Ensiksi, olen 18-vuotias, lukion kolmosella. Useita viikkoja, ehkä kuukausiakin pitkä masennuskausi iski ekana lukiovuonna, siis varmaan kaamosmasennusta - oli pimeää, pitkät koulupäivät, suht pitkät koulumatkat. Muistan sen kuin eilisen, kun ekana lukiovuonna kevät teki tuloaan. Istuin bussissa ja satuin katsomaan taivaalle, eikä sitä peittänytkään harmaa pilvipeitto vaan ihan sinistä sieltä pilkotti. Muistan et rupesin vaan hymyilee ihan kauheesti. Sen verran oli paskaa takana kuluneesta talvesta. Ajatus keväästä ja auringonvalosta helpotti hetkellisesti.
Sama toistui myös viimevuonna, masennus. Ja nyt mua pelottaa tää tuleva. Illat on jo hämärtyneet. Mä en tunne oloani hyväksi, en millään lailla, kun istun illalla kotona tv:n ääressä. En jaksa katella mitään sarjoja tai mainoksia tai mitään, joten miksi katsoin telkkaa, en tiedä. Kaikki telkusta tuleva masentaa mua.
Mutta koulussa menee ainakin kavereiden osalta oikein hyvin. Tokana vuonna sain aikamoisen kasan ystäviä ja sen jälkeen en ole kauheasti ollut siellä yksin. Kaikkein eniten mua kuitenkin piinaa vapaa-aika, jolloin en yleensä tee yhtään mitään. En pysty tai jaksa, siis voi kun tekis mieli välillä lähteä vaikka tosta noin vaan pienellä kävelyllä käymään, mut en osaa. Kuulostaa varmaan hassulta. Ei onnistu multa. Kunpa osaisin elää itseäni varten ikään kuin. Tekisin kaikkea, ihan kaikkea, mitä itse ikinä haluan. Silloin olisi edes vähän helpompaa.
Tulevaisuus Suomessa pelottaa. Tällastako se on joka vuosi? Veikkaisin, että oon ihan "kokovuotisestikin" masentunut, mut kyllä se huippu on aina talvisin. Tähän viestiin voisin kirjoittaa koko elämäkertani, jonka saisin kuulostamaan yhdeltä isolta masennukselta. On niitä hyviäkin hetkiä. Mut ne ajatukset nykyhetkestä ja tulevasta vie kaiken aiheen hymyillä, jos nyt noin voi sanoa.
Olisi ainakin hirmu helpottavaa hakea apua, mutta en tiedä mistä, enkä tiedä onnistuisiko se. Tietysti se on alussa aina outoa, mut mä en oikeen osaa puhua näistä ääneen. Yritän ajatella, et tää on jotian ohimenevää "teiniangstia", mut suoraan sanottuna mä en näe itselläni tulevaisuutta, missä asiat olisi niin hyvin kuin tavallisella ihmisellä voi olla. En tiedä mistä nää ajatukset juontaa juurensa, ja miksi mun pitää olla välillä näin hirvittävän negatiivinen. Mutta en usko että kukaan näkee lävitseni, muiden silmissä mä olen varmaan ihan normaalin elämänmyönteinen. En tiedä, oonko.
Mä haluun rikkoo tän kuplan, jonka takia mä en pysty tekemään mitään. Se on nimittäin varmaan isokin syy siihen, et olen niin tukahtunut ja ahdistunut ihan kokoa ajan.
Sama toistui myös viimevuonna, masennus. Ja nyt mua pelottaa tää tuleva. Illat on jo hämärtyneet. Mä en tunne oloani hyväksi, en millään lailla, kun istun illalla kotona tv:n ääressä. En jaksa katella mitään sarjoja tai mainoksia tai mitään, joten miksi katsoin telkkaa, en tiedä. Kaikki telkusta tuleva masentaa mua.
Mutta koulussa menee ainakin kavereiden osalta oikein hyvin. Tokana vuonna sain aikamoisen kasan ystäviä ja sen jälkeen en ole kauheasti ollut siellä yksin. Kaikkein eniten mua kuitenkin piinaa vapaa-aika, jolloin en yleensä tee yhtään mitään. En pysty tai jaksa, siis voi kun tekis mieli välillä lähteä vaikka tosta noin vaan pienellä kävelyllä käymään, mut en osaa. Kuulostaa varmaan hassulta. Ei onnistu multa. Kunpa osaisin elää itseäni varten ikään kuin. Tekisin kaikkea, ihan kaikkea, mitä itse ikinä haluan. Silloin olisi edes vähän helpompaa.
Tulevaisuus Suomessa pelottaa. Tällastako se on joka vuosi? Veikkaisin, että oon ihan "kokovuotisestikin" masentunut, mut kyllä se huippu on aina talvisin. Tähän viestiin voisin kirjoittaa koko elämäkertani, jonka saisin kuulostamaan yhdeltä isolta masennukselta. On niitä hyviäkin hetkiä. Mut ne ajatukset nykyhetkestä ja tulevasta vie kaiken aiheen hymyillä, jos nyt noin voi sanoa.
Olisi ainakin hirmu helpottavaa hakea apua, mutta en tiedä mistä, enkä tiedä onnistuisiko se. Tietysti se on alussa aina outoa, mut mä en oikeen osaa puhua näistä ääneen. Yritän ajatella, et tää on jotian ohimenevää "teiniangstia", mut suoraan sanottuna mä en näe itselläni tulevaisuutta, missä asiat olisi niin hyvin kuin tavallisella ihmisellä voi olla. En tiedä mistä nää ajatukset juontaa juurensa, ja miksi mun pitää olla välillä näin hirvittävän negatiivinen. Mutta en usko että kukaan näkee lävitseni, muiden silmissä mä olen varmaan ihan normaalin elämänmyönteinen. En tiedä, oonko.
Mä haluun rikkoo tän kuplan, jonka takia mä en pysty tekemään mitään. Se on nimittäin varmaan isokin syy siihen, et olen niin tukahtunut ja ahdistunut ihan kokoa ajan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaamosmasennus on sitä biologista masennusta, johon saa avun - jos saa - lääkkeistä. En halua masentaa (heh), mutta kaamosmasennuksella on ilmeisesti tapana pahentua iän myötä. Kerrotaan, että liikunta auttaa, jollain konstilla sinne lenkille vain tulisi päästä. Ja mikä onkaan helpompaa toteuttaa, kuin lenkki valoisaan aikaan kaamoksen tullessa. Mutta se olisi siis se paras ja toivottavin vaihtoehto.
Kirkasvalo voi auttaa, joko lampulla tai korvavalolla.
Myönteinen ajattelutapa on aina hyväksi, ja siitähän ei kaamosmasentuneilla valoisaan aikaan olekaan ongelmaa. Voisit keksiä myös jotain mukavaa, sinua miellyttävää tekemistä - harrastuksen vaikka - talven ajaksi - mukavien asioiden tekeminen kohottaa mielialaa. Vaikka masennus olisikin biologista, voi sitä helpottaa juuri tekemällä niitä itselle mukavia asioita, se ei ole keneltäkään muulta pois. Jos masennus toistuu vuodesta toiseen, on kysymyksessä kaamosmasennus, ja järkevintä on varmasti hakea siihen apua. Vuosien saatossa saatat oppia elämään kausittaisen masennuksesi kanssa. Toivotan jaksamista tuon ikävän sairauden kanssa! Kyllä meitä kohtalotovereitakin löytyy.