteiset tukimuodot. Tarveharkintaan perustuvat avustukset kuuluvat sosiaalityöntekijöille.
– Voi käydä niin, että asiakas ei pääse lainkaan levittämään elämäntilannettaan kokonaistarkasteluun sosiaalityöntekijän pöydälle. Tätä näyttää tapahtuvan yllättävän paljon, Roivainen sanoo.
Äidit luopuvat tarpeistaan
Irene Roivaisen tutkimuksen yksinhuoltajaäidit ovat ajautuneet köyhyyteen esimerkiksi avioerojen, pitkän työttömyyden, katkonaisten työurien ja heikon koulutustason takia. Millaista heidän arkensa sitten on?
– Äärimmäisen niukkaa. Haastatteluista käy ilmi, että äidit asettavat lapsensa etusijalle ja laiminlyövät omat tarpeensa säästämällä terveyspalveluista ja harrastuksistaan.
Roivainen kertoo neljän lapsen yksinhuoltajaäidistä, jolla on käytettävissään seitsemän euroa päivän ruokakassiin. Tällä budjetilla ei osteta valmisruokia, hedelmiä eikä herkkuja.
– Pienille lapsille voi vielä hankkia kierrätysvaatteita, mutta lasten kasvaessa äidit kokevat syyllisyyttä ja häpeää, kun eivät voi vaatettaa teinejä ikätoveriensa vaatimusten mukaisesti.
Yksinhuoltajaperheen köyhyys merkitsee lähes poikkeuksetta vuokra-asumista ahtaissa tiloissa, arkea ilman autoa, sanomalehtiä, tietokoneita lomamatkoista nyt puhumattakaan. Köyhän Stockmann on kirpputori.
Roivainen myöntää, että köyhyyden arkikokemukset järkyttävät ja hiljentävät.
– Kyllä niitä tarinoita jää miettimään.
Vanhukset nälkäisinä neljän seinän sisällä
Entäpä vanhojen, yksin asuvien naisten köyhyys? Saavatko he apua? Satu Ylinen tietää, että ikääntyvälle ihmiselle kynnys sosiaalitoimen tukiluukun ääreen on tavattoman korkea.
– Eivätkä he sinne usein löydäkään. Jo kotoa lähteminen voi olla ylivoimaista ihan terveydellisistä ja
taloudellisista syistä. Taustalla vaikuttaa häpeä, joka liittyy taloudellisen avun pyytämiseen. Myös paperibyrokratia voi nousta ylivoimaiseksi esteeksi.
Ylinen on kyseenalaistanut päättäjien juhlapuheet ja strategiat, joiden mukaan vanhusten pitää saada asua mahdollisimman pitkään omissa kodeissaan.
– Siihen sisältyy suuria riskejä. Kun itseään laiminlyövät yksinäiset vanhukset jäävät rahan puutteessa ja häpeän kokemuksineen neljän seinän sisälle, he eivät saa sitä apua, jonka palveluasumisen piirissä ja laitoksissa saisivat. Auttamisjärjestelmä ei välttämättä löydä heitä neljän seinän sisältä.
Satu Ylinen näkee Irene Roivaisen tutkimusaineiston haastateltavien kohdalla ison riskin pudota köyhyyteen pysyvästi.
http://www.kaks.fi/node/915
http://www.kaks.fi/node/974
Yksinhuoltajaäiti, jonka seitsemän euron päiväbudjetin pitäisi riittää ruokkimaan neljä lasta. Vanhus, jonka jääkaappi ammottaa tyhjyyttään. Aikuinen mies vailla asuntoa ja toimeentuloa. Yhteistä heille on häpeän kokemus kunnallisen palvelujärjestelmän edessä.
Työn alla on tutkimus, joka pureutuu köyhimpien kansalaisten arkikokemuksiin ja kunnallisen palvelujärjestelmän kykyyn auttaa heitä.
Irene Roivainen tutkii syvähaastattelujen kautta 16 yksinhuoltajaäidin kokemuksia, Satu Ylinen keskittyy 20 vanhuksen arkeen, joista kaikki ovat pienellä rahalla sinnitteleviä naisia. Jari Heinonen on syventynyt 19 aikuisen miehen köyhyyskokemuksiin. Kaikkiaan 55 erilaista kohtaloa, mutta köyhyyden arkikokemuksissa on silti paljon samaa.
Selvityksiä, lippuja ja lappuja
Vaikka tutkimus ei ole vielä kansissa, jo nyt tiedetään, että köyhimpien on vaikeaa ja usein jopa lähes mahdotonta päästä sosiaalitoimen palveluluukulle.
Sosiaalitoimen auttamisjärjestelmä vaatii avun hakijalta omaa aktiivisuutta ja jaksamista. Lähes yrittäjähenkeä.
