Minulta leikattiin rintasyöpä tammikuussa ja sytot veivät hiukset keväällä. Olin ennen sitä hoikka ja kaunis pitkine hiuksineni. Hoitojen aikaan tulin kaljuksi, säästävä leikkaus kuitenkin runnoi rintani ja alkoi turvotus, koko kroppa paisui ja rinnan puoleinen käsi taitaa pysyvästi jäädä isoksi kouraksi ja elefantin raajaksi.
Kaikkiaan on hassua ettei tämä minua itseäni niin suuresti ole häirinnyt. Mielestäni ulkonäkö ei ole koskaan ollut niin tärkeää, kai sen sain joskus vähän ilmaiseksi ja luonnostaan. Mutta - mieheni on lukossa. Minä lääkityksestä ja väsymyksestä huolimatta olisin ollut halukas intiimielämään mutta mies näkee minussa vain arpeni ja siilitukkani ja turvonneen käteni. Nytkin vaikka säteet on ohi ja olen toipumassa. Ihan kuin en enää olisi hänen silmissään minkäänlainen nainen. Meidän välit on todella kylmenemässä. Välillä hän saattaa laskea leikkiä että friikitkin voivat olla mielenkiintoisia mutta hän ei lähesty minua enää mitenkään. Hellyys sängyssä on tyystin kadonnut ja halausta tai suukkoa saa kerjätä. Eikä mitään rakkaudentunnustuksia tms ole kuulunut enää aikoihin. Pelkään että suhteemme kylmenee tähän lopullisesti. Seksiä ei ole ollut enää hoitojen aikana ja vaikka kysyn miksi niin selvää vastausta ei tule. Miehelle on ollut suuri järkytys ulkonäköni muuttuminen ja katkeruus minussa kasvaa kun ajattelen etteikö minussa sitten ollutkaan mitään muuta mitä hän rakasti. TIlanne on jo niin paha että olen sanonut hänelle että voi lähteä jos ei enää pysty rakastamaan minua tällaisena. Meillä ei ole yhteisiä lapsia onneksi mutta pitkä yhdessäolo takana. Mutta kai se on niin että syöpä vain on joillekin liikaa eikä tässä mitään voi. Tosin pieni toivo on se että mies sanoi minun olevan "hiukan" kaunis kun viime viikolla häntä painostin. Hän on myös sanonut ettei voi sanoa rakastavansa minua tällaisena enää samoin kuin ennen. Joten mitä tässä enää tehdä. Onko täällä pariskuntaa joka olisi noussut tällaisesta enää ylös?
Kaikkiaan on hassua ettei tämä minua itseäni niin suuresti ole häirinnyt. Mielestäni ulkonäkö ei ole koskaan ollut niin tärkeää, kai sen sain joskus vähän ilmaiseksi ja luonnostaan. Mutta - mieheni on lukossa. Minä lääkityksestä ja väsymyksestä huolimatta olisin ollut halukas intiimielämään mutta mies näkee minussa vain arpeni ja siilitukkani ja turvonneen käteni. Nytkin vaikka säteet on ohi ja olen toipumassa. Ihan kuin en enää olisi hänen silmissään minkäänlainen nainen. Meidän välit on todella kylmenemässä. Välillä hän saattaa laskea leikkiä että friikitkin voivat olla mielenkiintoisia mutta hän ei lähesty minua enää mitenkään. Hellyys sängyssä on tyystin kadonnut ja halausta tai suukkoa saa kerjätä. Eikä mitään rakkaudentunnustuksia tms ole kuulunut enää aikoihin. Pelkään että suhteemme kylmenee tähän lopullisesti. Seksiä ei ole ollut enää hoitojen aikana ja vaikka kysyn miksi niin selvää vastausta ei tule. Miehelle on ollut suuri järkytys ulkonäköni muuttuminen ja katkeruus minussa kasvaa kun ajattelen etteikö minussa sitten ollutkaan mitään muuta mitä hän rakasti. TIlanne on jo niin paha että olen sanonut hänelle että voi lähteä jos ei enää pysty rakastamaan minua tällaisena. Meillä ei ole yhteisiä lapsia onneksi mutta pitkä yhdessäolo takana. Mutta kai se on niin että syöpä vain on joillekin liikaa eikä tässä mitään voi. Tosin pieni toivo on se että mies sanoi minun olevan "hiukan" kaunis kun viime viikolla häntä painostin. Hän on myös sanonut ettei voi sanoa rakastavansa minua tällaisena enää samoin kuin ennen. Joten mitä tässä enää tehdä. Onko täällä pariskuntaa joka olisi noussut tällaisesta enää ylös?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuullosta ikävältä miehesi käytös,mutta jotenkin ajattelen,että hän on peloissaan ja hämillään uudesta tilanteesta.Miten hän reagoi silloin,kun sait syöpä diagnoosin?Onko hän muuten tukenut sinua,ollut mukana hoidoissa ym?
