Totalitarismin lapsilta on leikki kielletty!

Terävä ja ajatuksia herättävä kannanotto lasten asemasta

Ympärillämme kytee vastarintaliike, jonka tuottamaa kulttuuria pidämme epäkorrektina, jonka kieltä emme ymmärrä ja jota pidämme ihmisryhmänä kehittymättömänä ja ohjausta vaativana. Puhumme lapsista.
Leikkiminen kielletty! lähestyy lasten ja nuorten asemaa näiden omasta näkökulmasta, joka keskusteluissa yleensä sivuutetaan.

Laajarinne pohtii, ovatko nykyajan lapset ja nuoret edellisiä sukupolvia häiriintyneempiä, vieraantuneempia tai huonokäytöksisempiä.
Laajarinteen pääväite on, että eivät ole. Myöskin lasten vanhemmat ovat edellissukupolvia fiksumpaa väkeä, joka osaa ottaa huomioon lapsensa.
Mutta silti, yhteiskunnassamme on käytänteitä, jotka ovat huonoja ja voivat olla haitaksi lapsille ja nuorille, myöskin aikuisille.

Laajarinne käsittelee koululaitosta, lastensuojelua ja yleensäkin
yhteiskuntamme asennetta, jossa raha on tärkeintä ja ihmiset on kaikessa valjastettu palvelemaan rahaa ja olemaan hyödyllisiä.
Yhteiskunta, joka Laajarinteen mukaan haluaa alistaa lapset ja nuoret tottelevaisiksi, on onnistunut ns. kilttien tyttöjen kohdalla parhaiten. Kouluissa ongelmana on se, että samat tytöt pyrkivät ja pääsevät koulutukseen ja sitä myöten päätyvät opettajiksi ( ja sosiaalityöntekijöiksi), eivätkä osaa kohdata niitä toisenlaisia oppilaita, jotka eivät suostu alistumaan.

Laajarinne huomauttaa, että monesti huostaanottojen perusteena on koulunkäyntiongelmat eivätkä kotiongelmat. Useimmat adhd-lapset osaavat mainiosti keskittyä, jos he tekevät itselleen mielekkäitä tehtäviä. Miksi vika on lapsen aivoissa, eikö pikemminkin koulussa?
Miksi lapseen suhtaudutaan kuin projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa?

Lastenkulttuuri ei ole lasten omaa vaan lapsille suunnattua, aikuisten kontrolloimaa. Lasten ja nuorten taiteen esiintymispaikat, työvälineet ja jakelukanavat ovat aikuisten hallussa. Lapsen taide on jopa vaarallista. Huostaanotto on valmis, kun psykologi näkee lapsen vahasta pyörittelemän tai kynällä piirtämän pötkylän, tikarin tai ampuma-aseen pedofiliasta todistavana fallossymbolina..

Miksi pelkäämme lapsuutta? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa: illuusiotyötä (mielikuvia, höpinöitä, tuottavuusperformansseja) tekeväksi, oman (ruumiinsa) kieltäväksi, tilinumeroilla ohjailtavaksi järjestelmäuskovaiseksi, joka on valmis palvelemaan onttoa, lisäarvottomuutta tuottavaa talousjärjestelmäämme ennakoitavalla tavalla?

Sitouttaminen yhteiseen kontrolliin aloitetaan päiväkotien kehityskeskusteluissa ja sitä jatketaan luku- ja kirjoitustaidon myötä itsearviointilomakkeilla. (”Osaan kuunnella ja noudattaa annettuja ohjeita hyvin / melko hyvin / kohtalaisesti / huonosti.”) Vanhanaikaista kurijärjestelmää vastaan oli mahdollista kapinoida. Manipuloitua itseään vastaan se on vaikeampaa. Lapsi oppii hyväksymään annettujen ohjeiden noudattamisen hyväksi osaamiseksi.

Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoa nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon.

Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa? Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta?

Kirjan vaatimus on: sen sijaan, että muutamme lapset yhteiskuntaan sopiviksi, yhteiskunta pitäisi muuttaa lapsille sopivaksi.
Jos et halua lapsestasi vaihtoehdottoman yhteiskunnan pelilaudalle pelkkää arvotonta pelinappulaa, lue tämä kirja!