– Kaupungin sosiaalitoimiston ovet ovat avoinna rajatusti, tapaamis- ja puhelinajat ovat "kortilla". Hakemuksiin vaaditaan taustaselvityksiä, lippuja ja lappuja. On varauduttava juoksemaan paikan päällä ja selvittämään jokainen asia erikseen. Ja tuloksena saattaa olla silti bumerangi, mikä voi masentaa hakijan niin, ettei hän yritä heti kohta uudelleen, Irene Roivainen tietää.
Vaikka sosiaalitoimen viranhaltijat toteuttavat annettua ohjeistusta, apua hakeva asiakas kokee jäykät menettelyt luukutukseksi.
– Haastatellut kokevat, että heidän kertomuksia omasta arjesta ei joko ymmärretä tai uskota. Häpeää tuottaa jopa lainsäädäntö. Jos onnistut saamaan toimeentulotukea, lapsilisät leikkautuvat saman tien pois.
Valtakunnan päättäjät ovat painottaneet, että lapsilisät kuuluvat kaikille, joilla on lapsi.
– Myös rikkaimmille. Mutta kaikkein köyhimmille ne eivät kuitenkaan näytä kuuluvan. Miten päättäjät voivat selittää tämän epäkohdan köyhimmille yksinhuoltajaperheille, joille lapsilisä olisi kaikista tarpeellisin?
Jos avun hakija ei jaksa juoksuttamisen kulttuuria, apu jää saamatta.
– Avun hakeminen voi myös kompastua muutaman euron esteisiin. Jos ei ole rahaa bussilippuun, bussikortin lataamiseen, tai puhelinlinjoilla jonottamiseen saadakseen ajan etuuskäsittelijälle, apu tyssää siihen.
Etuuskäsittelijän vastuulla ovat lakisääteiset tukimuodot. Tarveharkintaan perustuvat avustukset kuuluvat sosiaalityöntekijöille.
– Voi käydä niin, että asiakas ei pääse lainkaan levittämään elämäntilannettaan kokonaistarkasteluun sosiaalityöntekijän pöydälle. Tätä näyttää tapahtuvan yllättävän paljon, Roivainen sanoo.
Äidit luopuvat tarpeistaan
Irene Roivaisen tutkimuksen yksinhuoltajaäidit ovat ajautuneet köyhyyteen esimerkiksi avioerojen, pitkän työttömyyden, katkonaisten työurien ja heikon koulutustason takia. Millaista heidän arkensa sitten on?
– Äärimmäisen niukkaa. Haastatteluista käy ilmi, että äidit asettavat lapsensa etusijalle ja laiminlyövät omat tarpeensa säästämällä terveyspalveluista ja harrastuksistaan.
Roivainen kertoo neljän lapsen yksinhuoltajaäidistä, jolla on käytettävissään seitsemän euroa päivän ruokakassiin. Tällä budjetilla ei osteta valmisruokia, hedelmiä eikä herkkuja.
– Pienille lapsille voi vielä hankkia kierrätysvaatteita, mutta lasten kasvaessa äidit kokevat syyllisyyttä ja häpeää, kun eivät voi vaatettaa teinejä ikätoveriensa vaatimusten mukaisesti.
Yksinhuoltajaperheen köyhyys merkitsee lähes poikkeuksetta vuokra-asumista ahtaissa tiloissa, arkea ilman autoa, sanomalehtiä, tietokoneita lomamatkoista nyt puhumattakaan. Köyhän Stockmann on kirpputori.
Roivainen myöntää, että köyhyyden arkikokemukset järkyttävät ja hiljentävät.
– Kyllä niitä tarinoita jää miettimään.
Vanhukset nälkäisinä neljän seinän sisällä
Entäpä vanhojen, yksin asuvien naisten köyhyys? Saavatko he apua? Satu Ylinen tietää, että ikääntyvälle ihmiselle kynnys sosiaalitoimen tukiluukun ääreen on tavattoman korkea.
– Eivätkä he sinne usein löydäkään. Jo kotoa lähteminen voi olla ylivoimaista ihan terveydellisistä ja
taloudellisista syistä. Taustalla vaikuttaa häpeä, joka liittyy taloudellisen avun pyytämiseen. Myös paperibyrokratia voi nousta ylivoimaiseksi esteeksi.
Ylinen on kyseenalaistanut päättäjien juhlapuheet ja strategiat, joiden mukaan vanhusten pitää saada asua mahdollisimman pitkään omissa kodeissaan.
– Siihen sisältyy suuria riskejä. Kun itseään laiminlyövät yksinäiset vanhukset jäävät rahan puutteessa ja häpeän kokemuksineen neljän seinän sisälle, he eivät saa sitä apua, jonka palveluasumisen piirissä ja laitoksissa saisivat. Auttamisjärjestelmä ei välttämättä löydä heitä neljän seinän sisältä.
Satu Ylinen näkee Irene Roivaisen tutkimusaineiston haastateltavien kohdalla ison riskin pudota köyhyyteen pysyvästi.
http://www.kaks.fi/node/915
http://www.kaks.fi/node/974
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.