Minä oletan,että tämä on ohimenevä vaihe teidän elämässänne ,hoitojen loputtua turvotus häipyy,saat käteesi lymfa tai muuta hoitoa ja ajan mittaan sekin palautuu lähes ennalleen.
Myös rinnan arpi korjataan,mikäli siihen jää jotain,mikä sinua vaivaa kosmeettisesti,taitavat plastiikka kirurgit saavat ihmeitä aikaan.
Hiuksetkin kasvavat takaisin kauniimpana kuin mitä ne oli ennen hoitoja.
Minä uskon,että kun aikaa menee,miehesi sopeutuu tilanteeseen ja tajuaa,että tämä on vaan ohimenevä vaihe ja se on nyt pääasia,että sinä paranet.Rakastaa sinua sellaisen kuin olet.
Toisaalta tuntuu,että ehkä sinun on jälkeenpäin vaikea antaa miehellesi anteeksi hänen hoitojen aikainen käytös.
Uskon että tähän aloitukseesi saat paljon kommentteja.Jaksamista sinulle:)
Kiitos sp. Syöpädiagnoosi oli myös miehelle silloin järkytys, kun sitä kysyit. Mies mietti kyllä paljon ja myös omaa urheilullista terveyttään. Sanoi että itse hajoaisi jos saisi diagnoosin että oli ehkä parempi että se tuli minulle eikä hänelle koska minä pärjään sen kanssa paremmin.. No pärjäänhän minä mutta en enää tämän intiimielämän menettämisen kanssa.
Voi miten surullista luettavaa.
Oletteko ajatelleet parisuhdeterapiaa?
Kyllä ongelma on miehelläsi, voihan sitä harrastaa seksiä, jos jaksaa. Ilmeisesti ulkonäkösi oli kaikki kaikessa. Minä annan tuollaiselle miehelle 0 pistettä. Suurin osa ajattelee, että hyvä kun selvisit hengissä.
Mitä siinä parisuhdeterapia auttaa, jos toinen ei kestä vakavaa sairautta. Ilmeisesti tämä mies ei ole joutunut itse kokemaan pitkäaikaista sairautta. Meillä on kaksi sairasta ja hyvin menee. Tuollainen mies saa hävetä omaa suhtautumistaan. Heikko mies.
Mielestäni aloittajan kertomus kertoo jo paljon. Hänellä on hyvä itsetunto. Aika moni heikompi osapuoli ei kestä vahvaa ihmistä vaan jättää sanomatta tai huomioimatta rankassa elämänvaiheessa selviävän ihmisen tarvetta. On niin vaikeaa tukea heikkoa itsetuntoa omaavaa jos ei ole aiemmin kokenut vastoinkäymisiä ja oppinut jotain niistä.
Aloittaja, miehesi ei ole nykyisessä elämässään arvoisesi. Mieti, kuinka jaksat kiertoteitse tukea tai lähteä pois tästä suhteesta.
Itse kävisin ennen eroa (kuten olen joskus aikoinani tehnytkin) parisuhdeterapiassa.
Toki aloittajan mies vaikuttaa pinnalliselta ym., mutta asiat eivät ole aina niin kovin musta-valkoisia. Miehellä on käytöksensä takana varmastikin jonkun mainitseman pinnallisuuden lisäksi pelkoa, muun muassa.
Eipä siellä terapeutin luona käynnistä haittaakaan ole. Ei ainakaan aikoinaan ollut ex-puolisolleni ja minulle. Eroon toki päädyimme, mutta saimme ammattiauttajan kanssa monta solmukohtaa selvitetyksi. Puhuimme kyllä samaa kieltä exän kanssa, mutta emme ymmärtäneet toisiamme....puhuimme toistemme ohi jne.
Itselläni on takana lapsuudessa tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö (toki olen käynyt yksilöterapiassakin vuosia), tämä parisuhdeterapeuttimme oli koulutukseltaan myöskin seksuaaliterapeutti mikä oli meidän tapauksessamme vain plussaa.
Mutta, näin meillä, kukin toimii parhaaksi katsomallaan tavalla. Me olemme ex-puolison kanssa edelleen hyviä ystäviä, sanoisinko parhaita kavereita.
Sama sairaus ja hoito, mutta noin syvälle syövereihin ei ole jouduttu kumpikaan.
Todella surullista tarinaa sinulla.
Se,että toinen ei voi rakastaa ja sanoo sen, niin se tuntuu todella pahalta, vaikka toisaalta hän on rehellinen kertoessaan tunteensa.
Mitä tehdä- Lähteä tai jäädä.
Jos jaksaa odottaa, että toinen kasvaisi tuosta ja muuttuisi. Odottaa,että itse paranisi arpineen ja katkeruus katoaisi.
Millä saa katoamaan mielestä sen, että toinen ei ole tukena, jos sairastut tai olet heikko ja sellaisena hänen mielestään vastenmielinen.
Tosin et vaikuta mitenkään heikolta vaan vahvalta ja itsenäiseltä ihmiseltä kaikesta huolimatta.
Itse en kestäisi olla sellaisen ihmisen vieressä, joka ei pystyisi hyväksynmään sellaisena, kuin on.
Siellä hoidoissa, kun käy,, Siellä näkee paljon kauniita naisia.Naisia,joilla hiukset on pois ja rinta, ta osa puuttuu. Ei sitä ulospäin heistä edes huomaisi,kun kadulla tulisi vastaan.Tyylikkäitä ja laitettuja naisia sairaudesta huolimatta.
Se on voivoi sitten hänelle,jos ja kun miehesi sairastuu. Harva meistä terveenä saa kuolla aikanaan.
Nyt juuri eniten kaipaisit hellyyttä ja tukea mieheltäsi,Surullista että niin ei käy.Jaksa odottaa hiuksesi pian kasvavat,ja kortisooni turvotus laskee,olet jälleen kaunis.Olisiko aika käydä perheterapiassa?Raskasta sinun noinkin olla menee viimeinenkin itseluottamus,Voimia sinulle.
Yllä olevat ovat kuvanneet riittävän selkeästi minunkin tunteeni.
Meillä vaimoni sairastui yhden tyypin verisyöpään 11-vuotta sitten, 52-vuotisena.
Ensimmäinen vuosi meni ajatukseen totuttelussa.
Muutaman kokeilun jälkeen löytyi sivuoireeton yhdistelmälääkitys mutta kontrollit olivat alkuun 2:n viikon välein, viime vuosina 4 - 6 viikkoa.
Hormoonien käyttö tietenkin loppui ja tilanne vaikutti minuunkin lamauttavasti koska tuossa tilanteessa en voinut ajatellakaan intiimiä kanssakäymistä.
Olimme jo aikaisemmin sopineet töissä käymisen lopetuksesta joten vaimoni eläköityminen ja minun kotiin, työttömyyskorvaukselle jäämiseni ei ollut mikään paniikkipäätös.
Luonnollisesti otin aiempaa suuremman vastuun kaikesta.
Vuoden aikana olotila vakiintui ja intiimi kanssakäyminen tavoitti tilanteen vaatimat uomansa.
Elimme vaimon reunaehtojen puitteissa normaalia elämää.
Nyt, muutama kukausi sitten, minulla paljastui peräsuolisyöpä joka leikattiin ennen juhannusta.
Koko elämä muuttui. Mieskunto katosi jo edeltävän säteilytysviikon puolivälissä.
Nyt, kolmen päivän välein, vaimo vai.
htaa avannepohjan.
Odottelen avanteen sulkemisleikkausta.
Jopa ennen 68-vuotis syntymäpäivääni ( 2,5kk ) odottelen elämän normalisoituvan, melkein.
Viime yö oli leikkauksen jälkeen hyvin nukutu ja kadonneeksi kuvittelemani elintoiminto on palannut, ei täysin entiselleen mutta lupaavaan tasoon kuitenkin.
Tiedän, itsekästähän tämä on.
41-vuotisen liittomme sivutuotteena ( tai alun perin ) lienee syntynyt voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.
Kuvaamasi tilanne on karmea enkä osaa täysin sitä kuvitella kohdallemme.
Meillä ei kyse ole mistään velvollisuudesta eikä vastavuoroisuudesta vaan yhdessä elämisestä.
Kunhan pääsen pussista eroon pystyn aikaisempaan tapaan hoitamaan arkiset touhut, kykenemme jatkamaan nyt häiriintynyttä matkusteluamme ja, vaimon suosiollisella avustuksella, elän itsekäästi yhteiselämäämme niin kauan kuin kumppanin mielenkiintoa riittää ja omat elintoimintoni sallivat.
Nyt olisi ikääntyneiden feministien puheenvuoro!
Mielestäni terapia ei auta jokaista paria. Epäilen, että olisiko miehesi edes rehellinen terapeutin luona. Tuskin hän kykenisi rehellisesti tunnustamaan, että ei kestä vaimoaan, ei leikattua rintaa, ei turvotusta yms. Ihmisen luonne ei muutu, pinnallisesta ei tule vähemmän pinnallista, taipumus säilyy läpi elämän. Itse en katselisi tuollaista, vaan kehottaisin jatkamaan matkaa. Teet itsellesi ainoastaan haittaa hänen kanssaan elämällä. Tuskin tulet myöhemminkään saamaan tukea tai myötäelämistä.
ennen...
Minulle mies sanoi,että olen ihan sama,kuin ennen.
Ystäväni myös kohtelevat minua ihmisenä ihan samoin,kuin ennen.
Se onkin ollut ihan parasta terapiaa.
Tottakai se on miehelle kova paikka ja on se sitä itsellenikin.
Ei tämä tauti todellakaan ketään kaunista.
Hoitojen jälkeen on toiveita ulkonäön palaamisesta ennalleen ja saahan siten myöhemmin implantin,jos haluaa.Kaikki eivät edes halua.
Itseään ja toista piristääkseen kuitenkin yrittän pitää huolta siitä ,mitä on ulkonäöstä jäljellä.
Aina ei välittäisi sitä jäljellä olevaa hiuskuontaloaan edes kammata,ei pukea päällensä,ei muutakaan ,,yhtään mitään, mut kyllä sitten kuitenkin,kun viitsii ja jaksaa, niin oma mielikin piristyy vaikka lakkaamalla kynnet ja shoppaamalla pientä kivaa päällensä.
Joinakin päivinä yksinäni olen juuri niin kuin haluan ja tekemättä mitään ja se on autuaallista sekin.
Kuitenkin muiden läsnäollessa se ei oikein käy, vaan on otettava huomioon se oma mieskin , en muutenkaan halua olla potilas,kuin sairaalassa ja sielläkin mieluummin 'asiakas' .
Normi kotityöt teen,mitä jaksan ja harrastan,mitä jaksan ja yritän elää normaalisti ja se pitää mielen ja suhteen jotenkin kasassa ,vaikka sitten nukahtelenkin pitkin päivää välillä.
Tsemppiä aloittajalle, teet sitten minkä päätöksen teet.
Siihen on vaikea mennä kenenkään sanomaan mtään.
Pidä itsestäsi huolta,ette masennu :)